Viimeksi jännitin jälleen
kerran sitä, miten reissu kaupungilla sujuu. Se sujui ihan hyvin loppupeleissä.
Välillä joutui vähän miettimään esimerkiksi sitä, miten kysyn voinko tulla koiran
kanssa esimerkiksi urheilukauppoihin. Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että odotin
ihan liikkeen oven edessä ja odotin, että myyjä tulee paikalle. Silloin vilkutin
ja osoitin koiraa kysyvällä ilmeellä. Silloin myyjän ei tarvinnut kuin nyökätä
tai pudistella päätään. Joka liikkeeseen sai mennä ja joku myyjä sanoikin, ettei
koiran tuloa tarvitse edes kysyä.
Käydessämme
lemmikkieläinliikkeessä, halusin ostaa 50 euron lahjakortin sinne. Myyjä luuli,
että olen kuuro (vaikka mulla oli kuulokkeet laskettuna kaulalle). Yllättävää
sinänsä, koska olin kirjoittanut pyynnön lahjakortista suoraan puhelimeni
muistioon. Myyjä halusi selvittää, haluanko 50 euron lahjakortin sellaisenaan
vai jaettuna summan esimerkiksi kahteen tai kolmeen eri korttiin, sillä kortti
tulee käyttää kerralla. Yritin viestittää myyjälle, että kuulen. Hän ei ymmärtänyt
kuitenkaan sitä ja hän kirjoitti kysymyksen paperille. No, ainakin paperista
oli toisaalta helppo näyttää sitä vaihtoehtoa mitä halusin. Eli sinänsä oli fiksu
ratkaisu.
|
Onnistuin silti, vaikka jännitti tilanne! |
Mutta itse asiaan. Mulla
alkoi tänään puheterapia! Jännitti ihan järjettömän paljon, näin viime yönä
vain todella outoja unia sairaaloista, terapeuteista ja kotoa. Hämmentävää, koska
näen todella harvoin mitään unia – ainakaan niin, että muistaisin niistä ainoatakaan.
Valvoin yöllä noin neljästä eteenpäin, vaikka herätyskello soi vasta puoli
kahdeksalta. Lisäksi yöllä ukkosti aivan järjettömän paljon. Niin paljon, että olin
aivan paniikin partaalla. Pelkään ukkosta kuollakseni ja mietin jo yöllä
sitäkin, että perun koko puheterapian. En uskalla ukkosella mennä ulos, en
meinaa uskaltaa olla sisällä ja jo ensimmäisen jyrähdyksen aikana vedän
paniikissa kaikki johdot pois seinästä.
Puheterapia oli heti aamulla
yhdeksältä, tuossa vajaan kilometrin päässä mun kotoa. Todella helppoa: matkaan
menee pyöräillen kokonaiset viitisen minuuttia ja lähes koko matkan saa
pyöräillä pyörätiellä eikä autojen seassa. Olin paikalla (yllättäenkin) aivan
liian aikaisin, mutta ainakin ehdin istumaan odotusaulassa hetken ja ihan vain
hengittää. Puheterapeutti oli täysin vieras, joka jännitti ehkä kaikkein
eniten. Lisäksi viimeisin muisto puheterapeutista on sen verran huono, että jännitti
jo pelkästään sen vuoksi todella paljon.
Pelko ja jännitys osoittautui
kuitenkin aika pitkälti turhaksi (mutta etukäteen pelkääminen ja stressaaminen ei silti ole koskaan turhaa!). Puheterapeuttina toimi hyvin ammattitaitoinen
nainen. Hän oli varautunut jo valmiiksi tulooni sillä, että oli varannut paljon
kirjoituspaperia ja kynän. Kirjoitin kuitenkin asiani puhelimen muistioon
mieluummin, sillä täten kykenin saamaan kaikki kommenttini ja asiani talteen. Pystyn
täten myöhemmin palaamaan niihin asioihin itsenäisesti, joita puheterapiassa on
puhuttu ja käsitelty. Pystyn palauttamaan tällöin mieleeni mahdollisesti
tuntemuksia harjoitteista tai sitä, mitä on milloinkin käyty läpi. Samalla saan
pidettyä tietyn tyylistä ”oppimispäiväkirjaa” ilman, että erikseen tarvitsee
lähteä kirjoittamaan terapiatunnin jälkeen asiasta.
|
Pätevin makutuomari ikinä. Ei valita, kiertää just niin lyhyesti kaupat kuin mä haluan ja osaa ottaa rennosti ihmisvilinässä |
Ihan ensimmäisenä hän kyseli
vain sitä, mitä on tapahtunut, kun papereita lukiessa kaikki ei kuitenkaan
aukea tai saa selville. Kyseli, mitä mieltä oon siitä, että ei oikein ole
selvillä mitään oikeaa. Mielestäni hän sanoi hyvin: koska mitään neurologista
vikaa ei ole löytynyt, joutuu lääkäritkin todella vain arvuutella sitä, mikä
voi olla kyseessä. En muista tarkkaa sanamuotoa hänen ilmaisumuodostaan, mutta
mielestäni hän sanoi sen hyvin ja avasi samalla asioita. Ensimmäistä kertaa
musta tuntui siltä, että joku oikeasti ymmärtää sitä, mitä yritän sanoa ja mitä
tarkoitan eri asioilla. Ensimmäistä kertaa sain terveydenhuollosta oikeasti
tunteen siitä, että mut otettiin tosissaan.
Kertoi myös, että on mahdollista
tiettyjen hermopäätteiden katkeamiseen, mutta sitten taas asioista tekee hieman
kummalliseksi sen, että kykenen tuottamaan tuon yhden ”mm”-äänteen. Sanoi,
ettei voi suoraan sormia napsauttamalla kertoa mikä on syy hänen mielestään puheen
katoamiseen tai muutakaan. Lupasi, että edetään hyvin rauhallisesti,
aloittamalla ihan vain lihasten rentouttamisella ja siitä, että saadaan yhtään
mitään äännettä ulos. Ihan sama, millainen äänne on kyseessä, kunhan jotain
tulee. Ja lupasi, että pitkä ja raskas tie tulee olemaan vielä edessä, mutta
tulevaisuudessa mut saadaan puhumaan vielä.
Hän myös kyseli, olenko
käynyt esimerkiksi foniatrian poliklinikalla kertaakaan, tai onko mun äänentuottoelimistöä
kuvattu ja tutkittu. No, ei varmaan yllätä, jos vastaus on ei. Puhuimme,
että katsomme ensin pari terapiakertaa, jonka jälkeen hän tekee tarvittaessa
lähetteen poliklinikalle. Hän myös suositteli voice massagea ja lupasi selvittää,
onko siihen mahdollista saada maksusitoumusta (koska yksi kerta voice massagea maksaa
noin 70 euroa – hell yea!). Usein niitä kuulemma ei myönnetä, mutta saattaisin
täyttää kriteerit sitä varten.
Hän oli myös ilahtunut
siitä, että omistan todella pitkän laulu- ja poikkihuilutaustan. Se tarkoittaa,
että esimerkiksi palleahengitys, keuhkojen hallinta ja äänen perustuotto on
mulle normaalia asiaa eikä jokaista asiaa tarvitse selittää täysin
yksityiskohtaisesti. Myös erilaiset venytykset ja äänenavaukset ovat täysin tuttuja
asioita, jolloin niihin ei tarvitse alkaa perehtyä aivan suuresti. Toki hän
kertasi lyhyesti erilaisia harjoitteita ja venytyksiä mitä voisin tehdä, lähinnä
suullisesti ja kysyen tunnenko tekniikat. Koska kaikki perusteet on jo
valmiiksi hallussa, joten voimme aloittaa suoraan todellisen työskentelyn aiheisiin.
|
Varmaan pari vuotta vanha kuva, joka mulle lähetettiin kotoa. Tälle mä näytän taas ens kesänä! Mukana irtohypytyksissä, kun leirien teoriatunneilla irtohypytetään. Ja aina yhtä valokuvauksellisena. |
Aloitimme ihan vain puhaltamalla
resonaattoriputkeen. Menetelmää on käytetty 60-luvulta lähtien ja kyseessä on
suomalaisen Antti Sovijärven keksintö. Tällä tavoin saisi muun muassa pieniä
kaulan seudun lihaksia rentoutettua ja äänteen syntyminen helpottuu. Voit lukea
lisää resonaattoriputken perusperiaatteista muun muassa TÄÄLTÄ.
Kykenin puhaltamaan putkeen
pienissä erissä tuottaen tuttua ”mm”-tyylistä äännettä. En kyennyt yhtenäiseen puhaltamiseen
kuin parin sekunnin ajan, mikä turhauttaa. Tai lähinnä se meni niin, että pari
sekuntia puhallusta, hiipuu ja saa puserrettua vielä lisää. Todella hankala
selittää, mutta vähän niinku mopon kaasukarva. Väännä kahvaa, hellitä, väännä
taas. Okei, tää oli maailman huonoin esimerkki ja täysin tuhoon tuomittu jo
ennenku pääsin asiaan kunnolla. Mutta vähän kuin puhaltaisi tietynlaisessa syklissä
ilman, että tarvitsee kuitenkaan ottaa happea välissä. Voisin yrittää kuvata
aiheesta videon joku päivä, sillä sain tuon putken kotiin lainaksi.
Siinä kohtaa, kun sai
puhaltaa putkeen pelkästään puhaltamalla (lapsi ja mehupilli -tyylillä), oli
huomattavasti helpompaa. Puheterapeutti myös pyysi, saako kokeilla miltä mun
kaulan alueella tuntuu lihaksisto. Hän kokeili ja tunsi kuulemma selvän eron
siinä, millainen lihasjännitys ja työvoima iskee päälle välittömästi, kun
joutuu yrittää tuottaa äännettä ulos putken kautta tai ilman putkeakin. Ja se on
totta: mulla on jatkuvasti lihakset kipeänä kurkunseudun alueella, mikäli oon
joutunut yhtään rasittamaan äänentuottoelimistöä. Tämän lisäksi lihasongelma jo
pelkän huulion tuotossa. Sain pari kertaa palautetta siitä, että mun tulisi
ottaa resonaattoriputki tiukemmin huulien väliin, ettei synny rakoja, joista
ilma voi karata. Pelkästään huulten asettaminen oikeaan asentoon oli todella raskasta.
Jaksoin pitää putkea sillä tavalla suussani pari sekuntia, jonka jälkeen oli
pakko luovuttaa. Raastavaa!
Lisäksi mun hengitys muuttui
tosi pinnalliseksi taas. Oon huomannut viime aikoina, että välttämättä mun
kunto ei olekaan huonontunut niin paljoa kuin oon kuvitellut. En todellakaan
voi olla niin huonossa kunnossa, että hengästyn pahoin matkalla kotoani Citymarkettiin
– matkaa on kilometrin verran ja joudun perille päästyäni haukkomaan happea hetken. Kykenen pidempäänkin matkaan kyllä, mutta se on selkeästi raskasta ja puuskutan kuin olisin tupakoinut ahkerasti 40 vuotta. Ei. Palleahengitys – mulle normaali tapa hengittää on todella raskasta ja
vaikeaa myös ihan kotisohvalla. Ennemminkin hengitys on pinnallista, ottaa
hartiat mukaan jumiuttaen ne täysin. Mahdollinen sisäelinongelma? Ei välttämättä, mutta mitään tutkimatonta ei voi toki poissulkea.
Ei siis ihme, että
jokaisesta pidempikestoisesta liikuntasuorituksesta jalat vetävät edelleen maitohapoille:
lihakset eivät saa riittävästi happea. Se, että on jatkuvasti pieni happivaje,
selittää mun mielestä fyysisen liikkumiskyvyn kannalta asioita. Aika paljonkin,
koska sairaalasta asti lihakset ovat menneet maitohapoille nopeasti, oon saanut
hien pintaan ja sairaalassa ollessani tuntui parikymmentä metriä jo puolimaratonille.
Ja siitä eteenpäin on lähdetty pienin askelin liikkumaan eteenpäin hitaasti, mutta
varmasti. Tästä huolimatta, jalat hapoilla on edelleen tuttu tunne.
|
Ja kattokaa mitä hain postista! Kaveri oli piirrellyt tutun näköisen elikon (ja tähän miljoona sydänsilmäemojia) |
Kokonaisuudessaan
terapiakerrasta jäi hyvä maku suuhun ja tuntui ihanalta, että tällä kertaa vastassa
oli terapeutti joka todellakin tiesi alasta ja eri asioista. Sairaalassa
ollessani… No, olen aiemminkin aiheesta puhunut. Pidin hänessä siitä, että hän
selvitti myös mahdolliset musiikkitaustat ja käytti alan termistöä. Kuitenkin luottamusta
söi se, että hän kyseli multa paljon siitä, mitä ajattelen esimerkiksi afasian
sopimisesta tilanteeseeni. En ole puheterapeutti, hän on. Vaikka aiheesta
tiedän toki jonkin verran, on tarkastelunäkökulmani kuitenkin lähtökohtaisesti
tulkin näkökulma eikä mun asiakkaana tarvitse tietää, voisinko kuvitella
olevani afasiaa sairastava henkilö. Lisäksi hänen kanssaan teimme montaa,
pitkää harjoitusta vaikka ilmaisin selkeästi sen, että mulla on koko kurkun ja
kaulan alue todella kipeä.
Tänään puheterapeutti
nimenomaan kielsi kaiken sellaisen, joka tuottaa fyysistä kipua tai väsyttää
liian paljon. Lisäksi hän sanoi, että harjoitukset kestävät kerrallaan pari minuuttia,
jonka jälkeen tulee pitää selkeää taukoa koko asiasta (sairaalassa saattoi
mennä 1,5h putkeen tauotta). Tulee kuunnella omaa kehoa ja edetä sen mukaan,
mikä tuntuu itsestä hyvältä. Liialla rasittamisella ei saada hyviä tuloksia
vaan mieluummin edetä turhankin passiivisen tuntuisesti. Itseään toki pitää
haastaa ja välillä lihakset väsyvät ja voivat kipeytyä jonkin verran. Se ei
silti tarkoita sitä, että harjoittelun jälkeen en meinaa kyetä nielemään, yskimään,
avaamaan suutani tai käyttämään koko alueen lihaksistoa kivun ja väsymyksen vuoksi.
Tästä olen itse myös täysin
samaa mieltä, että omaa kehoa tulee kuunnella eikä tule rasittaa liikaa
kerralla. Sama pätee jokaiseen asiaan. Helppo vertaus: täysin liikkumaton
ihminen saa innostuksen lähteä punttisalille ja hän haluaa olla tikissä
mahdollisimman nopeasti. Ensimmäisellä salikerralla painot ovat aivan liian kovat
(”kyllä minä jaksan, saavutan nopeammin tuloksia lähes tappamalla itseni tänne
salille ja noi muutkin kykenevät tähän”) ja sali-innostus loppuu siihen. Seuraavana
päivänä jokainen lihas huutaa hoosiannaa yhtäkkisestä ponnistelusta ja mitä
todennäköisimmin myös väärästä tekniikasta. Eli samma på finska: liian suuri
alkupamaus urakkaan ilman, että asiaa on pohjustettu laisinkaan. Pienemmät
painot ja tekniikkaan perehtyminen esimerkiksi PT:n kanssa auttaisi varmasti,
ettei näin pääsisi käymään.
Sama pätee tähän
tilanteeseen: ei voi lähteä vaatimaan sanoja, tavuja, laulujen hyräilyä tai
muuta yli tunnin mittaista sessiota putkeen, mikäli äänenkäyttöjärjestelmää ei
ole pohjusteltu ja herätelty oikealle taajuudelle. Sellaiselle taajuudelle, että
voisin tuottaa pientäkään äännähdystä ilman fyysistä vaikeutta. Miten se oikea
taajuus ja rentous löytyy: sitä harjoitellaan nyt muun muassa tuon
resonaattoriputken avulla. Tuntuuhan se kummalliselta, mutta uskon, että 50 vuodessa
menetelmä on todellakin tutkittu toimivaksi menetelmäksi. Jos se auttaa
esimerkiksi rentouttamaan lihaksistoa ja tekemään pohjatyötä tulevaisuudessa
tapahtuvia äänneharjoitteita varten – I’m in!
Ylihuomenna on uusi puheterapiatapaaminen,
odotan sitä positiivisin mielin. Toivottavasti ylihuomenna sessio sujuu
paremmin myös siinä mielessä, ettei kesken terapiatuokion syty palohälytystä. Kyllä,
tänään syttyi sellainen. Puheterapeutti sanoi, että nyt ei taida olla kyseessä
mikään harjoitus, kun ei sellaisesta tiedetty etukäteen. No, ei muuta kuin ovi
auki ja katsomaan, mitä muut tekevät. Samassa alkoi porukkaa vyörytä pihalle ja
me lähdimme myös seisomaan pihalle. Onneksi sade oli juuri lakannut eikä
pihalla ollut kylmä. Siinä sitten seistiin tavaroiden kanssa keskellä pihaa
ihmettelemässä, mitä tapahtuu. Loistavaa, etten sanoisi. Ainakin oli
ikimuistoinen aloituskerta, kun keskustelimme sitten ulkona muun muassa
hengitysharjoituksista ja omasta soittotaustasta.
|
Inhottava pimeys nyt jo |
Mutta, nyt nukkumaan (lue:
lenkille, suihkuun ja nukkumaan). Kello on taas puoli kaksi yöllä. Inhottaa, koska
onnistuin saamaan itselleni jo todella kivan unirytmin jossain vaiheessa.
Sitten se katosi ja nyt taas harrastetaan valvomista. Plaah. Viime yönä heräsin
neljän tienoilla, mikä tarkoittaa sitä, että olen taas valvonut nyt 21 tuntia
putkeen. Ei ongelmaa, todellakaan. Ajatuksena olisi vielä lähteä koiran kanssa muutaman kilometrin
pyörälenkille, kun on sopivan viileää ja ihanan rauhallista. Tuntuu hullulta,
mutta heijastin- ja vilkkuvalotavarat on kaivettu jo esille.