Taustalla

Olen Elina, vuosimallia 1995. Opiskelen Diakonia-ammattikorkeakoulun Turun kampuksella puhevammaisten tulkiksi. Puhun sujuvasti sekaisin suomea ja ruotsia, mutta tätä blogia pyrin kirjoittamaan suomeksi.

Menetin puhekykyni 18.5., joka oli ihan tavallinen lauantaipäivä. Ainoastaan 'mm' on äänne, joka tulee ulos ilman ylimääräistä työtä. Kaikki muu on yhtä taistelua. Minkään asian sanominen ääneen ei onnistu, vaikka yritän kuinka.
Samalla kertaa menetin myös liikuntakykyni osittain: liikkuminen tapahtuu rollaattorilla, mikäli matka on vain metrejä. Pidemmät matkat on kuljettava pyörätuolilla. Oikea puoli on selkeästi heikompi kokonaisuudessaan ja siinä on pientä tunnon alenemaa.

Liikunta- ja puhekyvyn yhtäkkinen menetys pysäyttää aika paljon. Selkein tunne, minkä löydän on jatkuva turhautuminen. Oman mausteensa soppaan tuo se, kun osaan ja pystyn viittoa sujuvasti mutta tulkki puuttuu.

Tässä blogissa kerron sairaalareissustani, kuntoutuksesta ja uudesta elämästäni vamman kanssa.
Blogin nimi "Puhu äänellä jonka kuulen" kertoo siitä, kuinka yhteiskunnassa kaikki asiat hoidetaan puheella. Nimi tulee osittain myös niistä ihmisistä, jotka tokaisevat vain "sano se asiasi ääneen niin, että mä kuulen". Ihmiset harvoin ajattelevat, miten pahasti heidän sanansa ja tarpeettomat möläytyksensä voivat satuttaa. Uskon, että suurin osa puheensa yhtäkkisesti menettäneistä ihmisistä antaisi mitä vain siitä, että voisivat jälleen puhua kuten ennen.

Kuva pari päivää ennen sitä hetkeä, kun elämä muuttui

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti