Tiedätkö sen tunteen, kun antaisit aivan mitä tahansa siitä,
että voisit sanoa jotain? Edes pari sanaa per päivä. Eilen nuo pari sanaa
olisivat olleet ’älskar’ ja ’dig’. Tänään nuo sanat olisivat olleet ’koira’ ja ’puree’.
Toissa päivänä nuo sanat olisivat olleet ’hjälpa’ ja ’mig’. Kunpa olisikin
mahdollista, sanoa edes kaksi sanaa päivässä. Antaisin mitä tahansa siitä
hyvästä. Ihan mitä tahansa.
On niin mielettömän epätoivoinen tunne, kun pää on täynnä
mutta et kykene purkamaan sitä mitenkään. Tieto siitä, ettet voi sanoa sanaakaan
– vaikka kuinka haluaisit. Haluaisit kertoa, haluaisit puhua. Haluaisit sanoa
edes muutamalla sanalla jotain. Mutta samalla tiedät, ettei se ole mahdollista.
Samaan aikaan et kuitenkaan tiedä, miksi se ei ole mahdollista. Se on äärettömän
piinaavaa ja raskasta. Turhauttavaa myös.
 |
| Lohduttavaa hei. |
Samaan aikaan tunnetta on niin äärettömän vaikea pukea sanoiksi kokonaisuudessaan. Sitä on mahdotonta kuvailla sanoin, millaisen olon erilaiset sosiaaliset tilanteet saavat nykyään aikaan. Esimerkiksi koirapuistoon tuli sattumalta tuttu ja turvallinen henkilö parina peräkkäisenä päivänä viime viikolla: huomasin vältteleväni häntä, pari hassua kertaa uskalsi katsoa päin ja muuten pitäen vähän liioiteltuakin turvaväliä. Aika nopeasti lähdettiin sitten myös kotiin – itkien autossa. Olisin halunnut hyvinkin mieluusti ottaa kontaktia tuohon ihmiseen, mutta samalla tiesin sen olevan mahdotonta. Ja tietäen, että normaalitilanteessa en ikinä välttelisi kyseistä tyyppiä. Päinvastoin.
Puistossa joka tapauksessa tuli vahtia Nokan puuhia, sen lisäksi pieni viima ja kymmenisen astetta pakkasta = puhelin puolijäässä, samoin sormet jäätyisivät. Kyllä, jopa mun sormet voivat jäätyä, jos seisoo pari tuntia paikallaan pakkasessa ja pitää puolijäistä luuria kädessä. Eikä se vaan toimi. Se on niin… niin. Kömpelöä, hidasta, vaivaannuttavaa. Pakko kirjoittaa mahdollisimman nopeasti, henkinen lukko kirjoitusvirheen tullessa. Unohtaa hengittää, paniikki hiipii ja kädet alkavat täristä. Tuntee, kuinka toinen katsoo vieressä ja odottaa mitä yrität sanoa. Kuinka se sana kirjoitettiinkaan oikein? Ei välttämättä aavistustakaan, todennäköisesti se tulee mieleen vain ruotsiksi tai englanniksi. Sitä paitsi kallisarvoisia sekunteja kuluu korjatessa. Mutta myöskään väärin kirjoitettua tekstiä ei voi antaa toiselle luettavaksi.
Yksinkertaisesti niin paljon helpommalla pääsee, kun vain lähtee pois. Varsinkin,
jos vastapuoli ei välttämättä tulkitse niin herkästi kehonkieltä, osaa muodostaa
luonnostaan kyllä/ei-kysymyksiä tai tilanne vain vaatisi herkästi liikaa sanoja.
Vaikka se pois lähteminen ei läheskään aina olekaan se vaihtoehto, mitä
ensisijaisesti itse haluaisi noudattaa. Mutta onko aina vaihtoehtoja? Ei. Tai,
on toki – mutta tämä on ehkä se pienin paha itselle: luikkia karkuun, jotta ei
tarvitse kohdata tilanteita tai sellaisia henkilöitä, joiden kanssa kommunikaatio
ei suju täysin saumattomasti joka tilanteessa. Ne tilanteet ovat vain niin
äärettömän raskaita henkisesti.
Kävin eilen rakkaan ystäväni kanssa lenkillä. Koko lenkin
aikana tuli sanottua alle 10 lausetta/vastausta kysymykseen kirjallisesti.
Niitä lauseita olisi vain halunnut sanoa niin paljon enemmän. Tämä jäi
harmittamaan taas kerran aivan mielettömän paljon. Niin paljon, että meinaa kyyneleet
tulla väkisin silmiin nyt puhtaasta kiukusta ja epätoivosta. Vaikka toinen osapuoli osaakin pääasiallisesti erittäin
hyvin muotoilla asioita, jotta ei välttämättä tarvitse sanoja niin paljoa. Antaa
vaihtoehtoja, käyttää kyllä/ei-tyylistä, varmistaa ennen kuin lukitsee oikean vastauksen. Ei vaadi liikaa, vaikka itse yrittäisinkin
vaatia liikoja itseltäni (eli vastata edes jotain, puheella). Antaa tilaa, jopa itkeä jos siltä tuntuu. On läsnä aidosti.
On kummallista, kun on
vain olemassa ihminen, joka tuntee niin hyvin, ettei läheskään aina sanoja
tarvita. Joskus vain pelkkä katse tai pelkkä hiljaisuus riittää. Tai pieni
äännähdys, viittoma tai muu käsimerkki. Ja on riittänyt aina: viisi vuotta takaperin
(ja ylikin) en läheskään aina uskaltanut sanoa juuri mitään, jos pidettiin
jonkinlainen snackis. Kunnes viimein kaikki suojamuurit ja padot murtuivat yhdessä
hetkessä pilkkopimeässä sohvalla.
Men i alla fall, meni varmaan pari kilometriä yhteensä
miettien ”kunpa voisin sanoa suoraan edes jotain tähän aiheeseen liittyen,
mistä nyt puhutaan”. Mä en mitään muuta olisi toivonut yhtä paljoa. Se on raastava
tunne. Ihan sama, onko aiheena avantosaunan koronarajoitukset, mun rappuun sammunut naapuri tai joku syvällisempi
aihe. Saisi edes jotenkin tehtyä lisäkysymystä, ihmeteltyä, vastattua. Edes
jotain. Jälkeenpäin jos heittää viestillä ”tarkoitin/ajattelin/mietin sitä ja
sitä” – ei toimi. Tilanne on ohi jo, ollut jo pitkän aikaa eikä niihin palaaminen tunnu hyvältä. Harmittaa, välillä
jopa nolottaa se, ettei saa mitään sanottua. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään
noloa, mitä pitäisi hävetä. Se on vaan jokin sisäsyntyinen tunne, joka välillä
tulee. "Anteeksi, kun olen tällainen vaikka yrittäisin muuta."
Vaikka on useita tilanteita yhden ihmisen kanssa, ettei
sanoja välttämättä juuri tarvita, olisi silti sanoilla niin paljon matalampi
kynnys edes pyytää ketään yhtään mihinkään. Vaikka sinne lenkille. Tai olla
lähtemättä koirapuistosta itkien pois vain siitä syystä, kun ahdistuu niin pahasti.
Tai nähdä edes sisaruksiaan, isovanhempiaan tai ylipäätään ketään.
Ahdistaa, turhauttaa. Ja harmittaa. Kuten eilen sen kuuli sanottavan ääneen: "sähän siis menetit käytännössä ihan kaiken". Niin todellakin menetin. Käytännössä katsottuna koko elämäni.
Jos joku btw näkee Unimasaa, sille saa vinkata jotta skippas taas yhden tuvan
Ai niin, mun koira melkein puri tänään lasta, joka löi
sitä rullamitalla takapuoleen. Koska en kyseiseen muksuun kiinnittänyt välittömästi huomiota sillä sekunnilla, kun tämä sitä halusi. Siinäkin tilanteessa olisi ollut erittäin mukavaa
omata puhekyky. Toisaalta, ehkä ihan hyvä ettei puhe ollut tänään käytettävissä
– olisi voinut olla sen verran ankara tylytys…
