Chapter 45.

Huhhuh. Yhtäkkiä on mennyt puoli vuotta siitä, kun viimeksi avasin Bloggerin. Time flies ja sitä rataa. Paljon on tähän aikaan ehtinyt tapahtumia. Niin hyviä kuin huonojakin. Mun rakas läppärivanhus ei kestänyt enää elämää, jonka vuoksi blogi on jäänyt tauolle. Puhelinta käyttäen en todellakaan jaksa yrittää naputtaa riittävää teksti aikaan. Olisi aivan liian hankala ja monimutkaista – mieluummin olen pitänyt sitten kokonaan taukoa. Lisäksi toki pentuarki Ingridin kanssa on verottanut paljon, eikä aikaakaan ole ollut.

Ensimmäisenä voisi varmaan kertoa projektista nimeltä Ingrid. Onpa hassua – viimeksi kun olen kirjoittanut blogiin, Inkeri on ollut alle luovutusikäinen! Viikon päästä tuo teini täyttää jo 9kk. Se edustaa hyvin pitkälti sitä, mitä siltä toivoinkin. Iloinen luonne, erittäin aktiivinen tapaus, kaikki käy, rohkea, ahne. Hyvin helppo joka tilanteessa nykyisin. Huippuhauska tyyppi. Aika pieneksi se tuntuu jäävän koollisesti, mutta eipä tuo haittaa.

Maailman fiksuin nokkasiili.

Toisekseen, ollaan muutettu pari kuukautta sitten. Tuntuu hassulta, että oon todellakin asunut jo kaks kuukautta Seinäjoella. Muutin vanhalle, entuudestaan tutulle alueelle. Alunperin mun piti ottaa isompi kaksio, jossa ois ollut myös parveke ja erillinen keittiö. Päädyin kuitenkin ainakin toisaiseksi pienempään kaksioon, jossa surin ero on avokeittiö, vähemmän keittiötilaa eikä tässä ole parveketta. Muuten samanlainen, vaikka vähän pienempi. Neliöitä tässä on 50, eli hyvin soppeli. 10 neliötä suurempi kuin Turussa, ja pohjaratkaisu yhtä kiva. 

Koti. ♥

Alueen vaihtaminen on toisaalta tehnyt tosi hyvää. Mulla on täällä tuttuja ihmisiä, perhe. Asun metsän ja järven juurella, joten pääsen joka päivä metsään niin halutessani. Mulla on käytössäni auto. Erityisesti luonnon lähelle muuttaminen on tehnyt tosi hyvää. On ihanaa, kun omista ikkunoista näkyy nykyään metsää eikä vain toisia taloja. Rakastan sitä, että saa pökätä vaikka sitten crocksit jalkaan vaan ja lähteä käppäilemään metsään. Koirat nauttivat myös, luonnollisesti.

Ainoa harmi on se, että täällä ei pääse läheskään yhtä hyvin esimerkiksi koirapuistoon. Ingrid kuitenkin sosiaalisena ja energisenä kaverina kaipaa kavereita, mutta Seinäjoella ei ole tarjota niitä läheskään samaan tapaan kuin Turussa. Lisäksi kaipaan joitain vanhoja lenkkimaastoja Turusta. Tai – no, katuja. Aurajoen vartta, meidän vakioreittejä. Osittain jopa kaupungin hälinää, vaikka toisaalta rakastan täällä olevaa rauhaakin äärettömän paljon. Vähän ristiriitaiset fiilikset, mutta en kadu päätöstä lähteä.

Tätä maisemaa ei voi kuin rakastaa.

Diakiin meni eropaperit myös keväällä. Aihe sattuu edelleen niin paljon. Suoraan sanoen eropapereiden lähettäminen koululle vituttaa edelleen niin paljon, ettei henkeä meinaa saada. Aiheesta on edelleen vaikea kirjoittaa. Oon van yksinkertaisesti niin äärettömän pettynyt itseeni asian suhteen. Kuinka luuseri pitää olla, ettei edes yhtä koulua kykene käymään? Vaikka tiedän, ettei tästä pitäisi itteään syyttää – syytän silti. Vaikka en tilanteelle mitään voinut, tuntuu silti kuin pettäisin itseni. Harmittaa, niin paljon.

Tänä koronakeväänä mun olisi kuulunut juhlia mun omia valmistujaisia. Sitä vastoin katkerana luin katkerana ympäri somea, kun mun luokkalaiset valmistuivat. Tiedän, ettei mun kuuluisi mitenkään olla katkera heille tai itselleni myöskään. En vain voi sille mitään, että se on tunne, joka tulee vahvana eteen. Mutta, ehkä tulevaisuudessa tulee vielä eteen se aika, että oon asian kanssa ihan sujut. Tai vaihtoehtoisesti tulee aika, jotta pystyn vielä jatkamaan opintojani.

Edelleen pistää, kun katsoo tätä kuvaa. Erotodistuksen tilalla tulisi lukea tutkintotodistus.

Tällä hetkellä onkin iso miettiminen: mikä Elinasta tulee isona? Mikäli en voi työskennellä tulkkina, todennäköisesti olisi jokin sosiaaliala, joka kiinnostaisi. Mutta miten helvetissä voisin opiskella esimerkiksi sosionomiksi, lastensuojelun työntekijäksi, kuntoutusohjaajaksi alle kouluikäisille lapsille, lastentarhanopettajaksi tai ensihoitajaksi? En mitenkään. Ongelma on se, että en yksinkertaisesti keksi tai tiedä mitään ammattia, jossa voisin työskennellä. Työskennellä varsinkaan ilman tulkkia. Eläinpuoli tietty olisi, mutta oma firma ei kiinnosta (esimerkiksi koulutuspalvelut) ja esimerkiksi lomittajan liksa on niin surkea suhteessa työn laatuun ja kuormittavuuteen, ettei innosta hirveästi. Toki lemmut on aina kivoja, mutta tiedän myös valmiiksi sen, että mun selkä ei kestäisi pidemmän päälle, ellei lypsyasema olisi selän kannalta oikeasti hyvässä asennossa. Vaikka se on ollut vuosia oireeton, siellä on kuitenkin nikamia vinksallaan.

Mutta, ehkä mä joku päivä vielä löydän sellaisen ammatin, jossa voin työskennellä ja opiskella ammattiin sopivan tutkinnonkin. Toivottavasti. Tällä hetkellä toki olisin tyytyväinen vaikka kaupan kassalla työskentelystä. Mutta eihän se nyt niin helposti käy: ei kukaan palkkaa viittovaa. Jopa siivoojana tulee olla hyvät keskustelu- ja kommunikaatiotaidot. Trust me, on tullut kysyttyä. Työpaikkoja on haettu nyt 47 tässä vuoden aikana. Ala kuin ala, ihan sama. Jokaisesta sama vastaus, jos saanut vastausta: valitettavasti ei, koska emme kykene palkkaamaan viittomakielistä ihmistä. Hienosta CV:stä ja hakemuksesta on kyllä tullut kiitosta, mutta siinä se.

Mettäpöllööt. Suosittelen keräämään näiden kanssa mustikoita. Tai sitten en...

Tulkki. Mikä se on? Ei näy, ei kuulu. Kiitos Kelalle. Tulkittomuus on aivan perseestä, edelleen. Valitettavasti Kela kun on päättänyt, että sairaus on lyhytaikainen niin sitä se kai sitten on. Mutta mikä on lyhyt? Ehkä kymmenen vuotta. En tiedä, mutta ärsyttää edelleen äärettömän paljon. Nyt odotetaan vielä yhtä neurologin käyntiä Seinäjoella, jotta saisi toivottavasti taas yhden lausunnon Kelalle. Tiedä sitten, auttaako se. Yritetään silti. Ehkä Kelakin joskus vielä hermostuu muhun ja antaa sen tulkkipäätöksen?

Kävin Seinäjoella myös psykiatrin arvioitavana, jos voisi olla jokin mielenterveyshäiriö kyseessä. Ei mitään, psykiatri lähinnä ihmetteli itsekin, miksi mut oli laitettu heille. Kommentti oli vain, että todellakaan en kuulu heidän asiakaskuntaansa vaan neurologin tai jonkin muun fyysisen sairauden piiriin. Mutta, onpahan tuokin testattu nyt.

Kävin lisäksi sosiaalityöntekijällä, joka oli täyttä rautaa. Hän suuttui Kelan touhusta aika paljon ihmetellen, miten Kela voi toimia tulkkiasiassa kuten toimii. Ja sanoi auttavansa täysin siinä, että tulkin itselleni saisin vielä. Kunpa se päivä tulisi oikeasti vielä vastaan.

Vinkki Kelalle, mikäli se tlkkipäätös ei tuu tänäkään vuonna.

Huh. Tulipahan taas laitettua tilannepäivitystä. Jos nyt pääsisi taas kirjoittamisen rytmiin, kun läppäri toimii jälleen.