Chapter 27.

Viimeksi jännitin jälleen kerran sitä, miten reissu kaupungilla sujuu. Se sujui ihan hyvin loppupeleissä. Välillä joutui vähän miettimään esimerkiksi sitä, miten kysyn voinko tulla koiran kanssa esimerkiksi urheilukauppoihin. Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että odotin ihan liikkeen oven edessä ja odotin, että myyjä tulee paikalle. Silloin vilkutin ja osoitin koiraa kysyvällä ilmeellä. Silloin myyjän ei tarvinnut kuin nyökätä tai pudistella päätään. Joka liikkeeseen sai mennä ja joku myyjä sanoikin, ettei koiran tuloa tarvitse edes kysyä.

Käydessämme lemmikkieläinliikkeessä, halusin ostaa 50 euron lahjakortin sinne. Myyjä luuli, että olen kuuro (vaikka mulla oli kuulokkeet laskettuna kaulalle). Yllättävää sinänsä, koska olin kirjoittanut pyynnön lahjakortista suoraan puhelimeni muistioon. Myyjä halusi selvittää, haluanko 50 euron lahjakortin sellaisenaan vai jaettuna summan esimerkiksi kahteen tai kolmeen eri korttiin, sillä kortti tulee käyttää kerralla. Yritin viestittää myyjälle, että kuulen. Hän ei ymmärtänyt kuitenkaan sitä ja hän kirjoitti kysymyksen paperille. No, ainakin paperista oli toisaalta helppo näyttää sitä vaihtoehtoa mitä halusin. Eli sinänsä oli fiksu ratkaisu.

Onnistuin silti, vaikka jännitti tilanne!

Mutta itse asiaan. Mulla alkoi tänään puheterapia! Jännitti ihan järjettömän paljon, näin viime yönä vain todella outoja unia sairaaloista, terapeuteista ja kotoa. Hämmentävää, koska näen todella harvoin mitään unia – ainakaan niin, että muistaisin niistä ainoatakaan. Valvoin yöllä noin neljästä eteenpäin, vaikka herätyskello soi vasta puoli kahdeksalta. Lisäksi yöllä ukkosti aivan järjettömän paljon. Niin paljon, että olin aivan paniikin partaalla. Pelkään ukkosta kuollakseni ja mietin jo yöllä sitäkin, että perun koko puheterapian. En uskalla ukkosella mennä ulos, en meinaa uskaltaa olla sisällä ja jo ensimmäisen jyrähdyksen aikana vedän paniikissa kaikki johdot pois seinästä.

Puheterapia oli heti aamulla yhdeksältä, tuossa vajaan kilometrin päässä mun kotoa. Todella helppoa: matkaan menee pyöräillen kokonaiset viitisen minuuttia ja lähes koko matkan saa pyöräillä pyörätiellä eikä autojen seassa. Olin paikalla (yllättäenkin) aivan liian aikaisin, mutta ainakin ehdin istumaan odotusaulassa hetken ja ihan vain hengittää. Puheterapeutti oli täysin vieras, joka jännitti ehkä kaikkein eniten. Lisäksi viimeisin muisto puheterapeutista on sen verran huono, että jännitti jo pelkästään sen vuoksi todella paljon.

Pelko ja jännitys osoittautui kuitenkin aika pitkälti turhaksi (mutta etukäteen pelkääminen ja stressaaminen ei silti ole koskaan turhaa!). Puheterapeuttina toimi hyvin ammattitaitoinen nainen. Hän oli varautunut jo valmiiksi tulooni sillä, että oli varannut paljon kirjoituspaperia ja kynän. Kirjoitin kuitenkin asiani puhelimen muistioon mieluummin, sillä täten kykenin saamaan kaikki kommenttini ja asiani talteen. Pystyn täten myöhemmin palaamaan niihin asioihin itsenäisesti, joita puheterapiassa on puhuttu ja käsitelty. Pystyn palauttamaan tällöin mieleeni mahdollisesti tuntemuksia harjoitteista tai sitä, mitä on milloinkin käyty läpi. Samalla saan pidettyä tietyn tyylistä ”oppimispäiväkirjaa” ilman, että erikseen tarvitsee lähteä kirjoittamaan terapiatunnin jälkeen asiasta.

Pätevin makutuomari ikinä. Ei valita, kiertää just niin lyhyesti kaupat kuin mä haluan ja osaa ottaa rennosti ihmisvilinässä

Ihan ensimmäisenä hän kyseli vain sitä, mitä on tapahtunut, kun papereita lukiessa kaikki ei kuitenkaan aukea tai saa selville. Kyseli, mitä mieltä oon siitä, että ei oikein ole selvillä mitään oikeaa. Mielestäni hän sanoi hyvin: koska mitään neurologista vikaa ei ole löytynyt, joutuu lääkäritkin todella vain arvuutella sitä, mikä voi olla kyseessä. En muista tarkkaa sanamuotoa hänen ilmaisumuodostaan, mutta mielestäni hän sanoi sen hyvin ja avasi samalla asioita. Ensimmäistä kertaa musta tuntui siltä, että joku oikeasti ymmärtää sitä, mitä yritän sanoa ja mitä tarkoitan eri asioilla. Ensimmäistä kertaa sain terveydenhuollosta oikeasti tunteen siitä, että mut otettiin tosissaan.

Kertoi myös, että on mahdollista tiettyjen hermopäätteiden katkeamiseen, mutta sitten taas asioista tekee hieman kummalliseksi sen, että kykenen tuottamaan tuon yhden ”mm”-äänteen. Sanoi, ettei voi suoraan sormia napsauttamalla kertoa mikä on syy hänen mielestään puheen katoamiseen tai muutakaan. Lupasi, että edetään hyvin rauhallisesti, aloittamalla ihan vain lihasten rentouttamisella ja siitä, että saadaan yhtään mitään äännettä ulos. Ihan sama, millainen äänne on kyseessä, kunhan jotain tulee. Ja lupasi, että pitkä ja raskas tie tulee olemaan vielä edessä, mutta tulevaisuudessa mut saadaan puhumaan vielä.

Hän myös kyseli, olenko käynyt esimerkiksi foniatrian poliklinikalla kertaakaan, tai onko mun äänentuottoelimistöä kuvattu ja tutkittu. No, ei varmaan yllätä, jos vastaus on ei. Puhuimme, että katsomme ensin pari terapiakertaa, jonka jälkeen hän tekee tarvittaessa lähetteen poliklinikalle. Hän myös suositteli voice massagea ja lupasi selvittää, onko siihen mahdollista saada maksusitoumusta (koska yksi kerta voice massagea maksaa noin 70 euroa – hell yea!). Usein niitä kuulemma ei myönnetä, mutta saattaisin täyttää kriteerit sitä varten.

Hän oli myös ilahtunut siitä, että omistan todella pitkän laulu- ja poikkihuilutaustan. Se tarkoittaa, että esimerkiksi palleahengitys, keuhkojen hallinta ja äänen perustuotto on mulle normaalia asiaa eikä jokaista asiaa tarvitse selittää täysin yksityiskohtaisesti. Myös erilaiset venytykset ja äänenavaukset ovat täysin tuttuja asioita, jolloin niihin ei tarvitse alkaa perehtyä aivan suuresti. Toki hän kertasi lyhyesti erilaisia harjoitteita ja venytyksiä mitä voisin tehdä, lähinnä suullisesti ja kysyen tunnenko tekniikat. Koska kaikki perusteet on jo valmiiksi hallussa, joten voimme aloittaa suoraan todellisen työskentelyn aiheisiin.

Varmaan pari vuotta vanha kuva, joka mulle lähetettiin kotoa. Tälle mä näytän taas ens kesänä! Mukana irtohypytyksissä, kun leirien teoriatunneilla irtohypytetään. Ja aina yhtä valokuvauksellisena.

Aloitimme ihan vain puhaltamalla resonaattoriputkeen. Menetelmää on käytetty 60-luvulta lähtien ja kyseessä on suomalaisen Antti Sovijärven keksintö. Tällä tavoin saisi muun muassa pieniä kaulan seudun lihaksia rentoutettua ja äänteen syntyminen helpottuu. Voit lukea lisää resonaattoriputken perusperiaatteista muun muassa TÄÄLTÄ. 

Kykenin puhaltamaan putkeen pienissä erissä tuottaen tuttua ”mm”-tyylistä äännettä. En kyennyt yhtenäiseen puhaltamiseen kuin parin sekunnin ajan, mikä turhauttaa. Tai lähinnä se meni niin, että pari sekuntia puhallusta, hiipuu ja saa puserrettua vielä lisää. Todella hankala selittää, mutta vähän niinku mopon kaasukarva. Väännä kahvaa, hellitä, väännä taas. Okei, tää oli maailman huonoin esimerkki ja täysin tuhoon tuomittu jo ennenku pääsin asiaan kunnolla. Mutta vähän kuin puhaltaisi tietynlaisessa syklissä ilman, että tarvitsee kuitenkaan ottaa happea välissä. Voisin yrittää kuvata aiheesta videon joku päivä, sillä sain tuon putken kotiin lainaksi.

Siinä kohtaa, kun sai puhaltaa putkeen pelkästään puhaltamalla (lapsi ja mehupilli -tyylillä), oli huomattavasti helpompaa. Puheterapeutti myös pyysi, saako kokeilla miltä mun kaulan alueella tuntuu lihaksisto. Hän kokeili ja tunsi kuulemma selvän eron siinä, millainen lihasjännitys ja työvoima iskee päälle välittömästi, kun joutuu yrittää tuottaa äännettä ulos putken kautta tai ilman putkeakin. Ja se on totta: mulla on jatkuvasti lihakset kipeänä kurkunseudun alueella, mikäli oon joutunut yhtään rasittamaan äänentuottoelimistöä. Tämän lisäksi lihasongelma jo pelkän huulion tuotossa. Sain pari kertaa palautetta siitä, että mun tulisi ottaa resonaattoriputki tiukemmin huulien väliin, ettei synny rakoja, joista ilma voi karata. Pelkästään huulten asettaminen oikeaan asentoon oli todella raskasta. Jaksoin pitää putkea sillä tavalla suussani pari sekuntia, jonka jälkeen oli pakko luovuttaa. Raastavaa!

Lisäksi mun hengitys muuttui tosi pinnalliseksi taas. Oon huomannut viime aikoina, että välttämättä mun kunto ei olekaan huonontunut niin paljoa kuin oon kuvitellut. En todellakaan voi olla niin huonossa kunnossa, että hengästyn pahoin matkalla kotoani Citymarkettiin – matkaa on kilometrin verran ja joudun perille päästyäni haukkomaan happea hetken. Kykenen pidempäänkin matkaan kyllä, mutta se on selkeästi raskasta ja puuskutan kuin olisin tupakoinut ahkerasti 40 vuotta. Ei. Palleahengitys – mulle normaali tapa hengittää on todella raskasta ja vaikeaa myös ihan kotisohvalla. Ennemminkin hengitys on pinnallista, ottaa hartiat mukaan jumiuttaen ne täysin. Mahdollinen sisäelinongelma? Ei välttämättä, mutta mitään tutkimatonta ei voi toki poissulkea.

Ei siis ihme, että jokaisesta pidempikestoisesta liikuntasuorituksesta jalat vetävät edelleen maitohapoille: lihakset eivät saa riittävästi happea. Se, että on jatkuvasti pieni happivaje, selittää mun mielestä fyysisen liikkumiskyvyn kannalta asioita. Aika paljonkin, koska sairaalasta asti lihakset ovat menneet maitohapoille nopeasti, oon saanut hien pintaan ja sairaalassa ollessani tuntui parikymmentä metriä jo puolimaratonille. Ja siitä eteenpäin on lähdetty pienin askelin liikkumaan eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Tästä huolimatta, jalat hapoilla on edelleen tuttu tunne.

Ja kattokaa mitä hain postista! Kaveri oli piirrellyt tutun näköisen elikon (ja tähän miljoona sydänsilmäemojia)

Kokonaisuudessaan terapiakerrasta jäi hyvä maku suuhun ja tuntui ihanalta, että tällä kertaa vastassa oli terapeutti joka todellakin tiesi alasta ja eri asioista. Sairaalassa ollessani… No, olen aiemminkin aiheesta puhunut. Pidin hänessä siitä, että hän selvitti myös mahdolliset musiikkitaustat ja käytti alan termistöä. Kuitenkin luottamusta söi se, että hän kyseli multa paljon siitä, mitä ajattelen esimerkiksi afasian sopimisesta tilanteeseeni. En ole puheterapeutti, hän on. Vaikka aiheesta tiedän toki jonkin verran, on tarkastelunäkökulmani kuitenkin lähtökohtaisesti tulkin näkökulma eikä mun asiakkaana tarvitse tietää, voisinko kuvitella olevani afasiaa sairastava henkilö. Lisäksi hänen kanssaan teimme montaa, pitkää harjoitusta vaikka ilmaisin selkeästi sen, että mulla on koko kurkun ja kaulan alue todella kipeä.

Tänään puheterapeutti nimenomaan kielsi kaiken sellaisen, joka tuottaa fyysistä kipua tai väsyttää liian paljon. Lisäksi hän sanoi, että harjoitukset kestävät kerrallaan pari minuuttia, jonka jälkeen tulee pitää selkeää taukoa koko asiasta (sairaalassa saattoi mennä 1,5h putkeen tauotta). Tulee kuunnella omaa kehoa ja edetä sen mukaan, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Liialla rasittamisella ei saada hyviä tuloksia vaan mieluummin edetä turhankin passiivisen tuntuisesti. Itseään toki pitää haastaa ja välillä lihakset väsyvät ja voivat kipeytyä jonkin verran. Se ei silti tarkoita sitä, että harjoittelun jälkeen en meinaa kyetä nielemään, yskimään, avaamaan suutani tai käyttämään koko alueen lihaksistoa kivun ja väsymyksen vuoksi.

Tästä olen itse myös täysin samaa mieltä, että omaa kehoa tulee kuunnella eikä tule rasittaa liikaa kerralla. Sama pätee jokaiseen asiaan. Helppo vertaus: täysin liikkumaton ihminen saa innostuksen lähteä punttisalille ja hän haluaa olla tikissä mahdollisimman nopeasti. Ensimmäisellä salikerralla painot ovat aivan liian kovat (”kyllä minä jaksan, saavutan nopeammin tuloksia lähes tappamalla itseni tänne salille ja noi muutkin kykenevät tähän”) ja sali-innostus loppuu siihen. Seuraavana päivänä jokainen lihas huutaa hoosiannaa yhtäkkisestä ponnistelusta ja mitä todennäköisimmin myös väärästä tekniikasta. Eli samma på finska: liian suuri alkupamaus urakkaan ilman, että asiaa on pohjustettu laisinkaan. Pienemmät painot ja tekniikkaan perehtyminen esimerkiksi PT:n kanssa auttaisi varmasti, ettei näin pääsisi käymään.

Sama pätee tähän tilanteeseen: ei voi lähteä vaatimaan sanoja, tavuja, laulujen hyräilyä tai muuta yli tunnin mittaista sessiota putkeen, mikäli äänenkäyttöjärjestelmää ei ole pohjusteltu ja herätelty oikealle taajuudelle. Sellaiselle taajuudelle, että voisin tuottaa pientäkään äännähdystä ilman fyysistä vaikeutta. Miten se oikea taajuus ja rentous löytyy: sitä harjoitellaan nyt muun muassa tuon resonaattoriputken avulla. Tuntuuhan se kummalliselta, mutta uskon, että 50 vuodessa menetelmä on todellakin tutkittu toimivaksi menetelmäksi. Jos se auttaa esimerkiksi rentouttamaan lihaksistoa ja tekemään pohjatyötä tulevaisuudessa tapahtuvia äänneharjoitteita varten – I’m in!

Ylihuomenna on uusi puheterapiatapaaminen, odotan sitä positiivisin mielin. Toivottavasti ylihuomenna sessio sujuu paremmin myös siinä mielessä, ettei kesken terapiatuokion syty palohälytystä. Kyllä, tänään syttyi sellainen. Puheterapeutti sanoi, että nyt ei taida olla kyseessä mikään harjoitus, kun ei sellaisesta tiedetty etukäteen. No, ei muuta kuin ovi auki ja katsomaan, mitä muut tekevät. Samassa alkoi porukkaa vyörytä pihalle ja me lähdimme myös seisomaan pihalle. Onneksi sade oli juuri lakannut eikä pihalla ollut kylmä. Siinä sitten seistiin tavaroiden kanssa keskellä pihaa ihmettelemässä, mitä tapahtuu. Loistavaa, etten sanoisi. Ainakin oli ikimuistoinen aloituskerta, kun keskustelimme sitten ulkona muun muassa hengitysharjoituksista ja omasta soittotaustasta.

Inhottava pimeys nyt jo

Mutta, nyt nukkumaan (lue: lenkille, suihkuun ja nukkumaan). Kello on taas puoli kaksi yöllä. Inhottaa, koska onnistuin saamaan itselleni jo todella kivan unirytmin jossain vaiheessa. Sitten se katosi ja nyt taas harrastetaan valvomista. Plaah. Viime yönä heräsin neljän tienoilla, mikä tarkoittaa sitä, että olen taas valvonut nyt 21 tuntia putkeen. Ei ongelmaa, todellakaan. Ajatuksena olisi vielä lähteä koiran kanssa muutaman kilometrin pyörälenkille, kun on sopivan viileää ja ihanan rauhallista. Tuntuu hullulta, mutta heijastin- ja vilkkuvalotavarat on kaivettu jo esille.