Chapter 25.

Ensi yönä pitäisi taas matkustaa hetkeksi, kun veljeni tulee Naantaliin töihin. Ja mikäs sen rattoisampi aika matkustaa kuin puolen yön jälkeen tietäen, että matkaa on vain keskimäärin neljä tuntia. Toisaalta, ei ole hirveästi liikennettä ja saa rauhassa ajella. Täytyy vain toivoa, ettei kaikki valtakunnan peurat ole päättäneet lähteä samaan aikaan liikenteeseen. Toisaalta kiva päästä taas tuttujen piiriin, mutta samalla inhottaa jälleen kerran tutuista tutuin ongelma, eli kommunikaatio.

Kaiken lisäksi ajattelin jättää läppärini kotiin, joten myös kirjoittaminen ottaa pienen tauon. Saa nähdä, millainen reissu tulossa jälleen kerran. Tällä kertaa ajattelin ottaa kamerani mukaan, jos olisi kiva sää ja saisi vähän vaikka napsittua valokuviakin. Lisäksi ajattelin mennä kiertämään vakiolenkkini, mikäli tarpeeksi viileä päivä tulee eteen. Se ei ole kuin vajaa viisi kilometriä, mutta tässä tilanteessa viisikin kilometriä tulee olemaan iso asia.

Kelalta tuli muuten päätös valituksesta. Hylätty. Sinänsä asia ei yllätä mua laisinkaan, koska mihin tilanne nyt muuttuisi? Inhottaa, ärsyttää ja ottaa päähän. Mutta ei näille mitään voi. Lisäksi mun pitäisi toimittaa Kelaan uusi B-lausunto huomiseen mennessä. Seuraava, lähin lääkäriaika saatu syyskuun puoliväliin julkisella puolella. Loistavaa. Lisäksi tulisi soittaa taas kerran tuleviin terapiatahoihin. Alkuun mun piti aloittaa hoitosuhde Seinäjoella, mutta nyt kun kykenen asumaan selkeästikin omillani: haluan myös asua omillani ja muuttaa hoitosuhteen tänne. Parasta on todellakin, että joudun soittamaan asiasta selvittäen sitä. Miten soittaa hoitaakseen tällaisiakaan asioita, jos ei saa tulkkia mahdollistamaan kommunikaatiota? Niinpä. Siinä on varsin hyvä kysymys ja pohdinnan aihe. Kuitenkin haluaisin itse hoitaa asiani enkä kuunnella sivusta, kun joku muu hoitaa omia puheluitani ja asioitani.

En ole tykännyt koskaan siitä, että asioita sovitaan mun puolesta, ihmiset puhuvat mun asioista tai on jotain vastaavaa. En tiedä miksi, mutta se on inhottanut mua aina, todella paljon. Sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä, onko asia positiivinen vai negatiivinen: se inhottaa mua silti. Kuten aiemmin tännekin kirjoitin: mulle vain ilmoitettiin, että lähden sukulaiseni luokse. Ja mua inhotti todella paljon se, miten asia hoidettiin. Muistan inhonneeni jopa sitä, kun äitini oli sopinut luokkakaverini äidin kanssa siitä, että menen ratsastamaan heille seuraavana päivänä. Olimme tuolloin ehkä viidennellä luokalla…? Ongelmana tuolloinkin oli nimenomaan se, että mulle vain ilmoitettiin asiasta. Vaikka tiesin siitä tulevan kivaa (ja olikin), inhosin, kuinka mulle ilmoitettiin vain, että ”hei mä puhuin äsken X äidin kanssa, sä meet huomenna heille ratsastamaan”. Ahaa, nice to know.

Vaikka yleisesti ottaen vihaan kyseistä meemiä, se kuvaa todella paljon ajatuksiani tällä hetkellä

Sain äsken todistaa lisäksi aika ikävää tapahtumaa, jossa noin 10v poika ajoi sähköpotkulaudalla jalankulkijan päälle. Turussa, kuten muissakin isoimmissa kaupungeissa on nyt sähköpotkulautoja, joita on jokaisen yli 18-vuotiaan mahdollista käyttää maksua vastaan. Väkeä oli paljon kyseisellä alueella, lapsi ei hallinnut lautaa ja/tai tilannenopeutta eikä lapsi pystynytkään ohittamaan edessä olevia ihmisiä. Olin itse tilanteessa lähinnä oleva ihminen (ko. lapsi meinasi ajaa myös mun päälle sekunti ennen pamauttaessaan edessäni kävelevää ihmistä selkään): kuinka paljon olisin halunnut kysyä tilanteessa, sattuiko kyseiseen ihmiseen? Paljon. En kykene edes näin yksinkertaiseen asiaan kuin kysymään, että sattuiko toista ihmistä.

Tilanne sai mut todella surulliseksi. Kyseessä on hyvin pieni, yksinkertainen asia. Nyt sain lähinnä näyttämään itseni erittäin töykeältä, kun olin aivan lähellä mutta en kysynyt edes sitä, loukkasiko toinen ihminen itsensä. Se tuntuu todella inhottavalta, ettei kykene pieneen, inhimilliseen asiaan. Toivon todella, että voin myöhemmin pysähtyä auttamaan; kysymään yksinkertaisia kysymyksiä. Nyt en kyennyt muuta kuin katsomaan sivusta tilannetta.

Syvä huokaus. Ehkä tämä tilanne muuttuu vielä paremmaksi jossain vaiheessa. Ainakin toivon sitä, koko sydämestäni.