Chapter 29.

Oon saanut todella paljon kommentteja blogiin liittyvistä asioista esimerkiksi Facebookin, Instagramin ja Whatsappin välityksellä. Oon todella kiitollinen jokaiselle blogia lukevalle henkilölle – teitä on hurjan paljon enemmän kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan! Moni viesti on koskenut sitä, ettei lukija ole osannut kuvitellakaan mitä kaikkea viittomiseen liittyy. Tai he eivät ole tienneet, mikä on puhevammainen, miten voisi muokata omaa käytöstään tai kommunikaatiotapaansa kohdatessa puhevammaisen asiakkaan. Jokaisesta viestistä oon äärettömän kiitollinen ja onnellinen – jokainen ihminen, joka havahtuu miettimään edes hetkeksi asioita, on lottovoitto. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut tässä tavoitteessa ainakin jotenkin. Aihe on kuitenkin sellainen, josta puhutaan julkisesti aivan liian vähän.

Ihan uskomatonta, että mun tekstit on toiminu motivaattorina jopa viittomien opetteluun. Oon vain niin iloinen. ♥

Haluaisin kuitenkin nyt kertoa siitä, millainen oli toinen kerta puheterapiassa! Ihan ensimmäisenä puheterapeutti kysyi, olenko jäänyt pohtimaan jotain asiaa viime kerran jälkeen tai onko mulla herännyt kysymyksiä. Tässä kohtaa mainitsin tulkkiasian ja hän lupasi selvittää asiaa. Hän sanoi, ettei voi luvata mitään mutta selvittää asiaa. Sen lisäksi hän totesi, että onneksi nykyään valtaosan asioista pystyy myös hoitamaan esimerkiksi tekstiviestitse tai sähköpostitse.

Joo. Voihan tosiaan osaa asioista hoitaa sähköisesti, mutta lähitulevaisuudessa olisi esimerkiksi matka Keski-Suomeen. Se on reissu, jota en todellakaan voi hoitaa sähköisesti. Tai ihan vain: haluan ostaa itselleni uudet kengät. Kävelen niin paljon, että kulutan lenkkikengät tahdilla kengät per vuosi. Vuosi on taas kulunut ja sen huomaa kengistä, jotka ovat juuri sen näköisetkin. Olen viimeiset kolme vuotta ostanut samaa kenkäparia aina uuden, mutta ko. kenkien valmistus lopetettiin. Vaadin kengiltä tiettyjä ominaisuuksia ja haluaisin hoitaa mahdollisen kenkien sovittamisen myyjän kanssa kysellen erilaisista malleista. Yksinkertainen asia, mutta hankala hoitaa ilman puhekykyä tai mahdollista tulkkia. Kuten on todella, todella moni muukin tilanne yksinkertaisia, silti todella vaikeita.

Tuon pienen tulkkikeskustelun jälkeen aloimme suoraan treenaamaan jälleen resonaattoriputken avulla. Putkella teimme aina muutaman minuutin pätkissä, useamman kerran terapian aikana. Harjoittelu ei ole juurikaan edistynyt, mikä ärsyttää tietenkin. Olen luonteeltani niin ”kaikkitännehetimullenyt”-ihminen, että kaikki liian hidas edistyminen ottaa päähän. Toki, parissa päivässä ei voi olettaakaan suuria tuloksia, mutta haluaisin silti saada tuloksia mahdollisimman nopeasti aikaan. Tietenkin, koska jokainen edistysaskel on askel kohti tavallista elämää. Puheterapeutti myös koitti, jos vaihdan otetta, miten pidän resonaattoriputkesta kiinni. Ihminen voi tahtomattaan jännittää kehoaan kuulemma sillä, miten pitää tuosta putkesta kiinni. Mielestäni muut vaihtoehtoiset tavat tuntuivat todella epäluontevilta ja keskittyminen muuttui enemmän siihen, miten pidän putkesta kiinni (ja mihin laitan ylimääräiset sormet). Totesimmekin, että oma tapani on selkeästi mulle itselleni luonnollisin ja helpoin tapa putken pitämiseen. Allekirjoitan tämän täysin.

Niin kiitollinen ja onnellinen tästäkin viestistä: syntynyt paljon ymmärrystä eri asioista: läheskään kaikilla puhumattomilla ei ole kognitiivisia ongelmia, ihminen kohdataan ihmisenä ja ymmärretään, mitä viittomat ovat.

Puheterapeutti alkoi myös puhua jotain siitä, miten erilaiset kielijumppaan liittyvät liikkeet tuntuvat tietynlaiselta kielessä ja kielen kannassa. Kielen kannan tulisi ilmeisesti jollain tavalla supistua ja reagoida siihen, kun sitä liikutetaan suussa. Kokeilin tätä useampaankin kertaan ja jouduin toteamaan: noup. Ei tunnu miltään, mutta en myöskään tiedä sitä, miltä asian pitäisi edes tuntua. Puheterapeutti katsoi mua pari sekuntia, jonka jälkeen kysyikin sitä, saako hän kurkata mun suuhun. Oon äärimmäisen ylpeä, koska oksennusrefleksinkin uhalla annoin asian tehdä. Hän kokeili tökkiä tikulla mun kieltä ja suuta todeten, että mun kieli ei reagoi laisinkaan. Tässä kohtaa piti hetken aikaa miettiä itsekin sitä, että mitäköhän tässä oikein tapahtuu. Ei siis ole mikään ihme, että mun on vaikea käyttää kieltä. Kummallista. Mikäli kielen reagoimattomuus ei lähde itsekseen laukeamaan, ruvetaan katselemaan suurempaa apua asiaan liittyen.

Tämän lisäksi harjoittelimme jälleen hengittämistä. Hengittämistä, hengityslihaksiston lämmittelyä. Tai, lihaksiston lämmittelyä hän lähinnä varmisteli: koska mulla on pitkä musiikkitausta, hän oletti, että tiedän asiat. Ja tiesinkin, mutta hän halusi silti varmistaa sen, että tiedän asiat. Venyttelyä olen harrastanut paljon muutenkin ko. alueella, koska mulla menee todella helposti kroppa jumiin. Tuntuu turhauttavalta, että edes hengitys ei toimi kuten aiemmin ja joutuu oikeasti tehdä töitä sen eteen. Huomaa, että pallealihas väsyy ja välillä siitä joutuu puristamaan oikein tosissaan kaiken voiman, että saa esimerkiksi puhallettua kahdeksan sekuntia putkeen. Ihan vain puhallettua tasaisen rauhallisesti, ei mitään muuta. Ennen tätä, ei pitkätkään puhallukset tuottaneet mitään ongelmaa huilistitaustan vuoksi. Nyt lähdetään kuitenkin täysin nollasta.

Turhauttaa, mutta elämä on. Maali on kuitenkin se, mikä palkitsee. Vaikka se maali olisi vain se, että pystyn sanomaan tulevaisuudessa "hej".

"I framtiden, ska jag ringa till dig och säga det litet "hej". Fast det "hej" skulle vara det enda jag kan säga - det ska jag ändå göra. Förstås vill jag tacka dig i framtiden: att du har alltid varit på min sida och du har varit mitt största stöd och kära vän. Om jag kan säga bara ett "hej" i framtiden, jag vill veta - att du vet vad allt det "hej" menar."