Olen Elina, vuosimallia
1995. Opiskelen Diakonia-ammattikorkeakoulun Turun kampuksella puhevammaisten
tulkiksi. Puhun sujuvasti sekaisin suomea ja ruotsia, mutta tätä blogia pyrin
kirjoittamaan suomeksi.
Menetin puhekykyni 18.5.,
joka oli ihan tavallinen lauantaipäivä. Ainoastaan 'mm' on äänne, joka tulee
ulos ilman ylimääräistä työtä. Kaikki muu on yhtä taistelua. Minkään asian
sanominen ääneen ei onnistu, vaikka yritän kuinka.
Samalla kertaa menetin myös
liikuntakykyni osittain: liikkuminen tapahtuu rollaattorilla, mikäli matka on
vain metrejä. Pidemmät matkat on kuljettava pyörätuolilla. Oikea puoli on
selkeästi heikompi kokonaisuudessaan ja siinä on pientä tunnon alenemaa.
Liikunta- ja puhekyvyn
yhtäkkinen menetys pysäyttää aika paljon. Selkein tunne, minkä löydän on
jatkuva turhautuminen. Oman mausteensa soppaan tuo se, kun osaan ja pystyn
viittoa sujuvasti mutta tulkki puuttuu.
Tässä blogissa kerron
sairaalareissustani, kuntoutuksesta ja uudesta elämästäni vamman kanssa.
Blogin nimi "Puhu
äänellä jonka kuulen" kertoo siitä, kuinka yhteiskunnassa kaikki asiat
hoidetaan puheella. Nimi tulee osittain myös niistä ihmisistä, jotka tokaisevat
vain "sano se asiasi ääneen niin, että mä kuulen". Ihmiset harvoin
ajattelevat, miten pahasti heidän sanansa ja tarpeettomat möläytyksensä voivat
satuttaa. Uskon, että suurin osa puheensa yhtäkkisesti menettäneistä ihmisistä antaisi
mitä vain siitä, että voisivat jälleen puhua kuten ennen.
Kuva pari päivää ennen sitä hetkeä, kun elämä muuttui |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti