Chapter 36.

Podcastien lisäksi oon kuunnellut lenkeillä jonkin verran taas televisio-ohjelmia. Tykkään musiikillisista ohjelmista, joten laitoin Vain Elämää -sarjan uusimman kauden pyörimään eilen illalla lenkkeillessä. En ole mikään sarjan fani, mutta siinä se menee ajanvietteenä hyvin. Lauri Tähkä lauloi Antti Tuiskun biisin ’Blaablaa (En kuule sanaakaan)’. Sen laulun veto oli mieletön. Se oli sellainen, jotta oli pakko hidastaa omaa kävelytahtia ja kuunnella.

Antin, originaaliversion voit kuunnella TÄSTÄ.

Laurin, Vain Elämää-version voit kuunnella TÄSTÄ.

Tuon biisin kuulin ensimmäistä kertaa lukiossa, kun olin abi. Abilaulujen treenit olivat alussa. Laten vetoa kuunnellessa tuli mieletön flashback lukioon ja siihen hetkeen, kun istuin lukion salissa lattialla lukien ensimmäistä kertaa tuon laulun sanoja. Muistan edelleen sen version, miten tuo laulettiin Japelle ilman, että katson Wegeliuksesta sanoja. Muistan jopa sen kohdan, missä istuin tuolla treenikerralla ja kuinka kyynärsauvat olivat mun vieressä. Istuen lattialla nojaten seinää vasten, samalla vetäen koko lauluharjoituksia yhdessä muutaman muun ihmisen kanssa. Olin 12J-ryhmäläinen eli jatkava abi ja ollut koko lukioaikana luokkani luottamusopiskelijana. Olin myös edeltävänä vuonna ollut osaltani isosti järjestämässä penkkareita, lauluja ja rekkoja. Tiesin jo valmiiksi, miten hommat sujuvat ja mikä on hyvä toimintatapa – ensimmäisistä treeneistä sain oman vastuuni. Silti istuin tuolloin lattialla kyynärsauvojeni kanssa. Akilles rikkinäisenä, elämä sekaisin. Samalla tietämättä sitä, mitä sen hetkinen elämä tuo eteensä. Tietämättä, mitä tunnin päästä tulee tapahtumaan.

Tuo Laten versio tuo tietynlaisen kaihon tuota aikaa kohtaa. Jos saisin valita, valitsisin miljoona kertaa mieluummin sen, kuin nykyisen tilanteen. Vaikka moni asia oli miten oli enkä kyennyt esimerkiksi kävelemään (paitsi keppien kanssa) – pystyin kommunikoimaan. Kykenin sanomaan jos ahdisti, pystyin sanomaan kiitos. Kykenin opiskelemaan, kykenin tavallisiin asioihin. Kun vertaan tuota aikaa, olin ihminen.

Muistan esimerkiksi penkkaripäivän kuin eilisen. Muistan edelleen sen fiiliksen, kun mulla oli kansallispuku putkikassissa ja sitä tuli useamman ihmisen kanssa naureskeltua. Se oli kuin suoraan otos sarjastamme ”näin arvostat arvokasta, perinteikästä ja hienoa kansallispukuasi”. Muistan fiiliksen, kun abilaulut olivat, kaikilla oli hyvä fiilis. Muistan, miten rekat tulivat pihaan ja ihmiset menivät kyytiin. Muistan, kuinka tutut rekkakuskit kysyivät sitä, haluanko mennä heidän kanssaan ajamaan autoja (en mennyt lavalle, koska kyynärsauvat). Muistan, kuinka näin myös äitini pihalla. En mennyt autojen kyytiin vaan jäin lukiolle odottamaan sitä, että pääsisin ystäväni luokse, jossa yövyin.

Niin kaunis syksy

Tuo biisi aiheuttaa todella voimakkaat muistikuvat ja tunteet siitä, mitä elämä oli tuohon aikaan. Elämä oli aivan erilaista tuolloin. Mulla oli turvallinen paikka, jossa sain olla. Mulla oli maailman parhaat jätkät kavereina, joiden kanssa oltiin hallilla ja tien päällä. Elämässä oli tietty järjestys ja rutiini, kun joutui käymään koulussa päivittäin näyttäytymässä. Vaikka oli paljon epävarmuutta, pelkoa ja muuta negatiivista, oli tietynlainen aikataulu ja ympyrä, jota pyöriä. Samalla oli turvallisia ihmisiä ympärillä, joutui oikeasti opetella luottamaan toiseen ihmiseen. Paljon keskusteluja, joissa tosin olin usein hyvin hiljainen osapuoli. Myös paljon lohdullisia sanoja. Sanoja siitä, että kaikki järjestyy. Ja lopulta asiat järjestyivätkin, tavalla tai toisella.

En tiiä, ei tässäkää postauksessa taas juuri järkeä ollut. Mutta samalla huomaa, miten paljon oma arki ja elämä on muuttunut. Ihmissuhteissa on selkeitä muutoksia, oppimista luottaa toiseen ihmiseen. Oppinut tietynlaista elämänhallintaa. Paljon on tullut lisää varmuutta siihen, että pärjään. Pärjään, tuli eteen mitä vain. Pärjäänhän nytkin – en haluaisi pärjätä, en halua tällaista tilannetta itselleni. Mutta pärjään silti. Toki mulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin pärjätä. Mutta pärjään silti, yllättävän hyvinkin, kun mietitään kokonaiskuvaa. Vaikka pärjään, ei se tarkoita sitä, että tykkäisin tilanteesta tai voisin olla stressaamatta sitä.

Pärjään hyvin, koska on pakko. Ei ole vaihtoehtoja.

Chapter 35.

Jossain vaiheessa keväällä, kadotin liikunnan riemun. Lenkkeily oli lähinnä pakollinen paha, jota on pakko harrastaa koiran vuoksi. Usein lenkit skipattiin korttelikierroksella eikä kunnollinen lenkkeily innostanut yhtään. En tiedä, mikä siihen oikeastaan edes vaikutti. Ulkona liikkuminen oli lähinnä pakkopullaa, samojen korttelien kiertämistä päivästä toiseen.

Sairastumisen jälkeen, on liikunta alkanut tulla ihan erilaiseen rooliin elämässä taas. Vaikka samojen korttelien kiertäminen on edelleen tylsää, tulee joka päivä lenkkeiltyä taas kunnolla ja lenkeillä voi kulua useampi tunti. Lenkkeihin voi myös sisältyä mitä milloinkin: kierros kauppakeskuksessa, tokoilua, tuomiokirkon ihailua.

Esimerkiksi tänään, koira sai itse päättää, minne mennään lenkillä. No, tyyppi kuljetti meidät sorsalammikon kautta jokirantaan, jokirannassa tuomiokirkon kautta Hansakortteliin ja parkkeerasi itse Arnoldsin eteen. Fiksu kaveri, ei voi muuta sanoa. Tosin, samalla lenkillä tyyppi yritti kurvata myös pizzerian avoimesta ovesta sisään ja oli pakahtua onnesta nähdessään kadulla ihmisen, joka kantoi Hesburgerin take away-pussia. Joka tapauksessa, nykyään on kiva kulkea myös erilaisia käppäilyjä ilman sen suurempaa kiirettä tai edes ilman suurempaa päämäärää. On ihanaa, kun voi yksinkertaisesti vain liikkua. Vielä enemmän nauttisin, jos pääsisin takaisin metsän äärelle. Ehkä joku päivä lähdetään etsimään metsäpolkuja jostain päin Turkua (ja löydetään itsemme varmaan Maskusta saakka).

Senkin sika, kurvasi Arnoldsiin ja katsoi tämän näköisenä lasitiskiin

Kuten viimeksi mainitsin, tuli puhetta erään ystävän kanssa podcasteista. En ole ikinä niitä kuunnellut, koska en ole yleisesti sanottuna ikinä tykännyt haastatteluista (tarkoittaen pääasiassa studiohaastatteluja) tai vastaavista muutenkaan. Hän kertoi kuitenkin podcast-sarjasta, jonka nimi on Selviytyjät – Tarinoita elämästä. Vähän skeptisesti ajattelin, että voisihan tuota kokeilla. Kuuntelin ensimmäisen podcastin kaupungilla käydessäni ja olisin halunnut aloittaa heti seuraavan. Ja aloitinkin heti kotiin tullessa: lähtien välittömästi metsään kuuntelemaan ja samalla lenkille koiran kanssa.

Nuo podcastit ovat olleet todella, todella mielenkiintoista kuunneltavaa. Yllätyin ihan täysin siitä, koska ensiksi ajattelin, etten jaksa varttia pidemmälle kuunnella. Väärin. Ensimmäisen vartin jälkeen olin jo täysin sanaton. Ahdisti. Lähes jokaisessa podcastissa on asiaa, josta tunnistan itseni tai ympäristöni jollain tasolla, jossain asiassa. Ei tarvitse olla iso asia, vain yksi lause voi olla tunnistettavana. Siitä huolimatta että ahdistaa, nuo ovat olleet äärettömän koukuttavia ja kuuntelinkin kaikki muutamassa päivässä. Eilen julkaistiin uusi podcast, jonka huomasin juuri. Sormet syyhyävät jo valmiiksi, että saan kuunnella sen. Yritän malttaa mieleni kuitenkin siihen, että kuuntelen sen vasta huomenna aamulenkin aikana (tarkoittaa samalla sitä, että käydään vähintään puolentoista tunnin aamulenkillä, jotta saadaan kuunnella koko podcast kerralla).

Ilo liikkumisesta alkaa olla löydettynä taas

Tänä iltana ajattelin tosin kuunnella vielä yhden podcastin iltalenkillä. Sveriges radion Pira o Bråding iP3 podcastit ovat myös herättäneet suuria tunteita ja ajatuksia. Lisäksi ne ovat aika lyhyitä, keskimäärin puolta tuntia. Niitä on ollut hyvä kuunnella esimerkiksi tiskatessa, siivotessa ja jopa suihkussa (hopeashampoon ja hoitoaineen tulee molempien vaikuttaa 5min, en ikinä jaksa odottaa vaikutusaikaa ilman taustamelua). Viimeisin kuuntelu oli tytöstä, jonka isä käytti lastaan seksuaalisesti hyväksi. Se oli jotain niin, niin raastavaa kuunneltavaa. Itkin, kuinka paljon ahdistuin ja surin hänen puolestaan. Silti, ei voi lopettaa niiden kuuntelemista. Vaikka asioiden kuuleminen sattuu ja ahdistaa, niissä löytyy myös paljon hyvää: nämä ihmiset selviävät mistä vaan. Niin kamalaa kuin he ovat joutuneetkin käsittelemään elämässään. Tavallaan saa voimaa ja uskoa siihen, että kaikki ei ole tässä. Asiat voivat muuttua.

Lenkeillä on tullut vastaan kuitenkin tilanteita, jotka ärsyttävät todella paljon. Mä alan oikeesti menettää hiljalleen uskoni koiraihmisiin ja siihen, miten lenkeillä voidaan käyttäytyä.

Tänään tapahtui taas kerran tilanne, jossa käppäiltiin kotiin päin ja vastaan tulee huomattavasti isompi, noin 40kg koira. Lenkkeilyttäjänä toimi aikuinen, keski-ikäinen henkilö jo eli ei ollut kyse esimerkiksi lapsesta. Otin Neten hyvissä ajoin lyhyelle hihnalle ja katsoin toista koiraa - katsomalla sitä pystyn tarkkailemaan vieraan koiran reaktiota ja millainen show ohitustilanteesta tulee. Katsominen ei ole provosoivaa tuijottamista, lähinnä tavallista ympäristön havainnointia. Näen, jos vieraalla koiralla nousee kierrokset, tai koiran omistaja haluaisi selkeästi lisää aikaa tai tilaa enemmän ohitusta varten. Helpompaa on havainnoida ympäristöään ja saada molemmille osapuolille mahdollisimman nätti ohitus kuin se, että syntyy jonkin sortin sirkus.

Kaikki sujuu tosi kivasti eikä vierasta koiraa kiinnosta pätkääkään. Kunnes koiran omistaja sanoo koiralleen meidän ollessa kohdalla, että mene vain kattomaan toista koiraa (Netteä). Koira reagoi kuin taikaiskusta, murahtaa ja tulee täydellä höyryllä päälle. Onnekseni mun oma koira on valmiiksi lyhyellä remmillä mun toisella puolen, saan sitä vielä vähän sivummalle, jalan koirien väliin ja viestittäen kaikilla keinoilla: EI NÄIN. Kuinka kaipaankaan puhekykyä näissä tilanteissa. Oikeasti. Kaipaan puhekykyä niin paljon, että itku tulee, haluaisi heittää puhelimen seinään, hajottaa tavaroita ja purkaa johonkin pahaa oloa. Tosin, koiran omistaja saa myös kiittää onneaan siitä, ettei päässyt kuulemaan mun palopuhetta. Se puhe olisi ollut pitkä ja raaka.

Ehkä Suomen kaunein rakennus. Sisältä, ulkoa ja myös hengeltään kaunis, koskettava.

No, joka tapauksessa. Laitoin jalan väliin ja viestitin, ettei tilanne todellakaan voi mennä näin. Tällöin omistajan mielestä potkaisin hänen koiraansa. Todellisuudessa en koskenutkaan, kun hän alkoi itse repimään koiraansa kauemmas vähän säikähtäneen näköisenä. Tiedä sitten, säikähtikö hän oman kullannuppunsa vai mun reaktiota. Ihan sama, pääasia on se, että koira lähti kauemmas ennen kuin mitään ehti tapahtumaan. Omistajan kommentti tilanteessa oli vain se, että enkö haluakaan koirien tervehtivän, koska katsoin hänen koiraansa. No en halua. Katson vastaantulevia sen vuoksi, että pystyisin nimenomaan ennakoimaan tilanteita ja mahdollisia tyhmiä omistajia. Tyhmillä tarkoitan heitä, jotka antavat koiransa moikata toisia ilman lupaa. Koskaan ei voi tietää, onko toinen koira aggressiivinen, pelkäävä tai sairas. Kaikki ei näy ulkoisesta habituksesta. Jos haluaa tervehtiä, aina voi kysyä luvan. Sen voi kysyä sanoilla, elekielellä. Voi näyttää molempia koiria vuorotellen, käyttäen samalla kysyvää ilmettä.

En ole koskaan ollut mikään suuri ystävä sille asialle, että jokaista vastaantulevaa koiraa moikataan. Sosiaaliset kanssakäymiset voidaan hoitaa muulloinkin kuin lenkkeillessä. Erityisesti nyt Norjan epidemian takia olen entistäkin tarkempi siitä, ettei koirakontakteja synny turhaan. Toki, tauti tulee jos on tullakseen, mutta turhia riskinottoja voi välttää helposti. Turussa on tänä viikonloppuna agilityn maailmanmestaruuskilpailut, ja ulkomailta tullut paljon koiria samoille lenkkipoluille. Norjan osallistuminen evättiin epidemian vuoksi, mutta esimerkiksi Ruotsissa ja ihan Suomessakin on samaa tautia tavattu. Sitä suuremmalla syyllä haluan välttää kaiken turhan riskin: varsinkin kun taudista tai sen leviämisestä ei ole olemassa vielä tarkempaa tietoa. Eikä myöskään siitä, voiko tauti olla oireeton, miten pitkä itämisaika sillä on ja voiko itämisaikana levittää tautia.

Huoh. Haluan metsään. Ja lujaa haluankin. Mutta pointtina se, että tulee todella raivostuttavia tilanteita vastaan nykyään, jolloin ei voi edes kieltää tai sen suuremmin ehkäistä. Kuinka paljon olisin nytkin halunnut jäädä keskustelemaan siitä, voiko todella tuolla tavalla toimia. Toinen koira on 30 kiloa painavampi, joten täydellä massalla jyrätessään voi tehdä vahingossa pahaakin jälkeä. Puhumattakaan siitä, jos jyräyksen lisäksi osoittaa aggressiota.

Tänne takaisin, mielellään heti.

Mutta, ehkä joku kaunis päivä myös mä vielä kykenen puhumaan taas. Ainakin toivon sitä niin äärettömän paljon. Jotkut tilanteet ilman puhetta raastavat vain niin paljon, varsinkin kun tulkkia ei ole. Ja btw, uusi tulkkaushakemus tuli bumerangina takaisin nopeammin kuin suomen kielen ja viestinnän lehtorille tehty essee, jossa on vääränlaiset lähdeviitteet. Että se siitä. Olkoot. Luovutan.

Chapter 34.

Tiedätkö sen tunteen, kun menet ostamaan itsellesi älykelloa, eikä kyseistä mallia ole sillä hetkellä mallikappaleena (koska haluat nähdä sen livenä ennen ostopäätöstä)? Tiedätkö sen tunteen, kun kirjoitat myyjälle erikseen viestin, jossa taas kerran erikseen kerrot sen, että kuulet. Tai sen tunteen, kun siitä huolimatta myyjä menee ihan hiljaiseksi ja alkaa pantomiimisesti esittämään, että kellot ovat kaapissa lukittuna ja hän pyytää toisen myyjän paikalle. Tai sen tunteen, kun toinen myyjä on ihan asiallinen, mutta kassalle tullessaan sanoo kolmannelle myyjälle sen, etten puhu. Tai sen tunteen, kun kolmas myyjä ei ota henkilötietoja, koska ”asiakas ei kykene puhumaan”.

Mä tiedän.

Kävin äsken hakemassa pitkään himoitsemani urheilukellon. Aiemmin mulla on ollut aktiivisuusranneke, joka lopulta kuoli vanhuuteensa. Sen jälkeen on mennyt aikaa, ettei mulla ole ollut mitään ranneketta, koska päivän askeleet saa kuitenkin puhelimen sovelluksen kautta. Kuitenkin se vaatii sen, että puhelin on aina taskussa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska kuuntelen yleensä radiota tai Netflixiä lenkkien lomassa (kyllä, olen katsonut lenkin lomassa monta sarjaa ja elokuvaa niin, etten ole kertaakaan katsonut ruutuun). Mutta, puhelin on aina puhelin. Lisäksi haluan nähdä esimerkiksi unen pituutta ja laatua, tästä ominaisuudesta tykkäsin vanhankin rannekkeen kanssa kovasti.

Keskustelut myymälässä

No, i alla fall, menin liikkeeseen samalla, kun kävin koiran kanssa lenkillä. Katsoin esillä olevia malleja ja mietin, että vapaana oli useampi myyjä mutta kukaan ei tullut kysymään, tarvitsenko apua. No, kirjoitin valmiiksi viestin, jossa esitin asiani selkeästi. Samalla ilmoitin, että kuulen vaikka en kykene puhumaan. Helppoa, yksinkertaista. Tästäkin huolimatta myyjä lopetti suoraan puhumisen, osoitti mulle lukossa olevaa kaappia ja huusi toisen myyjän paikalle vaivautuneena. Tämä oli tilanne, jossa teki mieli vain näyttää uudelleen tekstiä ja korostaa sitä, etten ole kuuro enkä edes älyllisesti vajanainen. Ilmeisesti hän meni tilanteesta jotenkin lukkoon, mutta en silti jaksa ymmärtää tilannetta.

No, toinen myyjä tuli paikalle ja ensimmäinen myyjä käski mun näyttää sama viesti myös kakkosmyyjälle. Halleluja, en ole kuuro tai tyhmä jokaiselle! Hän totesi reippaasti vaan, että asia kunnossa, avasi kaapin, otti pyytämäni mallit esille ja sain sovittaa niitä ranteeseen. Helppoa ja yksinkertaista. Osoitin hänelle myös, että haluan jälkimmäisen kellomallin, koska se oli aavistuksen pienempi kooltaan ja istui täten paremmin mun käteen. Myyjä varmisti asian ja kysyi, haluanko nimenomaan ko. kellon, joka oli vähän halvempi ollessaan outlet-tuote. Kysyin häneltä, miksi tuo kello on outletissa ja hän vastasi vain, että kyseessä on asiakaspalautus. Kello on tarkistettu täysin ehjäksi ja toimivaksi, siinä ei ole minkäänlaista vikaa. Joten mikäs siinä – kelloon sai kuitenkin täyden takuun ja kaiken muun härpäkkeen, mitä uuteenkin tuotteeseen tulee. Ihan sama, jos se on roikkunut viikon tai pari jonkun toisen kädessä mua ennen.

Ihan sama mistä kirjoitan, metsäkuvat sopii silti kaikkeen. Voi Luoja, miten kaipaan nyt vuorokaudenkin jälkeen tätä paikkaa jo.

Myyjä vei mut ja kellon kassalle ja pyysi kolmatta myyjää palvelemaan meitä. Hän kertoi myös, että kassa tulee kysymään henkilötietoja – voisin kirjoittaa ne etukäteen valmiiksi. Toki se sopii mulle, koska se vain sujuvoittaa kassatilannetta. Kakkosmyyjä kertoi kassamyyjälle ennakkoon jo valmiiksi, että en puhu muuta kuin puhelimen välityksellä, mutta kuulen kyllä normaalisti. No, myyjä nyökkäsi vain, otti viivakoodin sanomatta mitään ja näytti mulle korttikonetta (= Elina on kuuro). Halusin kuitenkin maksaa käteisellä ja ojensin suoraan käteiset hänelle saaden aikaan hieman silmien pyörittelyä. Myyjä otti käteiset ja samaan aikaan neljäs myyjä kysyi vierestä sitä, miksi kyseinen kassamyyjä ei ota multa henkilötietoja ylös. Kyseisen kassahenkilön sanat olivat sellaiset, jotka oikeasti loukkasivat mua. Hän sanoi, että ”eiku tää asiakas ei pysty puhumaan, niin ei hän kai halua luovuttaa henkilötietojaan. Tai ainakin mä oletin näin”. Ihan järjetön, tyhmä oletus. Miten asiakaspalvelija voi ylipäätään olettaa niin?

Mua loukkasi ja raivostutti todella paljon se, että kassalla olevalle myyjälle kerrottiin toisen myyjän toimesta se, että kuulen. Tästä huolimatta hän silti toimii kuin olisin kuuro. Ja se, että henkilötietojen antaminen järjestelmään mm. takuuasioita ja sähköistä kuittia varten on täysin normaali käytäntö. Jopa edellä olevalta noin 70-vuotiaalta asiakkaalta kysyttiin sähköpostia ja selitettiin, miksi näin tehdään. Mutta siinä tilanteessa, kun kyseessä on puhevammainen asiakas, voi selkeästi unohtaa kaiken kommunikaation ja asiakaspalvelun perusasiat.

Tuli vain tunne, että liike voisi pitää tunkkinsa ja haluan muualle asioimaan. Valitettavasti kun kommunikaatio oli niin sujumatonta ja rahakin vaihtanut omistajaa, en jaksanut yrittää säätää siinä en enempää. Totesin, että menkööt. Harmitti, mutta ihan sama. Tilanne nyt vain meni näin tällä kertaa. Lisäksi laitoin liikkeelle pitkän asiakaspalautteen aiheesta, jossa myös lyhyesti selitin mitä on esimerkiksi puhevamma yleisesti. Toivottavasti palaute otetaan vastaan ja tulevaisuudessa tapahtuu muutosta aiheen tiimoilta.

No, onpahan hieno kello nyt ainakin.

Lisäksi nyt on taas Pohjanmaa lusittu, takaisin Turussa. Pohjanmaalla oli viimeisenä viikonloppuna mun broidin kihjalaiset, jotka vietettiin mökillä. Siihen kuului luonnollisesti ruokaa, pannukahvia, savusaunaa (ja normaalia puusaunaa peseytymistä varten) ja uimista useamman tunnin mittaisena settinä, nuotiolla makkaran paistoa sekä jonkin verran alkoholia. Kuitenkin kyseessä oli vain lähimmät ihmiset juomassa, joten fiilis säilyi koko ajan turvallisena. Lisäksi oltiin kaikki noin puolilta öin nukkumassa jo, eli ei ollut mitkään järjettömät ryyppäjäiset. Seuraavana aamuna päätettiin vielä lämmittää parin tunnin mittainen ”krapulasauna”, käyden vuorotellen puusaunassa ja lammessa, jossa oli lämmintä hurjat 11 astetta. Aivan huippua, oli tosi kelpo viikonloppu. Ainoa ongelma tosin oli vain se, että mulla loppui luonnollisesti puhelimesta akku vähän turhankin nopeasti ja mökillä ei sähköä ollut. Tarkoitti sitä, että Elina oli hiljaa. Todella hiljaa.

Mökille tultaessa ärsytti lähinnä yksi asia. Eräs, tuttu ihminen totesi ensimmäisenä mut nähdessään, että ”sano mulle terve”. Naureskeli sitä, miten hyvän sutkautuksen taas kehittikään. Voin sanoa, että kaikki hyvä fiilis katosi välittömästi siinä tilanteessa ja meni hetken aikaa, ennen kuin jaksoin taas kiinnostua oikeastaan mistään. Vielä enemmän häntä nauratti se, miten nostin hänen naamansa eteen vain keskisormen pystyyn ja yritin lähteä pois tilasta. Ongelma on se, että mua ei todellakaan jaksa naurattaa ”sano mulle”-vitsit. Eivätkä ne vitsit tule koskaan naurattamaankaan. Miksi naurattaisikaan? En edes tiedä, mihin vertaisin niitä. En tiedä, mikä olisi tarpeeksi samaistuttava, tarpeeksi konkreettinen asia yleisesti. Joka tapauksessa: naureskellaan asialle, mitä toivot enemmän kuin koskaan. Samalla tiedät kuitenkin, että se asia on mahdotonta toteuttaa, tilanne ahdistaa jo valmiiksi ilman mitään ”tee se asia”-vitsejä. Huoh. Ärsyttää.

Hän oli mökiltä tultaessa hyvin väsynyt. Ja halipulainen. Tyyppi juoksi monta tuntia pallon perässä, ui, oli savusaunassa monta kertaa, paistoi makkaraa (ja koemaistoi niitä luonnollisesti), kerjäsi ruokaa ja nukkui sängyssä niin leveästi kuin pystyi.

Pohjanmaalla tapahtui myös hyviä asioita. Ja ei niin hyviä, mutta hyviäkin. Näin esimerkiksi pari hyvää ystävääni pitkästä aikaa. Toisen kanssa vähän pikaisemmin, toisen kanssa istuttiin alas useammaksi tunniksi. Vaikka kaikki ei ole kunnossa kommunikaation suhteen, on ihana tunne keskustella ystävän kanssa, joka tuntee mut varmaan yhtä hyvin kuin itse tunnen itseni. Ystävä, jonka kanssa voi keskustella aivan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ystävä, jota ihailet suuresti kaikkine puolineen. Ystävä, joka osaa sanoa oikeat sanat, saa hymyilemään (ja tarvittaessa myös itkemään). Ystävä, johon luotat enemmän kuin kehenkään muuhun.

Oli vapauttavaa istua, keskustella asioista. Miten menee, tulkista, viimeaikaisista tapahtumista. Ihan vain siltä, miltä paikallinen uusi tori näyttää tai Turun kuoppatorista. Siitä, millaisia podcasteja hän on kuunnellut ja mitkä voisi olla hyviä. Kuitenkin voi keskustella myös vakavammista aiheista, jolloin toinen ihminen osaa sanoa juuri ne sanat, että alatkin tarvittaessa nauramaan etkä purskahda (vielä) itkuun.

Eksyin myös mettään useammankin kerran. Siis oikeasti eksyin ilman mitään tietoa siitä, missä oon. Ei haittaa, koska tällainen satumetsä tuli vastaan. Tuolla oli hyvä olla. Maata hetki mättäällä, kuunnella sateen ropinaa, hengittää. Ymmärtää, että on turvassa. Ylipäätään metsä näytteli isoa roolia. Trackerin mukaan viihdyin helposti 20km päivittäin metsässä, jopa yli. Ja kyllä siellä aikaa vietettiinkin, useita tunteja joka päivä.

Jäi mieletön tunne, kun istuttiin keittiön pöydän ääressä ja ystävä alkaa kertomaan siitä, miten paljon olen kasvanut ja muuttunut. Kertaamaan kaikkea historiaa, miten paljon on tapahtunut henkistä kasvua muutamassa vuodessa. Miten paljosta on selvitty, miten on oppinut sen, ettei yksin välttämättä tarvitse selvitä kaikesta. Siitä saan olla kiitollinen hänelle. Ilman häntä en olisi jaksanut. Hänelle kirjoitinkin, miten hän on ollut aina mukana, tuki turva, rakas ystävä. Yksin en olisi pärjännyt.

Tuo tilanne oli hetki, jolloin sai pidättää itkua. Se oli hetki, jota ei osaa kuvailla. Eikä tarvitsekaan osata, kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi. Sanat tulivat juuri oikeaan aikaan: sellaisia sanoja, joita todella tarvitsin siinä hetkessä. Sanoja, jotka valoivat taas pientä uskoa siitä, että taas pärjätään todellakin, tuli vastaan mitä vain. On ollut jo monta tunnelia, jonka päässä ei pitänyt näkyä valoa. Niin se valo vain on aina tullut lopulta vastaan tunnelin päähän, vaikkakin välillä hyvin hauraana.

Kuitenkin on kummallista osittain, että yhä tänä päivänä on pieni suojamuuri myös silloin, kun tapaa rakkaimpiaankin ystäviä. Tälläkin kertaa olin päättänyt, etten itke vaikka mitä tulee eteen. Tavallaan haluaa säilyttää jonkinlaisen suojakuoren yhä edelleen, vaikka tiedostan sen mitä aiemminkin sanoin: ystävä, joka tuntee mut varmaan yhtä hyvin kuin tunnen itse itseni. Ystävä, joka tietää kaiken ja johon luotan täysin. Siitäkin huolimatta, löytyy tunne, etten halua itkeä tai välttämättä kertoa kaikkea.

Toisaalta tunne on sellainen, että sillä haluaa suojella sekä itseään, että myös keskustelun vastaanottajaa. En tiedä tarkalleen edes, miksi ja miten. Ehkä siinä on vanhaa, tuttua ”mitä tapahtuu, jos kerron”-Elinaa. Toisen vastareaktio on ollut aina mulle vähän vaikea asia, mutta nykyään pelkää usein sitä, satutanko kertoessani. Tavallaan tulee tunne, että haluaa suojella toista negatiivisilta tunteilta. Mutta, lopulta se kaikki ennalta ajateltu suojamuuri suli pois halatessa ja alkoi itku. Itku, josta pelkäsin, ettei sille tule loppua. Oli lohdullista, että tilanteessa oli turvallinen, rakas ihminen. Halaten ja sanoen, että välillä on hyvä itkeä monenkin asian itkut kerralla ulos.

Jag vet att du ska läsa den här texten: tack för att du precis är den du är. ♥

Chapter 33.

Oon ollut nyt reilu viikon ajan Seinäjoella ja muutama päivä on vielä jäljellä lomaa. Nautin erittäin paljon siitä, että oon saanut viettää rakkailla kulmilla aikaa ihan vapaasti. Nautin siitä, että pääsen ihan talon vierestä metsään. Tällä hetkellä lähimetsää on osittain vallannut myös Maavoimat, joilla on paikallispuolustusharjoitukset tuossa. Mutta, ei se mitään – metsää ja metsäpolkuja riittää silti. Nautin siitä, että saan samoilla metsäpoluilla ja umpimetsässä. Nauti hiljaisuudesta, marjojen poimimisesta, luonnosta ja siitä, että siellä ei ole mitään kiirettä tai stressiä. Metsässä unohtuu kaikki asiat, joita pitäisi ajatella tai tehdä. Siellä ollaan, eletään hetkessä. Ainoa syy katsoa puhelinta on se, kun ajantaju unohtuu ja haluaa ottaa valokuvan.

Pieni metsäeläin, joka on onnellinen päästessään metsähölkälle - mikäli hölkkä ei tapahdu tunnin välein omistajan hullaantuessa metsään

Pääsin käymään muutama päivä sitten vanhassa kotonani ja vanhoja ystäviäni. Ja talliin, jossa odotti maailman paras hevonen. Hevonen, joka lähti kuusi vuotta sitten (myytiin). Hevonen, jota oon kaivannut todella paljon siitä lähtien, miettien lähes päivittäin tuota blondia. Kun näin Hempukan vanhassa karsinassaan, en olisi ikinä uskonut sen olleen totta. Itkin, silittäessäni sitä ja ymmärtämättä sitä, että maailman rakkain humppatukka oli todellakin siinä taas. Kuuden, pitkän vuoden jälkeen tuo rakas eläin oli siinä. Kyyneleiltä ei meinannut tulla loppua, todellakaan. Sain myös mennä ratsastamaan, mikä oli uskomattomin tunne aikoihin. En ole vuoteen päässyt hevosen selkään. Kevään jälkeen en voinut kuvitellakaan, että pääsisin ratsastamaan aikoihin. Mutta siinä olin, omakouluttamani hevosen selässä taas. Itku tulee jälkeenpäinkin vain liikutuksesta.

Viimeisin vastaava kuva on otettu 6 vuotta sitten, kun tamma oli 4v. Hempukka. ♥ Joka ei vieläkään ole kuvauksellinen.

Näin myös rakkaita, tuttuja ihmisiä tallilla. Oli ihana nähdä heitä, vaikka samaan aikaan kommunikaatio olikin hankalaa. Lähinnä se, että tallilla ei voi olla puhelin kädessä koko aikaa ja se, että sama viesti pitäisi välittää useammalle ihmiselle samaan aikaan. Se on haastavaa ja vie aikaa paljon. Ja todella rasittavaa myös pidemmän päälle. Siitäkin huolimatta, että on aivan ihanaa nähdä kavereita – silti se samalla on todella raastavaa. Olisi niin paljon keskusteltavaa, kerrottavaa, kysyttävää. Haluaisi heittää pieniä kommentteja keskustelun lomassa, tarkentaa, mitä tahansa. Se on todella vaikeaa, hidasta ja mun kysymys (tai muu kommunikointi) pysäyttää aina koko tilanteen. Lisäksi se on tosi näkyvää ja tuntuu, että joka kerta siitä syntyy omanlaisensa numero.

Oon myös ollut todella monta kertaa kuuro. Se ei toisaalta yllätä ketään. Kävin esimerkiksi kolmena päivänä Urheilutalolla, joka kerta sinne mentäessä olen kuuro. Viimeisellä kerralla mulla oli vielä kuulokkeet päässä. Ja ei. Kuuro mikä kuuro, koska en sanonut viestiäni ääneen vaan näytin sen puhelimelta. Se alkaa ärsyttämään oikeasti jo aika paljon.

Joissain tilanteissa oon joutunut myös esittämään, että olen kuuro. Esimerkiksi eräskin vanhempi rouvashenkilö halusi keskustella mun kanssa Urheilutalon pukukopeilla. No, en reagoinut mitään, koska tiesin etten pystyisi vastaamaan mihinkään ja tilanne menisi todella sekavaksi. Helpompaa siis ignorata täysin, vaikka se tuntuukin todella julmalle. Lähetin tosin viestin Snapchattiin välittömästi viestin viittoen, jotta kyseinen henkilö huomaisi mun viittovan. No, en tiedä ymmärsikö hän sitä. Toivottavasti ymmärsi, jotta hän ei tuntisi oloaan loukatuksi.

Näissä maisemissa voisin viettää koko päivän, aamusta iltaan.

Usein joudun todella epämukavaan tilanteeseen, koska reagoin toisen ihmisen puheeseen, mutta en kuitenkaan vastaa mitään. Se on todella, todella inhottavaa. Viimeksi eilen illalla, iltalenkillä eräs naapuri tuli kysymään sitä, minkä rotuinen koira mulla on. En ensin kuullut koko kysymystä ja luonnollisesti pysähdyin katsoen kysyvästi. Hän toisti kysymyksensä ja tajusin samalla oman virheeni. Aloin viittoa, että valitettavasti kykenen käyttämään vain viittomakommunikaatiota enkä voi puhua. Ja yllättäenkin, Elina on friikki, kummajainen. Ja muuttui selkeästi myös kuuroksi, kun kyseinen kysyjä näytti itseään ja viittoi ”pois”. En vain ymmärrä. Ymmärsin hänen kysymyksensä, kuulin sen. Vastaan viittoen. Ja tadaa, kuuro! Ihan käsittämätöntä, naurettavaa. Mutta, tapa sekin on kai ihmisten selvittää tilanteita.

Lisäksi onnistuin vetämään todella raivostuttavan flunssan päälle. Inhottaa, koska nyt olisi paras aika samoilla metsissä, käydä kaikkialla. Tosin, käyn silti metsissä, vaikka todennäköisesti tulen sieltä ihan hikimärkänä ja tärisevänä takaisin. Mutta, pieni kuumeilu ja flunssa on pieni hinta siitä, että saa liikkua siellä ja tehdä sitä, mitä todellakin rakastaa. Fiksua se toki ei ole, mutta Turussa metsässä samoilu on käytännössä mahdotonta. Nyt kun siihen on mahdollisuus, hyödynnän sen ehdottomasti.

Ja marjoja riittää niin paljon!