keskiviikko 15. joulukuuta 2021

Chapter 50.

Huhhuh ja loooong time no see! Onpa aikaa kulunut siitä, kun viimeksi olen avannut Bloggerin. Eilen illalla tuli pitkästä aikaa tunne, että nyt on sopiva hetki päivittää taas asioita. Elämä on ollut suoraan sanottuna useassa kohdassa aika paskaa, eikä ole jaksanut avata tietokonetta. Eikä juuri mitään muutakaan. Toisaalta paljon on tällä hetkellä hyviäkin asioita, mitä on viimeisimmän merkinnän jälkeen tapahtunut. Silti pääasiallinen fiilis on se, että elämä on yhtä isoa sekasotkua. Muuttaakin ehdin kesän aikana, saman taloyhtiön piirissä edelleen mutta savuton rappu. Viimeinkin.

Hyvästi vanha kämppä, tervetuloa uusi!

Hyviin asioihin ja tapahtumiin kuuluu ehdottomasti se, että aloitin huhtikuun puolivälissä työt. En olisi ikinä uskonut, että saan oikeasti töitä, mutta ihme tapahtui. Työskentelen tilitoimistolla ja opiskelen myös alaa tällä hetkellä oppisopimuskoulutuksella. En olisi ikinä uskonut itseäni tilitoimiston työntekijäksi, mutta oon kyllä tosi onnellinen tuosta työpaikasta. Ja yllättynyt myös siitä, miten kivaa siellä perusduuni on.
Työt on ollu jees. Oikeastaan, tosi jees. On saanut elämään tietynlaista rytmiä ja ennen kaikkea tekemistä: nyt on myös yksi syy lisää, miksi jaksaa eteenpäin ja miksi nousta päivästä toiseen. Ingrid kulkee mun mukana töissä, ollen omanlaisensa tukipilari töiden keskellä aina, jos on hankalaa.

Alkuun pelkäsin kyllä aika hemmetin paljon töihin menoa kaikesta huolimatta. Pelkäsin työkavereita, jännitin aivan äärettömän paljon kommunikaation sujuvuutta. Edelleenkään en voisi sanoa sen sujuvan – toisaalta, voinko koskaan sanoa niin? Luultavasti en. Mutta mun työkaverit on ottaneet asian paremmin kuin hyvin, vaikka itse asiaa stressaan edelleen jonkin verran. Oon myös saanut viestiä, ettei esimerkiksi asiassa ole ollut aikoihin enää mitään omituista vaan asia on täysin normalisoitunut työympäristössä.
Silti se ahdistaa, eikä läheskään joka kerta haluaisi sanoa mitään – vaikka oikeasti haluaisi sanoa paljonkin. Tai haluaisi kysyä, paljonkin. Oppinut silti tietyllä tapaa vaan tyytymään kohtaloon, etten välttämättä ikinä saa tietää kaikkiin kysymyksiini vastauksia. Kirjoittaen ne kysymykset on vaikeita muotoilla niin, että ne olisivat riittävän lyhyitä, ytimekkäitä ja ennen kaikkea silti ymmärrettävissä ilman, että joutuu täsmentämään kamalasti. Ja ongelmatilanteessa tulee nykyään heitettyä vain Whatsappiin ”SOS”, se kertoo kaiken oleellisen.

Vaikka töissä tiedän olevani täysi keltanokka ja ylipäätään opiskelijakin, siellä usein ahdistaa ja jopa pelottaa omat virheet. Koska haluaisi tehdä pelkästään täydellistä työtä: pienetkin virheet saa välillä kädet tärisemään ja ajatuksen ”miten helvetissä en ymmärtänyt/muistanut tätäkään asiaa?”. Pitäisi muistaa olla paljon armollisempi itselle (koska paljon tulee uuttakin asiaa, mitä pitäisi sisäistää), mutta halu pyrkiä tehokkuuteen ja täydellisyyteen on vain niin vahvana. Pelottaa, mitä muut ajattelevat virheistä ja millainen jälkipyykki niistä syntyykään. Vaikka fakta on se, että jokainen mokaa joskus. Silti, halu olla epäonnistumatta on vain äärettömän suuri. Armollisuus on asia, jota joutuu vielä paljon harjoittelemaan monessa eri elämän osa-alueessa. Mutta joku päivä vielä sekin onnistuu. Kai.

 

Pui kulkee mukana töissä myös, jopa juoksuaikana oli tervetullut.

Koulu on… Koulu. Meillä on aivan kaikki etänä, ja se ei sovi mulle laisinkaan. Vihaan etäopiskelua. Tuntuu, että puolet asiasta jää jo pelkästään etäopetuksen takia ymmärtämättä. Opin ja muistan niin paljon näköaistin kautta, että pelkän läppärin ruudun tuijottaminen on äärettömän hankalaa. Tarvitsen sen, että saan seurata opettajan huuliota, eleitä ja sitä, että ollaan oikeasti läsnä paikalla. Etänä kaikki vuorovaikutus ja havainnollistava työskentely jää pois. En vain yksinkertaisesti pääse asiaan kiinni mitenkään, kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Tehtävien teko on hankalaa, eikä se vain suju mitenkään.

Mutta, toki sen ymmärtää, ettei korona-aikaan lähiopetus ole mahdollista samoissa mittakaavoissa kuin ennen. Silti, jos olisin tiennyt kaiken olevan etänä, olisin valinnut ehdottomasti toisen oppilaitoksen… Jos ei muuta, olisin valinnut edes ruotsinkielisen koulun tällöin. Toisaalta taas, olen suomenkielisessä työpaikassa töissä, joten kuinka paljon olisi kielet sotkeneet keskenään? Oppien töissä sanastot suomeksi ja koulussa ruotsiksi. Toki, onpa koulussa nytkin erilaiset termistöt mitä töissä – eli joka tapauksessa asiat menevät vähän eri tavalla. Isoin ongelma olisi ehkä ollut kuitenkin kommunikaatio: jo kaikki lomakkeet, näytöt etc., miten olisi saanut sujumaan ne, jos olisi käytännössä katsottuna kahden eri kielen välissä, pystymättä itse edes puhua kumpaakaan? Blaah.

 

Koulupäivissä on parasta se, että on 45min lounastauko. Ehtien käydä juoksemassa femman, jos pitää kiirettä.

Ingridin kanssa treenataan nykyään aivan hitosti. Useampaa eri lajia, pääasiassa treenaten kuudesti viikossa ja hakaten päätä seinään. No ei. Aloitettiin syksyllä Koirakoulu Veikarissa valmennusryhmässä tunnit ja ne ovat olleet aika mielettömiä! Välillä on kirjaimellisesti itketty, naurettu, treenattu tehokkaasti ja lähdetty hakemaan korjaussarjoja erilaisiin ongelmiin. Haettu omaa ajatusta, rakennettu mielentilaa, tehty ja pohdittu. Sevil on ollut aivan huippu kouluttajana meille, nyt lähinnä harmittaa vain se, ettei aiemmin tullut otettua yhteyttä Veikariin. Vaikka matkaa on n. 70km per sivu – jokaisen ajetun kilometrin arvoinen treenipaikka.

Hyvien oppien lisäksi siellä on aina yhtä hyvä fiilis. Huonokin päivä muuttuu yleensä hyväksi, mutta ennen kaikkea siellä on turvallista olla. Mulla on alusta loppuun saakka turvallinen olo, kun astuu halliin. Ja se jos jokin on aivan parasta. Joka ikinen kerta myös muistutetaan (ja väitellään :D) siitä, ettei ole kiire yrittää kirjoittaa kaikkea välittömästi. Voi vaikka hengittää siinä samalla, kun kirjoittaa. Mulla on tunne siellä, että olen ihminen. Olen treenaaja siinä missä kuka tahansa muukin – en ole sirkuseläin, joka yrittää epätoivoisesti harrastaa jotain sellaista, mihin ei todellisuudessa edes kykene. Ei sääliä, ei turhaa liibalaabaa tai ”uskallanko kysyä/sanoa sitä tai tätä”. Kuitenkin mun vamma huomioiden niin, ettei esimerkiksi ikinä haluta tunnetta, että on kiire. Tai tunnetta, etten ehdi sanomaan kaikkea sitä mitä haluan. Varmistetaan useampaan kertaan, että haluanko sanoa/kysyä jotain, huomioiden eleitä ja ilmeitä erinomaisesti.

Ah, I just love that place. Veikarista on tullut mulle tietynlainen turvapaikka, hetken pako kaikkea muuta. Ollen turvassa, vaikka kouluttaja laittaakin meitä tekemään asioita, mitkä ovat todella kuormittavia, ahdistavia ja jännittäviä. Silti, silloinkin on pääasiassa tunne siitä, että on turvassa. Vaikka pakko myöntää, että välillä tekisi mieli heittää esimerkiksi noutokapulalla takaraivoon. Ihan vaan, jos tulee esimerkiksi eteen ”aloitetaanko vaikka seuruulla… liikkuroituna” -kommentti ja huomaan nyökänneeni ennen kuin ajattelen asiaa oikeasti. Kuulemma vittuilukin on välittämistä, joten mun mielestä noutokapula takaraivoon kuuluisi samaan kategoriaan. Ehkä?
(Ja tähän sain jo kommenttia surkeasta heittotaidosta – en kuulemma edes osuisi…)

 


Nykyään elämä on aika outoa siitä, että mulla on ympärillä enemmän ihmisiä, hyviä sellaisia. Kuten mainitsin aiemmin jo työporukkaa ja miten meidän keskinäisestä kommunikaatiostamme (Elina puhelin, muut puhuen) on tullut normaalia heille – sen alkaa nyt jo välillä, jollain tavalla sisäistää. Työpaikalla on ihmisiä, joihin pystyn nykyään luottamaan isoissakin asioissa, joiden seurassa pystyy olemaan oma itsensä. Se on aika iso, mutta positiivinen tunne. Varsinkin, kun alkuun heitä(kin) tuli pelättyä ja stressattua niin paljon ja mietittyä asioita erityisesti kommunikaation takia. Ja sen takia, että he ovat ammattilaisia ja itse nippanappa tiesin, mitä tarkoittaa hyvin yleisellä tasolla sana ”kirjanpito”. Mutta, he ottivat kaikkinensa mut vastaan paremmin kuin hyvin. Ja huonolla hetkellä löytyy myös työyhteisöstä tuki: ei tarvitse hakata päätä yksin seinään.

Työporukan lisäksi mulla on useampia treeniporukoita ja sieltä myös löytynyt huipputyyppejä. Ihmisiä, joiden kanssa tulee vaihdeltua viestiä vapaa-ajalla, treenattua muutenkin ja käytyä esimerkiksi juoksuttamassa koiria yhdessä. Ja pohdittua, miten saisi puva/vk tasavertaisemmat oikeudet kilpailuihin. Koska tällä hetkellä jäädään pahasti varjoon ja asioista tehdään puolimahdottomia. Se nyt ei toisaalta jaksa edes yllättää enää...

Osaa treeniryhmäläisistäni vierastan edelleen vuodenkin jälkeen, osan kanssa tullen tosi hyvin toimeen. Maanantain ja keskiviikon treenit osan porukan kanssa on tosi turhauttavia: haluaisin sanoa paljon, haluaisin antaa neuvoja ja ylipäätään edes kertoa, mitä tehdään missäkin kohtaa. Mutta se ei ole mahdollista, koska puhelin ja nopeat tilanteet… Todella, todella turhauttavaa ja usein on tullut itkettyä kotimatkalla. Useampaan otteeseen olen miettinyt, jos lopettaisi ainakin osan ryhmätreeneistä tuon takia. Mutta toisaalta, koira saa niistä hyvää häiriötreeniä joten olkoot.
Veikarissakin vierastan koko treeniryhmääni edelleen todella paljon – mutta onneksi valmentajan kanssa tulen toimeen sitäkin paremmin ja saan treenata viimeisenä, kun kaikki muut ovat jo lähteneet. Se riittää.

 

Talvikelit on tarjoilleet jo parastaan: parikymmentä pakkasta ja maisemat kohdillaan. ♥

Mitäs muuta sitä nyt onkaan ollut… Työt, koulut, Veikari, treenit… Siinä ne suurimmat muutokset taitavatkin olla tän vuoden aikana. Edelleenkään ei tiedetä terveyspuolelta sitä, mikä on ja ollaan tilanteessa, että neurologi ottaa yhteyttä jos keksii jotain. Sitä odotellessa, nyt on odotettu kauan. Milloinkohan mulla oli viimeisin neurologin aika ylipäätään, maaliskuussa?
Yleisesti ottaen tuntuu, että lähtökohtaisesti kilpailee kelloa ja itseään vastaan nykyään aamusta yöhön. Toisaalta se on hyvä asia. Kun vain menee ja täyttää kalenterin aamusta iltaan, ei ole turhan paljoa aikaa pyöritellä asioita päässään. Illat ja eritoten yöt ovatkin pahimpia siitä, että on liian paljon aikaa pohtia omia ajatuksiaan. Toisaalta se kostautuu esimerkiksi koulussa ja siinä, että meinaa olla vähän puoliteholla liikenteessä ainakin osassa asioita.

But I will handle this one, step by step. Tällä kertaa en yritä selvitä kaikesta täysin yksin.

Paitsi sitä en handlaa, että mun puhelin soi. Taas. MIKSI.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Chapter 49.


Tiedätkö sen tunteen, kun antaisit aivan mitä tahansa siitä, että voisit sanoa jotain? Edes pari sanaa per päivä. Eilen nuo pari sanaa olisivat olleet ’älskar’ ja ’dig’. Tänään nuo sanat olisivat olleet ’koira’ ja ’puree’. Toissa päivänä nuo sanat olisivat olleet ’hjälpa’ ja ’mig’. Kunpa olisikin mahdollista, sanoa edes kaksi sanaa päivässä. Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä. Ihan mitä tahansa.
On niin mielettömän epätoivoinen tunne, kun pää on täynnä mutta et kykene purkamaan sitä mitenkään. Tieto siitä, ettet voi sanoa sanaakaan – vaikka kuinka haluaisit. Haluaisit kertoa, haluaisit puhua. Haluaisit sanoa edes muutamalla sanalla jotain. Mutta samalla tiedät, ettei se ole mahdollista. Samaan aikaan et kuitenkaan tiedä, miksi se ei ole mahdollista. Se on äärettömän piinaavaa ja raskasta. Turhauttavaa myös.


Lohduttavaa hei.

Samaan aikaan tunnetta on niin äärettömän vaikea pukea sanoiksi kokonaisuudessaan. Sitä on mahdotonta kuvailla sanoin, millaisen olon erilaiset sosiaaliset tilanteet saavat nykyään aikaan. Esimerkiksi koirapuistoon tuli sattumalta tuttu ja turvallinen henkilö parina peräkkäisenä päivänä viime viikolla: huomasin vältteleväni häntä, pari hassua kertaa uskalsi katsoa päin ja muuten pitäen vähän liioiteltuakin turvaväliä. Aika nopeasti lähdettiin sitten myös kotiin – itkien autossa. Olisin halunnut hyvinkin mieluusti ottaa kontaktia tuohon ihmiseen, mutta samalla tiesin sen olevan mahdotonta. Ja tietäen, että normaalitilanteessa en ikinä välttelisi kyseistä tyyppiä. Päinvastoin.

Puistossa joka tapauksessa tuli vahtia Nokan puuhia, sen lisäksi pieni viima ja kymmenisen astetta pakkasta = puhelin puolijäässä, samoin sormet jäätyisivät. Kyllä, jopa mun sormet voivat jäätyä, jos seisoo pari tuntia paikallaan pakkasessa ja pitää puolijäistä luuria kädessä. Eikä se vaan toimi. Se on niin… niin. Kömpelöä, hidasta, vaivaannuttavaa. Pakko kirjoittaa mahdollisimman nopeasti, henkinen lukko kirjoitusvirheen tullessa. Unohtaa hengittää, paniikki hiipii ja kädet alkavat täristä. Tuntee, kuinka toinen katsoo vieressä ja odottaa mitä yrität sanoa. Kuinka se sana kirjoitettiinkaan oikein? Ei välttämättä aavistustakaan, todennäköisesti se tulee mieleen vain ruotsiksi tai englanniksi. Sitä paitsi kallisarvoisia sekunteja kuluu korjatessa. Mutta myöskään väärin kirjoitettua tekstiä ei voi antaa toiselle luettavaksi.

Yksinkertaisesti niin paljon helpommalla pääsee, kun vain lähtee pois. Varsinkin, jos vastapuoli ei välttämättä tulkitse niin herkästi kehonkieltä, osaa muodostaa luonnostaan kyllä/ei-kysymyksiä tai tilanne vain vaatisi herkästi liikaa sanoja. Vaikka se pois lähteminen ei läheskään aina olekaan se vaihtoehto, mitä ensisijaisesti itse haluaisi noudattaa. Mutta onko aina vaihtoehtoja? Ei. Tai, on toki – mutta tämä on ehkä se pienin paha itselle: luikkia karkuun, jotta ei tarvitse kohdata tilanteita tai sellaisia henkilöitä, joiden kanssa kommunikaatio ei suju täysin saumattomasti joka tilanteessa. Ne tilanteet ovat vain niin äärettömän raskaita henkisesti.

 


Kävin eilen rakkaan ystäväni kanssa lenkillä. Koko lenkin aikana tuli sanottua alle 10 lausetta/vastausta kysymykseen kirjallisesti. Niitä lauseita olisi vain halunnut sanoa niin paljon enemmän. Tämä jäi harmittamaan taas kerran aivan mielettömän paljon. Niin paljon, että meinaa kyyneleet tulla väkisin silmiin nyt puhtaasta kiukusta ja epätoivosta. Vaikka toinen osapuoli osaakin pääasiallisesti erittäin hyvin muotoilla asioita, jotta ei välttämättä tarvitse sanoja niin paljoa. Antaa vaihtoehtoja, käyttää kyllä/ei-tyylistä, varmistaa ennen kuin lukitsee oikean vastauksen. Ei vaadi liikaa, vaikka itse yrittäisinkin vaatia liikoja itseltäni (eli vastata edes jotain, puheella). Antaa tilaa, jopa itkeä jos siltä tuntuu. On läsnä aidosti.
On kummallista, kun on vain olemassa ihminen, joka tuntee niin hyvin, ettei läheskään aina sanoja tarvita. Joskus vain pelkkä katse tai pelkkä hiljaisuus riittää. Tai pieni äännähdys, viittoma tai muu käsimerkki. Ja on riittänyt aina: viisi vuotta takaperin (ja ylikin) en läheskään aina uskaltanut sanoa juuri mitään, jos pidettiin jonkinlainen snackis. Kunnes viimein kaikki suojamuurit ja padot murtuivat yhdessä hetkessä pilkkopimeässä sohvalla.

Men i alla fall, meni varmaan pari kilometriä yhteensä miettien ”kunpa voisin sanoa suoraan edes jotain tähän aiheeseen liittyen, mistä nyt puhutaan”. Mä en mitään muuta olisi toivonut yhtä paljoa. Se on raastava tunne. Ihan sama, onko aiheena avantosaunan koronarajoitukset, mun rappuun sammunut naapuri tai joku syvällisempi aihe. Saisi edes jotenkin tehtyä lisäkysymystä, ihmeteltyä, vastattua. Edes jotain. Jälkeenpäin jos heittää viestillä ”tarkoitin/ajattelin/mietin sitä ja sitä” – ei toimi. Tilanne on ohi jo, ollut jo pitkän aikaa eikä niihin palaaminen tunnu hyvältä. Harmittaa, välillä jopa nolottaa se, ettei saa mitään sanottua. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään noloa, mitä pitäisi hävetä. Se on vaan jokin sisäsyntyinen tunne, joka välillä tulee. "Anteeksi, kun olen tällainen vaikka yrittäisin muuta."

Vaikka on useita tilanteita yhden ihmisen kanssa, ettei sanoja välttämättä juuri tarvita, olisi silti sanoilla niin paljon matalampi kynnys edes pyytää ketään yhtään mihinkään. Vaikka sinne lenkille. Tai olla lähtemättä koirapuistosta itkien pois vain siitä syystä, kun ahdistuu niin pahasti. Tai nähdä edes sisaruksiaan, isovanhempiaan tai ylipäätään ketään.

Ahdistaa, turhauttaa. Ja harmittaa. Kuten eilen sen kuuli sanottavan ääneen: "sähän siis menetit käytännössä ihan kaiken". Niin todellakin menetin. Käytännössä katsottuna koko elämäni.


Jos joku btw näkee Unimasaa, sille saa vinkata jotta skippas taas yhden tuvan

Ai niin, mun koira melkein puri tänään lasta, joka löi sitä rullamitalla takapuoleen. Koska en kyseiseen muksuun kiinnittänyt välittömästi huomiota sillä sekunnilla, kun tämä sitä halusi. Siinäkin tilanteessa olisi ollut erittäin mukavaa omata puhekyky. Toisaalta, ehkä ihan hyvä ettei puhe ollut tänään käytettävissä – olisi voinut olla sen verran ankara tylytys…

perjantai 29. tammikuuta 2021

Chapter 48.

 

Huhhuh, onpahan taas ollut taukoa blogin kirjoittamiseen… Mieli on tehnyt usein avata Blogger, mutta pelkään tietokoneeni syttyvän palamaan, jos käytän sitä kovin runsaasti. :D Pelko ei ole edes täysin aiheeton, koska noin 15min jälkeen alkaa haista palaneen käryä ja kone alkaa kuumentua – mulla on ihan oikeasti tässä sammutuspeitekin vierellä hätätilanteita varten. Toivottavasti sitä ei tarvita, ja sitä ennen oon viimeinkin saanut vietyä tän rakkineen huoltoon.

Mutta, taas on puolisen vuotta kulunut ja voin kertoa, että tässä postauksessa ei ole päätä eikä häntää. Kunhan puran, koska ahdistaa. Työhakemuksia helvetisti, yksi vastaus: työ (postin lajittelija) on liian vaarallista mun kaltaiselle ihmiselle. Tulkkipäätös… no, odotetaan ihmeitä saapuvaksi. Eli toisin sanottuna, mikään ei ole muuttunut viime elokuusta.
Paitsi se, että maailman parhaalle Netelle sanottiin 13.10. hyvästit, mummon päästessä ikiuneen. Ikävä on kova, mutta kaikkinensa olen vain onnellinen siitä, ettei Netteen satu enää. Sen selkä alkoi mennä huonommaksi ja huonommaksi, eikä hoitokeinoa ole. Lisäksi se alkoi kerätä nestettä viimeisinä päivinään niin paljon, että epäilen munuaisten olevan loppusuoralla myös. Mutta, onneksi on paljon muistoja. Niin hyviä kuin huonojakin.


Maailman kaunein koira.
Kuvan ottanut mika.saari.photography

Mutta muuten, ei ole tapahtunut mitään. Muutama neurologilla käynti, EEG, magneetti, psyk. puolella käynti neurologin toiveesta ja siinä se. Edelleen ollaan kädet levällään, todeten ettei tiedetä mikä on, miksi ja kuinka jatkaa. Psyk. puoli ilmoitti välittömästi, etteivät näe mitään huolta tai ongelmaa, joten se voidaan sulkea pois. Neurologi sanoi EEG ja magneetin olevan siinä kunnossa, ettei niistä pitäisi löytyä mitään selittävää asiaa. Eli toisin sanoen, tällä hetkellä olen taasen terve. Paitsi etten ole terve, mutta ei tiedetä kuinka edetä. Tampereelle ja Ouluun ollaan kuulemma yhteydessä, toivottavasti sieltä tulisi jotain uutta. En tiedä, mutta alkaa ärsyttää jo todella paljon. Mutta käytännössä, sairaala on kokonaisuudessaan toivottanut vain hyvää jatkoa ja ”toivottavasti jotain löytyy”.

Puhetta ei tuu lainkaan. Ei pientä tavua, ei mitään. Edelleen lähtötilanteessa sen suhteen. Ainoa mitä puhetta yritettäessä saan aikaan, on huono fiilis ja koko kaulan, nielun ja suun alueen kipeäksi – turhaan. En tiedä, missä ongelma on tai miksi, mutta aivan hirvittävän paljoa myöskään ei tee enää mieli edes harjoitella… Turhauttaa niin paljon, kun pientäkään tulosta ei synny. Mutta kuten mulle toisaalla sanottiin: se voi olla, että yhtä nopeasti kuin se lähti; yhtä nopeasti se voi myös jossain tilanteessa palautua. En tiiä, alkaa usko olla aika lopussaan jo.

 

Onneksi lenkkikelit ovat sentään kohdillaan

Ihmissuhteisiin alkaa olla aika loppu, kyllästynyt ja mitä lie. Se on vain niin hankalaa yksinkertaisesti. Välillä haluaisi vain halata jotakuta ja itkeä kaikki paska pihalle, mutta valtaosan ajasta on vain niin järjettömän kova kuori suojana, ettei mikään tunnu oikeastaan yhtään miltään. Silti, ihmiset ottaa päähän. Huomaan päivä päivältä, että eristäydyn enemmän ja enemmän. Enkä ehkä syyttä: siinä kohtaa, kun ajat esimerkiksi vahingossa kissan päältä ja eräs läheisimmistä ihmisistä kutsuu pokkana murhaajaksi – ei tiedä edes, mitä sanoa. Paitsi se, että eipä olla tuon jälkeen oltu yhteydessä juuri lainkaan…

Itsensä puolustaminen on aivan hemmetin vaikeaa, varsinkin jos puskista tulee jotain tuollaista. Pari vuotta sitten, olisin heittänyt nasevan letkautuksen takaisin. Nykyään se ei ole mahdollista. Tai on, mutta millä tavalla: kirjoita puhelimeen asia. Toimiva ratkaisu ja niin hemmetin nopea.

 

Muutama hassu muistio, sisältäen n. 90% mun kaikki kommunikaatiotilanteet juhannuksesta eteenpäin

Ihmiset ahdistavat, jonka lisäksi voin ihan suoraan sanoa olevani nykyään katkera. Se on ehkä suurin ongelma. Kävin eilen avantosaunalla pitkästä aikaa. Mun piti mennä sinne kaverin kanssa, joka perui muutama hassu minuutti ennen vuoron alkua… No, menin sit yksin ja tiesin sen olevan virhe. Ensinnäkin mua itketti ja loukkasi niin paljon toisen ihmisen sanat: ”joo en mä tuu, koska ei sun kanssa voi siel olla ku oot niin vaikee etkä puhu mitään”. Mun olo oli niin rikkinäinen henkisesti noiden sanojen jälkeen, etten tiennyt yhtään mitä ajatella.

Olisi pitänyt jättää menemättä. Muutenkin jo huono fiilis, jonka lisäksi vieraat ihmiset yrittävät virittää small talkia mun kanssa. Ja kun eivät saaneet vastausta, alkoi olla taas olo kuin apinalla eläintarhassa. Se tietty katse, kuinka toiset ihmiset katsovat mittaillen. Kuin kummajaista, joka on karannut jostain. Tai kummajainen, joka on niin ylimielinen, ettei edes vastaa kysymyksiin. Se on ahdistavaa, nöyryyttävää.

Onneksi on hän.


Vihaan sitä, kun vieraat ihmiset yhtäkkiä yrittävät virittää jonkin sortin keskustelua mun kanssa. Vihaan sitä, kuinka he joko luokittelevat mut kuuroksi, jälkeen jääneeksi, muuten pahoin vammaiseksi, jälkeen jääneeksi ja sanoinko jo jälkeen jääneeksi. Vihaan heidän reaktioitaan. Vihaan sitä, kun en pysty vastaamaan. Vihaan sitä, kun välillä pystyn puhelimen kanssa vastaamaan ja siihen menee ikuisuus – samalla toinen tuijottaa sua ja oot silmätikkuna. Oon katkera, koska tiedän tarkalleen, kuinka puhutaan ja pari vuotta sitten olisin itsekin vastaillut ongelmitta takaisin. Oon katkera, että miks just mä. Luulisi, että jossain kohtaa raja tulisi vastaan paskan määrässä.

Vihaan sitä, kun minne tahansa menenkin tarviten kommunikaatiota: se ei ole millään tavoin helppo tai yksinkertainen rupeama. Vihaan niin paljon, kun tiedän joutuvani kysyä esimerkiksi kaupassa myyjältä jotain. Normaalille ihmiselle kaikki tällaiset ovat ihan tavallisia tilanteita: mulle ei enää. Se on aina yks hemmetin näytös, jossa saa miettiä lähteekö myyjä pois koko tilanteesta vai mitä tapahtuu. Kyllä, myyjiä on lähtenyt ”hakemaan jotain joka tietää” useammankin kerran, palaamatta koskaan.

Jokainen huono kokemus ajaa entistä enemmän siihen, että haluaa vain eristäytyä jonnekin kauas ihan yksinään. Jokainen huono kokemus saa mut haluamaan entistä vähemmän toisten ihmisten seuraan. Vaikka samalla sitä kaipaa samalla niin paljon. Mutta yksinkertaisesti, rohkeus pettää. Mikään ei vain tunnu enää loppujen lopuksi hyvälle idealle, jos siihen liittyy toinen ihminen. Vaikka alkujaan itse olisin jopa jotain ehdottanut.

 

Onneksi mun maailmassa on edelleen yksi ihminen, joka haluaa ymmärtää. ♥ Vaikka se ei varmasti ole aina helppoa, tiedän sen. Mutta välillä on vaan niin nurkkaan ahdettu olo, ettei halua sen tutun ja turvallisenkaan ihmisen puhuvan tai mieluiten edes tunnistavan. Aina ei vaan pysty, nykyään edes kovin usein.

Kävin tapaamassa yks päivä myös alansa ammattilaisia, koska Kela on perseestä kuten aina. Enkä tiedä mitä sitä oikeasti elämällään tekisi, kun Kelan mielestä koulutus ei ilmeisesti olekaan ratkaisu mitä lähteä tekemään nyt. Huoh, en kyl tiedä yhtään mistään taas. Tai tiedän ainakin sen, että mun positiivisen esittäminen sujuu yhä paremmin ja paremmin eri tilanteissa. Alan ymmärtää, miksi kaupan myyjät ja muut aspat puhuvat ns. kestohymystä asiakkaan ollessa läsnä – käytän itse täysin samaa. Vaikka sisällä olisi miten kiehuvaa tai ahdistaisi, aina on naama iloisena hymyillen maskin takana.

Mutta siis. Huomasin, että vaikka heidän suunnitelmansa kuulostavat kuinka hyvälle ja loogisille: ahdisti niin paljon, että kotona piti vain parkkipaikalla tasata hengitystä. Tuntuu, että taas vauhti on aivan liian kova: en vain pysty. En luota, täysin mennen varpailleni. Haluten lyödä jarrut pohjaan, tuon ollen liikaa. Jo pelkästään se, kun kuvittelin tapaavani yhtä ihmistä – mutta siellä olikin kaksi. Vaikka tiedän heidän tarkoituksensa ja asiansa olevan täysin hyvä, mutta en vain ehkä pysty silti. Tänään paljon mietin, kuinka vain sanoa asiaa. Etten ehkä sittenkään ole valmis. Mutta toisaalta – olenko ikinä valmis? Muistaen, kuinka paljon esimerkiksi lukiossakin tappelin asian kanssa… Ja siitäkin hetkestä tulee huomenna jo 5 vuotta. Aika kuluu kyllä niin mielettömän nopeasti.

 

Mutta joo, kokonaisuudessaan edelleen pyöritään samassa paskasuossa. Pitäisi uskaltaa avata konetta useammin, koska kirjoittaminen on vain henkisesti helpottavaa. Se onkin käytännössä ainoa asia, mihin tunnen enää kykeneväni. Eikä tää kone syttynyt vieläkään tuleen, ihme kyllä.

maanantai 17. elokuuta 2020

Chapter 47.

 

Tänään on mun syntymäpäivä, 17.8. Tuntuu hurjalta, että yhtäkkiä on jo 25 vuotta kulunut! Koska eihän siitä ole kuin hassu pieni hetki, kun olin vielä yläasteella. Ah, yläaste. Jestas – siitäkin on kymmenen vuotta, kun aloitin viimeisen peruskoulun luokan! Ihan hullua. Viime aikoina oon ajatellut aika paljon yläastetta, kun olen seurannut somesta kaikenlaisia kiusaamiseen liittyneitä postauksia mitä on tullut vastaan esimerkiksi Facebookin ryhmissä. Esimerkiksi Naistenhuoneella on säännöllisesti aiheesta. Tekisi mieli jossain vaiheessa kirjoittaa jonkinlainen postaus peruskoulun, mutta etenkin yläasteen ajoista. Siitä, miten syviä jälkiä kiusaaminen voi jättää jälkeensä. Teen tuon postauksen sitten, kun olen kerännyt riittävän paljon rohkeutta jotta uskallan lähettää sen lähes jokaiselle entiselle luokkalaiselleni.

 

Tänään on mun synttärit. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, jotta oon reilun tunnin tänään toisten ihmisten seurassa – käyn broidini ja hänen avovaimonsa kanssa syömässä. Lisäksi mun pikkusisko käy mun luona, viettäen aikaa kokonaiset viisi minuuttia täällä. Muuten, täysin tavallinen päivä. Käyn koirien kanssa metsässä, katson töllöstä Dr. Pimplepopperia. Selaan somea, teen koirien somesivulle päivityksen. Siinä se päivä taas menikin. Tekemättä mitään. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin. Sillä erolla, että tänään oli jopa ehkä puolitoista tuntia sosiaalista elämää.

Se on suhteellisen perseestä. Vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana opettanut itseni erittäin introvertiksi, niin ei tämä enää yli vuoden jälkeen kovin mukavaa ole. Vaikka toisaalta, samalla on kasvanut ajan saatossa sosiaalisten tilanteiden pelko. Tästä kiitos kuulu puhtaasti Kelalle. Koska en saa tulkkia, jokainen sosiaalinen tilanne ahdistaa jo etukäteen niin paljon, etten halua niitä edes tapahtuvaksi. Mutta samalla, siitä huolimatta haluaisi elämäänsä takaisin jotain sosiaalista elämää, ystäviä – jotain. Nyt se kaikki on vain kaukainen muisto.

 

Tänään on mun synttärit. Se tarkoittaa sitä, mun elämä on yhtä paskaa kuin se oli eilenkin. Ja on huomenna. Ja ylihuomenna, sitä seuraavana päivänä ja… Niin. Se tarkoittaa sitä, että maapallo on kiertänyt kertaalleen auringon ympäri. Elämä jatkuu täysin samanlaisena siitä huolimatta. Hiljaisena, työttömänä, vailla mitään päämäärää. Kun olisikin edes jokin päämäärä, mitä kohti mennä. Kun olisi edes jonkinlainen päivärytmi eikä vain ”teen mitä teen, juuri silloin kun haluan” -tilannetta. Ihan sama, vaikka lähtisin kauppaan yhdeltä yöllä. Ei sillä ole mitään väliä, koska seuraavana aamuna ei ole mitään syytä herätä. Koskaan ei ole mitään syytä herätä tai aikatauluttaa elämäänsä. Ei ole mitään syytä, miksi pitäisi olla jonkinlainen päivärytmi. On täysin ok herätä kolmelta päivällä tai mennä nukkumaan aamupäivällä.

Voisi ajatella, että elämä olisi yhtä pitkää kesälomaa. Sille se tuntuu ensiksi. Sen jälkeen se ei todellakaan ole pelkkää kesälomaa. Se on sitä, että olet täysi turhake. Et ole ihminen, olet loinen. Loinen, joka loisii kotonaan ympäri vuorokauden eläen verorahoilla tekemättä mitään niiden eteen. Loinen, jolla ei ole pientäkään arvoa. Loinen, joka on täysin turha (mutta kallis ylläpidettävä) yhteiskunnalle. Loinen, joka ei näe itseäänkään aina ihmisenä. Vain sellainen, joka toistaa samat asiat päivästä toiseen.


Mutta samalla silti niin reipas, ainakin muiden silmiin.

torstai 13. elokuuta 2020

Chapter 46.

 

Jaa’a. Taas on mennyt huomaamatta pidempi aika siitä, kun viimeksi on läppärin avannut. Jostain syystä koneen avaaminen on ”iso” urakka joka kerta. Puhelimella surffailu on vaan niin paljon nopeampaa ja helppoa, verrattuna mukamas niin kovin isoon ja kömpelöön läppäriin.


Arkeen ei kuulu oikeastaan mitään uutta. Paitsi se, että suurella todennäköisyydellä on muutto pian vastassa jälleen. Meidän rapussa tietyt ihmiset tupakoivat huoneistoissaan ja parvekkeellaan niin, että savu leviää koko taloon. Parhaillaan saan päivittäin repiä ikkunaruudut auki täysin, jotta saa asunnon tuulettumaan. Se alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän, joten vaihdan asuntoa. Ja päähän ottamista vielä enemmän se inhottaa, koska reagoin asiaan migreenillä turhan herkästi. Lisäksi esimerkiksi kuivumassa olleet vaatteet saa heittää suoraan pesuun uudestaan, koska ne haisevat ihan ummehtuneelle.

Onneksi muuttomatkaa ei ole kuin toiseen rappuun. Suunnitelmana on lainata meidän paapalta nokkakärryjä, jolloin saan kevyesti 4 banaanilaatikkoa kuskattua kerrallaan. Toinen vaihtoehto on myös ajaa auto ulko-oven eteen, pakata Corolla tai Kia täyteen (suunnilleen samalla tavalla kuin pelaisi Tetristä), ajaa uuden rapun oven eteen ja tyhjätä kuorma. Ei tarvitse kovin montaa kertaa edes ajaa, kun kaikki on tyhjätty! Päivän urakka, onnistuen kyllä. Ainoastaan pianon, sohvan ja sängyn siirtämiseen tarvitsen apua. Kaikki muu hoituu itse. Ikean Malm-lipastotkin kulkevat helposti nokkakärryjen kanssa tai vaihtoehtoisesti liinattuna selkään kiinni.
Lisäksi onni, etten ole vieläKÄÄN tyhjännyt kaikkia muuttolaatikoita. Kuitenkin kaikki on laatikoissa aihejärjestysten mukaan, eli tarvittaessa on ollut helppo käydä ottamassa tavaraa esimerkiksi ”kirjat”-laatikosta tai ”toimisto”-laatikosta hakea muutama kynä. Lisäksi kun kaikki jäljellä olevat laatikot ovat piilossa vaatehuoneessa, ei kukaan edes näe niitä. Ja pysyy ainakin järjestys yllä, koska välillä olen erittäin taivaanrannan maalari järjestyksen kanssa… Ainakin, jos huone on sellainen mitä muut eivät näe!

 

Mutta muuten: ei mitään erikoista. Paitsi etten vieläkään ole onnistunut hankkimaan itselleni työpaikkaa. Kaverien kautta tuli pari tarjousta, mutta useamman muun ihmisen kautta kuulin yritysten olevan sellaisia, että esimerkiksi 8h työstä maksetaan usein vain suunnilleen 4h palkka. Ja täten kun laskee koko päivää, jää tuntipalkaksi parhaillaan 5€/h, ellei vähempikin. Sillä ei valitettavasti kovin pitkälle pötkitä verotuksen jälkeen. Jos tuntipalkka olisi 10€ ja päivässä maksettaisiin vain 4h palkka, se olisi 40€ päivässä. Viikossa 200€, mikäli työskentelee viitenä päivänä viikossa. Kuukaudessa 800€. Miinus verot. Eli valitettavasti diili ei kovin kannattava ole, vaikka töitä niin älyttömän kivaa olisikin tehdä. Enkä mitään 2000€ palkkaa haaveile, mutta valitettavasti fakta on se, että käteen on pakko jäädä enemmän kuin parisataa euroa kuussa vuokran jälkeen. Kuitenkin eteen tulee muut laskut ja ihan peruskustannukset elämiseen.

Mutta, eiköhän tästä jokin työpaikka löydy vielä. Toivottavasti. Viimeisimpien työhakemuksien perusteella yhdestä sain vastauksen: valitettavasti emme voi palkata kuuroja.
…..jaa. Vielä kun olisin kuuro, edelleenkään. Mietin jo hieman, saako tuollaisesta mahdollisesti tehdä valituksen yhdenvertaisuuteen tai tasa-arvoon vedoten. En tiedä, mutta tutkia sitä voisi silti. Muista hakuista ei kuulunut mitään, eikä tule kuulumaankaan. Ärsyttävää.

Mutta, joku päivä vielä.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Chapter 45.


Huhhuh. Yhtäkkiä on mennyt puoli vuotta siitä, kun viimeksi avasin Bloggerin. Time flies ja sitä rataa. Paljon on tähän aikaan ehtinyt tapahtumia. Niin hyviä kuin huonojakin. Mun rakas läppärivanhus ei kestänyt enää elämää, jonka vuoksi blogi on jäänyt tauolle. Puhelinta käyttäen en todellakaan jaksa yrittää naputtaa riittävää teksti aikaan. Olisi aivan liian hankala ja monimutkaista – mieluummin olen pitänyt sitten kokonaan taukoa. Lisäksi toki pentuarki Ingridin kanssa on verottanut paljon, eikä aikaakaan ole ollut.

Ensimmäisenä voisi varmaan kertoa projektista nimeltä Ingrid. Onpa hassua – viimeksi kun olen kirjoittanut blogiin, Inkeri on ollut alle luovutusikäinen! Viikon päästä tuo teini täyttää jo 9kk. Se edustaa hyvin pitkälti sitä, mitä siltä toivoinkin. Iloinen luonne, erittäin aktiivinen tapaus, kaikki käy, rohkea, ahne. Hyvin helppo joka tilanteessa nykyisin. Huippuhauska tyyppi. Aika pieneksi se tuntuu jäävän koollisesti, mutta eipä tuo haittaa.

Maailman fiksuin nokkasiili.

Toisekseen, ollaan muutettu pari kuukautta sitten. Tuntuu hassulta, että oon todellakin asunut jo kaks kuukautta Seinäjoella. Muutin vanhalle, entuudestaan tutulle alueelle. Alunperin mun piti ottaa isompi kaksio, jossa ois ollut myös parveke ja erillinen keittiö. Päädyin kuitenkin ainakin toisaiseksi pienempään kaksioon, jossa surin ero on avokeittiö, vähemmän keittiötilaa eikä tässä ole parveketta. Muuten samanlainen, vaikka vähän pienempi. Neliöitä tässä on 50, eli hyvin soppeli. 10 neliötä suurempi kuin Turussa, ja pohjaratkaisu yhtä kiva. 

Koti. ♥


Alueen vaihtaminen on toisaalta tehnyt tosi hyvää. Mulla on täällä tuttuja ihmisiä, perhe. Asun metsän ja järven juurella, joten pääsen joka päivä metsään niin halutessani. Mulla on käytössäni auto. Erityisesti luonnon lähelle muuttaminen on tehnyt tosi hyvää. On ihanaa, kun omista ikkunoista näkyy nykyään metsää eikä vain toisia taloja. Rakastan sitä, että saa pökätä vaikka sitten crocksit jalkaan vaan ja lähteä käppäilemään metsään. Koirat nauttivat myös, luonnollisesti.
Ainoa harmi on se, että täällä ei pääse läheskään yhtä hyvin esimerkiksi koirapuistoon. Ingrid kuitenkin sosiaalisena ja energisenä kaverina kaipaa kavereita, mutta Seinäjoella ei ole tarjota niitä läheskään samaan tapaan kuin Turussa. Lisäksi kaipaan joitain vanhoja lenkkimaastoja Turusta. Tai – no, katuja. Aurajoen vartta, meidän vakioreittejä. Osittain jopa kaupungin hälinää, vaikka toisaalta rakastan täällä olevaa rauhaakin äärettömän paljon. Vähän ristiriitaiset fiilikset, mutta en kadu päätöstä lähteä.

Tätä maisemaa ei voi kuin rakastaa.

Diakiin meni eropaperit myös keväällä. Aihe sattuu edelleen niin paljon. Suoraan sanoen eropapereiden lähettäminen koululle vituttaa edelleen niin paljon, ettei henkeä meinaa saada. Aiheesta on edelleen vaikea kirjoittaa. Oon van yksinkertaisesti niin äärettömän pettynyt itseeni asian suhteen. Kuinka luuseri pitää olla, ettei edes yhtä koulua kykene käymään? Vaikka tiedän, ettei tästä pitäisi itteään syyttää – syytän silti. Vaikka en tilanteelle mitään voinut, tuntuu silti kuin pettäisin itseni. Harmittaa, niin paljon.
Tänä koronakeväänä mun olisi kuulunut juhlia mun omia valmistujaisia. Sitä vastoin katkerana luin katkerana ympäri somea, kun mun luokkalaiset valmistuivat. Tiedän, ettei mun kuuluisi mitenkään olla katkera heille tai itselleni myöskään. En vain voi sille mitään, että se on tunne, joka tulee vahvana eteen. Mutta, ehkä tulevaisuudessa tulee vielä eteen se aika, että oon asian kanssa ihan sujut. Tai vaihtoehtoisesti tulee aika, jotta pystyn vielä jatkamaan opintojani.

Edelleen pistää, kun katsoo tätä kuvaa. Erotodistuksen tilalla tulisi lukea tutkintotodistus.

Tällä hetkellä onkin iso miettiminen: mikä Elinasta tulee isona? Mikäli en voi työskennellä tulkkina, todennäköisesti olisi jokin sosiaaliala, joka kiinnostaisi. Mutta miten helvetissä voisin opiskella esimerkiksi sosionomiksi, lastensuojelun työntekijäksi, kuntoutusohjaajaksi alle kouluikäisille lapsille, lastentarhanopettajaksi tai ensihoitajaksi? En mitenkään. Ongelma on se, että en yksinkertaisesti keksi tai tiedä mitään ammattia, jossa voisin työskennellä. Työskennellä varsinkaan ilman tulkkia. Eläinpuoli tietty olisi, mutta oma firma ei kiinnosta (esimerkiksi koulutuspalvelut) ja esimerkiksi lomittajan liksa on niin surkea suhteessa työn laatuun ja kuormittavuuteen, ettei innosta hirveästi. Toki lemmut on aina kivoja, mutta tiedän myös valmiiksi sen, että mun selkä ei kestäisi pidemmän päälle, ellei lypsyasema olisi selän kannalta oikeasti hyvässä asennossa. Vaikka se on ollut vuosia oireeton, siellä on kuitenkin nikamia vinksallaan.
Mutta, ehkä mä joku päivä vielä löydän sellaisen ammatin, jossa voin työskennellä ja opiskella ammattiin sopivan tutkinnonkin. Toivottavasti. Tällä hetkellä toki olisin tyytyväinen vaikka kaupan kassalla työskentelystä. Mutta eihän se nyt niin helposti käy: ei kukaan palkkaa viittovaa. Jopa siivoojana tulee olla hyvät keskustelu- ja kommunikaatiotaidot. Trust me, on tullut kysyttyä. Työpaikkoja on haettu nyt 47 tässä vuoden aikana. Ala kuin ala, ihan sama. Jokaisesta sama vastaus, jos saanut vastausta: valitettavasti ei, koska emme kykene palkkaamaan viittomakielistä ihmistä. Hienosta CV:stä ja hakemuksesta on kyllä tullut kiitosta, mutta siinä se.

Mettäpöllööt. Suosittelen keräämään näiden kanssa mustikoita. Tai sitten en...

Tulkki. Mikä se on? Ei näy, ei kuulu. Kiitos Kelalle. Tulkittomuus on aivan perseestä, edelleen. Valitettavasti Kela kun on päättänyt, että sairaus on lyhytaikainen niin sitä se kai sitten on. Mutta mikä on lyhyt? Ehkä kymmenen vuotta. En tiedä, mutta ärsyttää edelleen äärettömän paljon. Nyt odotetaan vielä yhtä neurologin käyntiä Seinäjoella, jotta saisi toivottavasti taas yhden lausunnon Kelalle. Tiedä sitten, auttaako se. Yritetään silti. Ehkä Kelakin joskus vielä hermostuu muhun ja antaa sen tulkkipäätöksen?
Kävin Seinäjoella myös psykiatrin arvioitavana, jos voisi olla jokin mielenterveyshäiriö kyseessä. Ei mitään, psykiatri lähinnä ihmetteli itsekin, miksi mut oli laitettu heille. Kommentti oli vain, että todellakaan en kuulu heidän asiakaskuntaansa vaan neurologin tai jonkin muun fyysisen sairauden piiriin. Mutta, onpahan tuokin testattu nyt.
Kävin lisäksi sosiaalityöntekijällä, joka oli täyttä rautaa. Hän suuttui Kelan touhusta aika paljon ihmetellen, miten Kela voi toimia tulkkiasiassa kuten toimii. Ja sanoi auttavansa täysin siinä, että tulkin itselleni saisin vielä. Kunpa se päivä tulisi oikeasti vielä vastaan.

Vinkki Kelalle, mikäli se tlkkipäätös ei tuu tänäkään vuonna.

Huh. Tulipahan taas laitettua tilannepäivitystä. Jos nyt pääsisi taas kirjoittamisen rytmiin, kun läppäri toimii jälleen.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Chapter 44.


Voi joulumieli. En ole mitenkään jouluihminen ylipäätään, enkä odota joulua sen suuremmin. Tai no, tänä vuonna tietty tulee odotettua eri tavalla joulua – Ingrid muuttaa kotiin muutama päivä ennen joulua. Mutta muuten, en ole joulun suurin fani.

Joka tapauksessa, mun perinteeseen kuuluu Kauneimmat Joululaulut, joka vuosi. Jo pelkästään kirkkojen akustiikka on jotain sellaista, mistä nautin suunnattomasti. Lisäksi noissa laulutilaisuuksissa on yleisesti kiva tunnelma. Tänä vuonna olen käynyt itseasiassa kolmessa eri tilaisuudessa – ensin kävin tilaisuudessa, jossa mun luokkalaiset huippunaiset tulkkasivat. Pari päivää siitä, kävin katsomassa joululaulut, joita tulkkasivat vuotta myöhemmin aloittaneet opiskelijat. Taas saa olla ehdottoman ylpeä jokaisesta heistä, jokaisesta tulee vielä todella hienoja ja ammattitaitoisia tulkkeja. Näissä tilaisuuksissa oli myös omasta mielestäni kiva tunnelma ja osallistuminen oli ylipäätään kivaa.

Kauneimmat vai kauheimmat joululaulut?

Mutta tänään, kun keskimäärin kaikki meni pieleen. Sovin yhden kaverini kanssa, jotta menen hänen kanssaan kuuntelemaan vielä yhdet joululaulut. Ihan tuohon Martinkirkolle, jonne on matkaa alle puoli kilometriä. Sovittiin, että nähdään kirkossa. Sovittiin jo valmiiksi, missä kohtaa kirkkoa tavataan: ensin paikalla oleva menee suoraan istumaan penkille ja varaa toiselle paikan. No, olin itse ensin paikalla ja menin varaamaan meille paikat sieltä, mistä puhuttiin. Odottelin siinä, ja viittä vaille kuusi tuli viesti kysyen, missä olen. Selvisi, että kaverini oli vahingossa mennyt Mikaelinkirkkoon reilu kilometrin päähän. Siellä oli myös alkamassa sama tapahtuma, samaan aikaan.

No, kömmähdykselle lähinnä hymyillen ja odottaen pari minuuttia, jotta laulutapahtuma alkaa. En halunnut istua paikalla tuppisuuna, joten luonnollisestikin aloin viittomaan lauluja samalla, kun muut lauloivat niitä. En viittonut erityisen isosti tai näyttävästi – ylipäätään mielestäni mitenkään häiritsevästi. En myöskään istunut kaiken keskellä tai ympärilläni ei ollut erityisemmin ihmisiä. Viitoin ja nautin siitä, kun voin osallistua tuollaiseen tapahtumaan edelleen, vaikka en puhu sanaakaan. Ylipäätään en mielelläni mene tuollaisiin tapahtumiin yksin. Jo pelkästään sen takia, kun en kykene puhumaan.

Yksi maailman kauneimmista paikoista. ♥

Tapahtuma loppui, lähdin muiden mukana kirkosta ulos ja kohti kotia. Joku nainen koputti olkapäätäni, luulin tiputtaneeni rahaa, puhelimen tai jotain muuta siinä ulos lähtiessäni. En sitten ollutkaan tiputtanut mitään… Käännyin ja tämä kyseinen, keski-ikäinen naishenkilö kysyi multa, miksi ihmeessä viiton ja haen huomiota – koska en ole edes kuuro. Hän kertoi, miten häiritsin hänen näkyvyyttään koko ajan ja hänen koko kokemuksensa meni täysin pilalle mun takia.
Ei ole sanoja sille, millaisen tunteen tuo antoi itselleni. Olo oli ihan sanaton – miten kukaan voi edes sanoa noin? Tai no, en jaksa hirveästi yllättyä enää mistään. Joka tapauksessa, minkä näkyvyyden peitän? Näkyvyyden alttarille? Kirkkokuoro lauloi urkuparvella, joka on kaikkien selän takana. Edessä käytiin (toisella puolella sitä, missä itse istuin) vain sanomassa pienesti saatesanoja. Ei ollut mitään muuta. Sille en toki voi mitään, mikäli kyseinen henkilö on täysin viittomista vastaan ja hänen koko kokemuksensa meni pilalle. Jollain tasolla mua jopa harmittaa asia hänen puolestaan, koska olin selkeästi syy hänen huonoon kokemukseensa tänään. Vaikka sitten taas, mun ei pitäisi edes miettiä sitä, että potisin harmitusta hänen puolestaan.

Martinkirkko

Todellisuudessa tuollainen sattuu, todella paljon. Valitettavasti kun en voi mitään sille asialle, etä en kykene puhumaan. Totta helvetissä mä mieluummin laulaisin vanhana lauluharrastajana tuollaisissa tilaisuuksissa kuin se, että viittoisin. Tai käyttäisin vähintään viitottua puhetta. Vaikka viittominen on tärkeä osa mua, se ei silti ole mulle sama asia kuin puhuen kommunikaatio.
Tuntuu pahalta, että joku on todella valmis arvostelemaan toista ihmistä noin avoimesti. Arvostelee tietämättä lainkaan sitä, mitä siellä viittomisen takana löytyy. Sentään yhden faktan hänkin tiesi: en ole kuuro. Todennäköisesti hän bongasi sen siitä, kun mulla oli isot kuulokkeet enkä käyttänyt tulkkia. Mutta… Niin. Jäi todella huono fiilis. Tällä hetkellä on lähinnä tunne siitä, etten enää koskaan mene mihinkään tapahtumaan. Ainakaan, jos olen ainoa viittova siellä. Mikäli paikalla löytyy muitakin viittovia ihmisiä, joo. Voin mennä. Mutta muuten, en todellakaan. Vaikka mulla olisi viittomataitoisia kavereita, en todellakaan ole menossa mihinkään mikäli he eivät viito mulle.

Tuo tapahtuma romutti mun pienen, horjuvan itsetunnon totaalisesti. Kerrankin uskalsin mennä, uskalsin tehdä. Viitoin, pystyin näyttämään muille sen, etten todellakaan kykene puhumaan ja olen erilainen. Ja tässä tulos.

Ei ikinä enää.