Tällä viikolla tuli puoli
vuotta täyteen sairauden kanssa. Ei uskoisi. Puoli vuotta on ihan mielettömän
pitkä aika sairauden kanssa, varsinkin kun tilanne on tämä mikä on. Vaikka ihmisen
kokonaista elämää ajatellen puoli vuotta on vain murto-osa, mutta tällä
hetkellä se puoli vuotta on todella pitkä ajan tuntuinen. Mutta onhan se: puoli
vuotta hiljaa, puoli vuotta täysin erilaista elämää kuin ennen.
Ehdottomasti isointa tässä
on ollut se, millainen elämänmuutos on todellisuudessa tapahtunut. Elämänmuutos,
joka on muuttanut kaiken ihan päälaelleen. Toisaalta tän puolen vuoden aikana
oon oppinut itsestäni todella paljon. Oon oppinut, että selviän mistä vaan. Tällä
hetkellä ollaan niin pohjalla, että sinänsä suunta on vain ylöspäin. Oon oppinut,
millaista on elää puhevammaisena Suomessa. Millaista on olla puhevammainen,
ilman tulkkia tai sen kummempaa apukeinoa.
On ollut aika mieletön puoli
vuotta. Puoli vuotta sitten makasin sairaalassa, kävellen alle 20m matkoja
tuettuna. Tuettuna, meinaten kaatua, täristen, hikimärkänä ja täysin hapoilla
koko kroppa. Tuntuu ihan hullulta edes ajatella sitä aikaa. Tuntuu, kuin siitä
olisi mennyt ikuisuus – vaikka todellisuudessa siitä on todellakin vain puoli
vuotta. Puoli vuotta sitten alkoi armoton kävelykyvyn ja oikean puolen
kuntoutus. Puoli vuotta sitten pelkäsin, etten kävele enää koskaan, että jään
lopun elämääni pyörätuoliin. Onneksi niin ei tapahtunut kuitenkaan vaan fyysinen
toimintakyky on palautunut ennalleen.
Puoli vuotta kulunut, ja elämä vie eteenpäin. Niin paljon, että nyt odotetaan Ingrid-nahkaa saapuvaksi kotiin. |
Puhumattomuudesta on tullut
osa arkea. Sitä voi jo sanoa tietyllä tapa ominaisuudeksi. Asia, jonka jollain
tapaa on omaksunut jo. Olen Elina, 24 vuotta vanha ja puhevammainen. Kuulen,
olen muilta osin täysin tavallinen ihminen mutta en vain kykene puhumaan
jostain syystä. Pieni ajatus on, onko aivot vain sammuneet jostain syystä
puheen tuoton alueelta. Kuitenkin ymmärrän puhetta, kirjoitan, viiton. Vain puheen
tuotto on ongelmana. Mikä siihen on sitten syynä – en tiedä. Sitä ei tiedä
kukaan muukaan.
Eräs henkilö laittoi Facebookissa
myös mietintää muun muassa niskan retkahdusvamman mahdollisesta oirekuvasta. Ja
siitä, että oireita voidaan pitää esimerkiksi psyykkisinä, koska perin
tavallisia eivät ole. Hyvän, pienen tietopaketin voit lukea TÄSTÄ. Mielestäni
tuo ei täysin mahdoton ajatuksena ole, ja mietinkin, että siihen pitäisi saada
selvitys jostain. Tosin, jostain yksityiseltä. Maksaa hunajaa, mutta siinäpä sitten
maksaa. Jos tuo selittäisi oireet, maksan äärettömän mieluusti siitä tiedosta. Vaikka
tuplahinnan: raha on vain rahaa, terveyttä ei saa koskaan takaisin. Diagnoosi helpottaisi
kuitenkin todella paljon jo perus arkeakin.
Arki rullaa, uusia lenkkejä ja lenkkimaisemia löytyy jarkuvasti |
Toisaalta arki rullaa ennallaan. Tai, lähes ennallaan. Sillä erolla, että suurin osa ajasta menee nykyään yksin koiran kanssa. Ei koulua, ei sinänsä kunnollista arkirutiinia. Se on toisaalta todella raastavaa, kun ei ole oikeaa tehtävää. Mutta toisaalta taas, on täysin vapaa tekemään mitä haluaa. Silti nauttisin enemmän siitä, että olisi työtä, rutiinia. Se ei nyt ole tosin mahdollista – elämä on. Mennään niillä korteilla, mitä elämä on antanut tälle hetkelle.
Moni on myös jaksanut
ihmetellä sitä, miten mulla jaksaa edelleen olla niin hyvä asenne ja että
arjessani valitan tilanteesta yllättävän vähän. Oon halunnut ajatella asiaa
niin, että valittaminen ei vaan auta asiaa. Tottakai mua välillä ottaa päähän,
vituttaa ja tekisi mieli heittää itsensä jojoon. Samalla kuitenkin tietää,
ettei se vitutus auta asiaa. Se ei tuo mun entistä elämää takaisin. Ei, vaikka
haluaisinkin. Mieluummin sitten pahimman vitutuksen hetkellä lähden koiran
kanssa lenkkeilemään. Podcast tai äänikirja tulille ja parin tunnin lenkki tuon
yhden hölmön kanssa, jolloin kaikki murheet haihtuvat pois. Lenkkeily on ehdottomasti
mulle ykköstapa saada parempi fiilis. Vaikka välillä tuntuu ajatuksena
inhottavalle lähteä lenkille sateeseen tai kylmään säähän – joka kerta ulkona
tulee silti tunne, jos kiertäisi vielä yhden korttelin lisää.
Tän tyypin kanssa ei koskaan tuu tylsää hetkeä - eikä voi olla hymyilemättä tuon ilmeen nähdessään |
Jos jotain olen oppinut myös
niin sen, että harva tietää puhevammaisuudesta. Haluan tulevaisuudessa
ehdottomasti edesauttaa puhevammaisten ja viittomakielisten asemaa Suomessa (ja
mahdollisuuksien mukaan ulkomaillakin). Haluan, että niistä tulee näkyvämpi,
tavallisempi osa ihmisten erilaisuutta ja elämää. Vaikka koen itseni välillä
ihan ”kakkosluokan ihmiseksi” puhekyvyn puuttuessa – puhunhan mä silti!
Jatkuvasti mä höpötän kotona. Viittoen. Puhua voi monella tavalla, ei vain
äänellä. Tätä haluan levittää eteenpäin yhä enimmissä määrin.