Chapter 32.

Jaa’a. Kävin tänään Kelassa, tekemässä uuden hakemuksen tulkkia varten. Yllättävän nopeasti pääsi asioimaan virkailijan kanssa, mikä oli positiivinen yllätys. Virkailijan luo mennessä tervehdin kättä heilauttamalla ja lyömällä suoraan puhelimen eteen kertoen asiani. Ei ongelmaa. Paitsi se, että Elina on yllättäenkin kuuro. Kuuro, vaikka mulla oli kuulokkeet kaulalla ja niistä pauhasi tarkoituksella kovaa musiikki läpi. Ja näytin, että kuulen. Ja ilmoitin kuulevani. Niin ei. Puhumaton on välittömästi kuuro. Huokaus. Lisäksi on mielenkiintoista, että hain nimenomaan puhevammaisen tulkkia – en kuulovammaisen. No, onneksi tähänkin alkaa tottua jo hiljalleen, vaikka se ärsyttääkin.

Eilen oli taas puheterapia. Koko eilinen päivä meni jostain syystä niin väsyneenä, että kotiin tultaessa tuli pidettyä kunnon lepopäivä. Puheterapiassa keskustelimme pääasiassa, miettien vähän taas asioita. Ei mitään sinänsä kummallista tai ihmeellistä. Aiheina oli lähinnä rentous ja vähän taustaa lisää. Vähän keskustelimme siitä, että ilmeisesti puhe tai puhuminen jollain tavalla jännittää mua. Tämä oli aika mielenkiintoista, koska ainakaan tietoisesti en jännitä asiaa millään tavalla. Päinvastoin, odotan innolla sitä hetkeä, että puhe olisi taas mahdollista. En myöskään näe missään kohtaa mitään jännittyneisyyttä. Puheterapeutti sanoi, että välittömästi meidän alkaessa puhua puhumisesta ja puheen yrittämisestä, jännityin selkeästi. Kuulemma mun huulet menivät heti kireämmäksi, ja lihakset jännittyivät silmin nähtävästi. Tää oli mielenkiintoinen ilmiö, koska en todellakaan tietoisesti tee sitä, vaan kyseessä on jokin alitajuntainen asia. En tiedä todellakaan, mikä aiheuttaisi tätä alitajuntaista jännittämistä.

Koitimme myös jälleen erilaisia kielen liikuttamisharjoituksia, joissa puheterapeutti välillä sanoi itsekin, ettei näe kielen liikkuvan laisinkaan. Näin se on: kieli ei vaan liiku. Välillä luulin jo, että se liikkuisi mutta fakta oli se, ettei se liikkunut milliäkään. Puheterapeutti koitti kieltä taas kerran, eikä kielen kanta supistu ja toimi kuten sen kuuluisi toimia. Kielellä ei myöskään ole voimaa paljoa esimerkiksi silloin, kun sen tulisi työntää tikkua. Lisäksi koitettiin mun makuaistia jollain sitruunan makuisella (kaukana sitruunasta) suun kostutustikulla, se toimii entiseen tapaan ihan ok. Hyi, se tikku oli vaan niin pahan makuinen ja ällöttävä, että puistattaa edelleen.

Kokeilimme myös sitä, että sanoisin sanoja ilman, että tarvitsen ääntä mukaan. Eli yksinkertaisesti sanottuna huulion tuottamista, joka on myös viittomisessa aika tärkeässä asemassa. Ei onneksi tärkein asia, mutta auttaa usein ymmärtämään paremmin. Lisäksi on sanoja, joilla on sama viittoma mutta eri merkitys. Niinkin looginen pari kuin kypsä ja raaka: sama viittoma. Kumpaa tarkoitetaan, erotetaan nimenomaan huuliolla ja mahdollisesti asiayhteys kertoo myös. Haastavaa.

Mutta, takaisin aiheeseen. Oon mielestäni aiemminkin maininnut, miten hankala mun on tuottaa edes huuliota. Lähinnä saan tuotettua pienen, heikon ”pi”-huulion satunnaisesti, en muuta. Koitimme sanoja kuppi, varjo (tosin, luulin kuvassa tarkoitettavan hiirtä mutta R-kirjain siinäkin on :D) ja David. Lähinnä haettiin K-, R- ja D-kirjaimia. En saa suuta ja kieltä yksinkertaisesti siihen asentoon, että kykenisin tuottamaan yhdenkään noista kirjaimista. Niin turhauttavaa!

Kotiin sainkin paljon tehtävää ja treenattavaa aiempien asioiden lisäksi. Mutta hieman tehtävät alkavat tuottaa jo tulostakin: sain tuotettua ’mm’-äännettä kahdeksan sekuntia putkeen! Vaikka se vaati keuhkot käytännössä tyhjäksi asti, alkaa kuitenkin sillä saralla nähdä hiljalleen pienen pientä kehitystä. Siitäkin tulisi osata olla iloinen, vaikka se onkin todella vaikeaa. Jee, pystyn kahdeksan sekuntia hymisemään. Samalla tietää, että poikkihuilistin taustalla pystyisin kepeästi vetämään triplat ja ylikin.

On todella vaikeaa, kun pystyy vertaamaan siihen, mihin on ennen kyennyt. Aiemmin kykenin tekemään sitä ja tätä, nykyään vain… No, oikeastaan mitään. Kahdeksan sekunnin hyminä tuntuu asialta, johon kykenisi jo kolmevuotias lapsikin. Ja varmaan kykeneekin. On turhauttavaa, kun joutuu aloittamaan kaiken, täysin tavalliset asiat alusta. Olen ylipäätään ihmisenä helposti turhautuva ja haluaisin olla hyvä kaikessa: mieluusti heti. Mikäli uuden asian opettelu turhauttaa helposti ja tunnun edistyvän liian hitaasti; miten sitten, kun kyseessä on puhe? Asia, jonka osasin aiemmin täysin ja nyt en laisinkaan. Raivostuttavaa. Mutta, ehkä tämä on osa sitä, että nyt opetellaan samalla hermoja. Huoh.