Huhhuh, onpahan taas ollut taukoa blogin kirjoittamiseen… Mieli on tehnyt usein avata Blogger, mutta pelkään tietokoneeni syttyvän palamaan, jos käytän sitä kovin runsaasti. :D Pelko ei ole edes täysin aiheeton, koska noin 15min jälkeen alkaa haista palaneen käryä ja kone alkaa kuumentua – mulla on ihan oikeasti tässä sammutuspeitekin vierellä hätätilanteita varten. Toivottavasti sitä ei tarvita, ja sitä ennen oon viimeinkin saanut vietyä tän rakkineen huoltoon.
Mutta, taas on puolisen vuotta kulunut ja voin kertoa,
että tässä postauksessa ei ole päätä eikä häntää. Kunhan puran, koska ahdistaa.
Työhakemuksia helvetisti, yksi vastaus: työ (postin lajittelija) on liian vaarallista
mun kaltaiselle ihmiselle. Tulkkipäätös… no, odotetaan ihmeitä saapuvaksi. Eli
toisin sanottuna, mikään ei ole muuttunut viime elokuusta.
Paitsi se, että
maailman parhaalle Netelle sanottiin 13.10. hyvästit, mummon päästessä
ikiuneen. Ikävä on kova, mutta kaikkinensa olen vain onnellinen siitä, ettei Netteen
satu enää. Sen selkä alkoi mennä huonommaksi ja huonommaksi, eikä hoitokeinoa
ole. Lisäksi se alkoi kerätä nestettä viimeisinä päivinään niin paljon, että
epäilen munuaisten olevan loppusuoralla myös. Mutta, onneksi on paljon
muistoja. Niin hyviä kuin huonojakin.
 |
| Maailman kaunein koira. Kuvan ottanut mika.saari.photography |
Mutta muuten, ei ole tapahtunut mitään. Muutama neurologilla käynti, EEG, magneetti, psyk. puolella käynti neurologin toiveesta ja siinä se. Edelleen ollaan kädet levällään, todeten ettei tiedetä mikä on, miksi ja kuinka jatkaa. Psyk. puoli ilmoitti välittömästi, etteivät näe mitään huolta tai ongelmaa, joten se voidaan sulkea pois. Neurologi sanoi EEG ja magneetin olevan siinä kunnossa, ettei niistä pitäisi löytyä mitään selittävää asiaa. Eli toisin sanoen, tällä hetkellä olen taasen terve. Paitsi etten ole terve, mutta ei tiedetä kuinka edetä. Tampereelle ja Ouluun ollaan kuulemma yhteydessä, toivottavasti sieltä tulisi jotain uutta. En tiedä, mutta alkaa ärsyttää jo todella paljon. Mutta käytännössä, sairaala on kokonaisuudessaan toivottanut vain hyvää jatkoa ja ”toivottavasti jotain löytyy”.
Puhetta ei tuu lainkaan. Ei pientä tavua, ei mitään. Edelleen
lähtötilanteessa sen suhteen. Ainoa mitä puhetta yritettäessä saan aikaan, on
huono fiilis ja koko kaulan, nielun ja suun alueen kipeäksi – turhaan. En tiedä,
missä ongelma on tai miksi, mutta aivan hirvittävän paljoa myöskään ei tee enää
mieli edes harjoitella… Turhauttaa niin paljon, kun pientäkään tulosta ei synny.
Mutta kuten mulle toisaalla sanottiin: se voi olla, että yhtä nopeasti kuin se
lähti; yhtä nopeasti se voi myös jossain tilanteessa palautua. En tiiä, alkaa
usko olla aika lopussaan jo.
Onneksi lenkkikelit ovat sentään kohdillaan
Ihmissuhteisiin alkaa olla aika loppu, kyllästynyt ja
mitä lie. Se on vain niin hankalaa yksinkertaisesti. Välillä haluaisi vain
halata jotakuta ja itkeä kaikki paska pihalle, mutta valtaosan ajasta on vain
niin järjettömän kova kuori suojana, ettei mikään tunnu oikeastaan yhtään miltään.
Silti, ihmiset ottaa päähän. Huomaan päivä päivältä, että eristäydyn enemmän ja
enemmän. Enkä ehkä syyttä: siinä kohtaa, kun ajat esimerkiksi vahingossa kissan
päältä ja eräs läheisimmistä ihmisistä kutsuu pokkana murhaajaksi – ei tiedä
edes, mitä sanoa. Paitsi se, että eipä olla tuon jälkeen oltu yhteydessä juuri
lainkaan…
Itsensä puolustaminen on aivan hemmetin vaikeaa,
varsinkin jos puskista tulee jotain tuollaista. Pari vuotta sitten, olisin
heittänyt nasevan letkautuksen takaisin. Nykyään se ei ole mahdollista. Tai on,
mutta millä tavalla: kirjoita puhelimeen asia. Toimiva ratkaisu ja niin
hemmetin nopea.
Muutama hassu muistio, sisältäen n. 90% mun kaikki kommunikaatiotilanteet juhannuksesta eteenpäin
Ihmiset ahdistavat, jonka lisäksi voin ihan suoraan sanoa
olevani nykyään katkera. Se on ehkä suurin ongelma. Kävin eilen avantosaunalla
pitkästä aikaa. Mun piti mennä sinne kaverin kanssa, joka perui muutama
hassu minuutti ennen vuoron alkua… No, menin sit yksin ja tiesin sen olevan
virhe. Ensinnäkin mua itketti ja loukkasi niin paljon toisen ihmisen sanat: ”joo
en mä tuu, koska ei sun kanssa voi siel olla ku oot niin vaikee etkä puhu
mitään”. Mun olo oli niin rikkinäinen henkisesti noiden sanojen jälkeen, etten
tiennyt yhtään mitä ajatella.
Olisi pitänyt jättää menemättä. Muutenkin jo huono fiilis, jonka lisäksi vieraat ihmiset yrittävät virittää small talkia mun kanssa. Ja kun eivät saaneet vastausta, alkoi olla taas olo kuin apinalla eläintarhassa. Se tietty katse, kuinka toiset ihmiset katsovat mittaillen. Kuin kummajaista, joka on karannut jostain. Tai kummajainen, joka on niin ylimielinen, ettei edes vastaa kysymyksiin. Se on ahdistavaa, nöyryyttävää.
 |
| Onneksi on hän. |
Vihaan sitä, kun vieraat ihmiset yhtäkkiä yrittävät
virittää jonkin sortin keskustelua mun kanssa. Vihaan sitä, kuinka he joko
luokittelevat mut kuuroksi, jälkeen jääneeksi, muuten pahoin vammaiseksi,
jälkeen jääneeksi ja sanoinko jo jälkeen jääneeksi. Vihaan heidän reaktioitaan.
Vihaan sitä, kun en pysty vastaamaan. Vihaan sitä, kun välillä pystyn puhelimen
kanssa vastaamaan ja siihen menee ikuisuus – samalla toinen tuijottaa sua ja
oot silmätikkuna. Oon katkera, koska tiedän tarkalleen, kuinka puhutaan ja pari
vuotta sitten olisin itsekin vastaillut ongelmitta takaisin. Oon katkera, että
miks just mä. Luulisi, että jossain kohtaa raja tulisi vastaan paskan määrässä.
Vihaan sitä, kun minne tahansa menenkin tarviten kommunikaatiota:
se ei ole millään tavoin helppo tai yksinkertainen rupeama. Vihaan niin paljon,
kun tiedän joutuvani kysyä esimerkiksi kaupassa myyjältä jotain. Normaalille ihmiselle
kaikki tällaiset ovat ihan tavallisia tilanteita: mulle ei enää. Se on aina yks
hemmetin näytös, jossa saa miettiä lähteekö myyjä pois koko tilanteesta vai
mitä tapahtuu. Kyllä, myyjiä on lähtenyt ”hakemaan jotain joka tietää”
useammankin kerran, palaamatta koskaan.
Jokainen huono kokemus ajaa entistä enemmän siihen, että haluaa
vain eristäytyä jonnekin kauas ihan yksinään. Jokainen huono kokemus saa mut haluamaan
entistä vähemmän toisten ihmisten seuraan. Vaikka samalla sitä kaipaa samalla
niin paljon. Mutta yksinkertaisesti, rohkeus pettää. Mikään ei vain tunnu enää
loppujen lopuksi hyvälle idealle, jos siihen liittyy toinen ihminen. Vaikka alkujaan
itse olisin jopa jotain ehdottanut.
Onneksi mun maailmassa on edelleen yksi ihminen, joka haluaa ymmärtää. ♥ Vaikka se ei varmasti ole aina helppoa, tiedän sen. Mutta välillä on vaan niin nurkkaan ahdettu olo, ettei halua sen tutun ja turvallisenkaan ihmisen puhuvan tai mieluiten edes tunnistavan. Aina ei vaan pysty, nykyään edes kovin usein.
Kävin tapaamassa yks päivä myös alansa ammattilaisia,
koska Kela on perseestä kuten aina. Enkä tiedä mitä sitä oikeasti elämällään tekisi,
kun Kelan mielestä koulutus ei ilmeisesti olekaan ratkaisu mitä lähteä tekemään
nyt. Huoh, en kyl tiedä yhtään mistään taas. Tai tiedän ainakin sen, että mun
positiivisen esittäminen sujuu yhä paremmin ja paremmin eri tilanteissa. Alan ymmärtää,
miksi kaupan myyjät ja muut aspat puhuvat ns. kestohymystä asiakkaan ollessa läsnä
– käytän itse täysin samaa. Vaikka sisällä olisi miten kiehuvaa tai ahdistaisi,
aina on naama iloisena hymyillen maskin takana.
Mutta siis. Huomasin, että vaikka heidän suunnitelmansa
kuulostavat kuinka hyvälle ja loogisille: ahdisti niin paljon, että kotona piti
vain parkkipaikalla tasata hengitystä. Tuntuu, että taas vauhti on aivan liian
kova: en vain pysty. En luota, täysin mennen varpailleni. Haluten lyödä jarrut
pohjaan, tuon ollen liikaa. Jo pelkästään se, kun kuvittelin tapaavani yhtä ihmistä
– mutta siellä olikin kaksi. Vaikka tiedän heidän tarkoituksensa ja asiansa
olevan täysin hyvä, mutta en vain ehkä pysty silti. Tänään paljon mietin,
kuinka vain sanoa asiaa. Etten ehkä sittenkään ole valmis. Mutta toisaalta –
olenko ikinä valmis? Muistaen, kuinka paljon esimerkiksi lukiossakin tappelin
asian kanssa… Ja siitäkin hetkestä tulee huomenna jo 5 vuotta. Aika kuluu
kyllä niin mielettömän nopeasti.
Mutta joo, kokonaisuudessaan edelleen pyöritään samassa
paskasuossa. Pitäisi uskaltaa avata konetta useammin, koska kirjoittaminen on
vain henkisesti helpottavaa. Se onkin käytännössä ainoa asia, mihin tunnen enää
kykeneväni. Eikä tää kone syttynyt vieläkään tuleen, ihme kyllä.
