lauantai 14. tammikuuta 2023

Chapter 51.

 

Onpa aikaa taa kulunut aivan liikaa siitä, kun viimeksi olen avannut Bloggerin! Jotenkin… En tiedä. Usein on ollut tunne, että haluaisi kirjoittaa, mutta koneen avatessa sanat vain häviävät ja olo on tyhjä. Asiat ovat muuttuneet aika paljon, osa parempaan, osa huonompaan.


Töissä on kamalaa. Olen edelleen samassa työpaikassa, kuin viimeksi Bloggerin avattuani. Työ itsessään on kivaa: nautin työstäni kirjanpitäjänä, tykkään siitä. Työkaverit ovat huipputyyppejä, mutta… Siihen se jääkin. Yksi esimiehistä alkoi käyttäytyä kesällä 2022 yhtäkkiä todella kurjasti, kohdistaen kaiken negatiivisen pelkästään minulle. Mykkäkoulua, kääntäen selän ja käyttäytyen kuin en olisi yhtäkkiä olemassa. Ja paljon muita ihmeellisiä asioita. Yksi suosikkini loppusyksyltä on se, kun sain osallistua koulutukseen sekä opetella hieman sähköistä kirjanpitoa vain sellaisina päivinä, jolloin ko. esimies ei ole töissä (tai vielä saapunut töihin). Miten absurdi tilanne voikaan olla? Tässä on asioista vain murto-osan pintaraapaisu – mutta asia on johtanut siihen, etten edes muista enää, kuinka monta kertaa olen itkenyt tuon työpaikan tähden niin työaikana kuin työajan ulkopuolella.
Mikään tavaton ajatus ei ole töihin ajaessa myöskään se, että olen miettinyt, ajaisinko työmatkallani puuhun tai seinään. Ihan vain siksi, jotta sinne ei tarvitsisi mennä. Ajatus on itsessään jo täysin sairas ja tiedän sen. Samoin alkaa olla se, että sunnuntaisin jossain vaiheessa päivää nousee kuume. Välillä se on ollut vain pientä lämpöä, välillä lähempänä 40 astetta. Samoin vasemman käden nivelet ovat kipeänä, olen vasenkätinen. Lisäksi usein on kylmä, mikä on täysin epätavallista. Tälläkin hetkellä sormet ja varpaat ovat jäässä, vaikka istun kotona villasukat jalassa sekä täysissä vaatteissa. Lomilla (ja usein viikonloppuisin) ei pientäkään ongelmaa. Mutta välittömästi kun iskeytyy tajuntaan, että tänään on sunnuntai ja joudun huomenna töihin, lävähtää erinäiset kiputilat. Jo pelkästään oma keho yrittää niin vahvasti kertoa, että älä mene, siellä ei ole hyvä olla.
Yritän parhaillaan etsiä uutta työpaikkaa oikeastaan mistä vain, kunhan minun ei tarvitsisi jäädä nykyiseen työhöni enää sekunniksikaan. Mutta kuka suostuu palkkaamaan vammaista ihmistä? Ei kukaan.




Tämä työpaikan tilanne on myös todella surullista, koska olen tuntenut esimieheni kohta 20 vuoden ajan. On kivuliasta heittää pois niinkin pitkät ja hyvät ystävyyssuhteet jonkin sellaisen asian vuoksi, mille en keksi edes syytä. Pääasiassa, syytän silti itseäni. Vaikka järki sanoisi miten paljon, että tämä ei ole minun vikani: syytän silti. En vaan yksinkertaisesti voi olla miettimättä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Missä meni pieleen, mitä asiaa en huomannut? Olisiko minun pitänyt reagoida hälytyskelloin jo kesällä, kun yhtäkkiä yhteisessä harrastuksessa en ollut enää Elina vaan pelkästään nillittäjä? Siihen aikaan kaikki lähti liikenteeseen. Pidimme yhdessä kurssin, itse tein kaiken työn ja sain osakseni pelkästään ”no toi onki tuollainen nillittäjä”-kommentteja, mutta kiitosta en saanut työpariltani kertaakaan. Miksi en tajunnut silloin, että jotain on muuttumassa? Mitä tein väärin, niin töissä kuin vapaalla?

Työkavereiden kanssa arki sujuu nykyään sitä vastoin hyvin. Tai sujui, kunnes työtuntini pienennettiin taas yllättäen. Tämä tarkoittaa sitä, että koen jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta, koska en jaa enää heidän kanssaan kuin yhden kahvitauon. Kahvitauot ovat taas sellaisia, etten enää pysty juomaan edes kahvia töissä: se tulee ylös, koska olen muutenkin työpaikalla pala kurkussa jatkuvasti viimeistään siitä lähtien, kun työnantajani saapuu paikalle. Lisäksi ko. esimies on tietenkin myös läsnä kahvitauoilla, joten päivän ainoalla tauollakin on jatkuvasti tunne siitä, etten uskalla reagoida mihinkään tai yrittää kertoa mitään. Pääsen paljon helpommalla, kun vain tuijotan omaan puhelimeen yrittäen keskittyä siihen. Yksi päivä laskin, että vartin kahvitauon aikana avasin Instagramin yli 20 kertaa. Eli vajaa minuutin välein suljin ja avasin sen sitten uudestaan unohtaen, että katsoin juuri mitä IG tarjoaa.

Valitettavasti tämä kaikki on johtanut myös siihen, että koen todellakin olevani ulkopuolinen. Päivässä ei ole enää hetkeä, milloin uskaltaisin edes olla kiinnostunut yhtään mistään. Ajatus on vain, että tee hiljaa työt, pura ahdistus kotona. Samalla tiedän myös, että koska mulla on jatkuvasti töissä tunne siitä, etten uskalla kommunikoida tai reagoida mihinkään -> kierre on valmis. Luonnollisesti työkaveritkaan eivät halua kertoa minulle enää juuri mitään, koska näkevät vain häviäväni suojakuoreen. Samoin en ole enää lainkaan perillä asiakkaiden asioista, tai ylipäätään töissä pinnalla olevista asioista. Työkavereita en syytä mistään, en todellakaan. He ovat hyviä tyyppejä, ja varmasti olisivat kuten ennenkin. Ellen itse olisi tehnyt tästäkin asiasta itselleni mörköä.



Tämä on asia, mikä saa itkemään tälläkin hetkellä. Lähes päivittäin mietin, että kirjoittaisin heille asiasta viestin. Mutta samalla tuntuu, että en uskalla tehdä edes sitä. Ja on tunne, ettei riitä voimat enää edes siihen, eikä oikein edes tiedä, mitä sanoa. Paitsi pyytää anteeksi. Mutta pyydänkö anteeksi sitä, että koen oloni töissä niin epämukavaksi, että olotila töissä on lähinnä lamaantunut? Se tuntuu jotenkin väärälle, tai tavallaan sille, että luovuttaisin lopullisesti. Anteeksi, että olen edes täällä, anteeksi, että en vain jaksa vastaanottaa enää yhtään mitään asiaa tai tietoa vastaan. Anteeksi, että olen ylipäätään olemassa.


 

Työpaikan tilanne vaikuttaa myös muuhun elämään aika paljon. Jätin viime syksynä Veikarissa treenit kesken, koska oma pää ei vaan kestänyt enää yhtään. Oli pakko ottaa tauko aivan kaikesta. Olin, ja olen niin väsynyt, että välillä vartin kävelykin saa kehon täyteen maitohappoa ja sykkeet lähelle 200. Tuntui kamalalta, että en jaksanut enää edes treenata koirani kanssa – en edes kunnolla lenkittää sitä. Tästä syystä pyöräiltiin kohtuullisen paljon, jotta pystyi edes jotain kautta tarjoamaan liikuntaa huonoina päivinä. Lisäksi Ingrid sai leikkiä paljon koirakaverien kanssa, joka vei myös osaltaan pois tarvetta lenkille lähtöön sille päivälle. Onneksi se on aika armollinen, vaikka en ole viime aikoina ollut todellakaan mikään vuoden koiranomistaja.

Samoin jatkuvasti on tunne, että olen ollut aivan järjettömän raskas ylipäätään ihmissuhteissa viime syksystä eteenpäin. Ei jaksa olla iloinen kuin näyteltynä, ei jaksa ottaa yhteyttä. Välillä jos on nähnyt jonkun tutun vaikkapa kaupungilla, ”sori mulla on kiire”. Tai vaihtoehtoisesti mennyt jopa piiloon, ennen kuin hän huomaa minut. Harva ihminen voi sanoa, että on nähnyt viime syksystä eteenpäin mut hymyilemässä aidosti. Saati sitten nauramassa. Tietenkin hyviäkin hetkiä on, mutta suurin osa ajasta on vain mennyt taisteluun oman jaksamisen kanssa. Ehkä jokin päivä vielä nousen tästä mudasta ja löydän taas sen asenteen, jolla haluan vaalia ystävyyssuhteita.

 

Maailman paras työkaveri: itseä ahdistaa, hän tulee painamaan pään reidelle.

Jos en jaksa olla ihmisten edessä useinkaan iloinen kuin näyteltynä, miten sitten ylipäätään arki työaikojen ulkopuolella? Kaupassa käyminen voi kestää pahimmillaan pari tuntia. Niin kävi myös tänään, ja lopputuloksena ostin pari purkkia iKaffea, pari omenaa ja paketin Vuolu-kanafileetä. Ei mitään järkeä, eikä tuosta kunnon ruokaa tehdä. Mutta en ole kyllä tehnyt kunnon ruokaa aikoihin ylipäätään. Syönyt jotain nopeaa ja mieluiten sellaista, mitä ei tarvitse edes valmistaa. Olen todennut, että tämä on ehkä kaikkein paras ratkaisu tähän hetkeen. Syö spontaanisti mitä syöt, jos aiot syödä. Mieluummin näin kuin se, että on taas yhtäkkiä pari vuorokautta syömättä.

Jokainen kotityö tuntuu huonoina päivinä olevan kuluttava prosessi. Joskus se on helpompaa, joskus pyykin peseminenkin saa aikaan järjettömät itkut vain siitä syystä, ettei jaksa. Tunne jopa siitä, ettei osaa pestä pyykkiä yhtäkkiä, vaikka sama pyykinpesukonekin on ollut useita vuosia. Mutta ei. Kun mieli on potkittu hajalle, nousee pintaan epävarmuus aivan kaikesta.

 

Kämppä näyttää kaaokselta (tosin valtaosa Ingridin virikeruokailusta johtuvaa), mutta ehkä se vielä joskus palautuu järjestykseen.

Mutta on tapahtunut hyviäkin asioita. Keväällä 2022 tuli kutsu HUS, jossa olen käynyt nyt kolmesti. Seuraava kerta on tulossa myös. Hoitava lääkäri on aivan ihana ihminen, ja harvemmin sitä ihminen odottaa innolla päästäkseen sairaalaan. Minä odotan, koska Helsingistä saa lähteä poikkeuksetta hymyillen kotiin. Samoin puheterapeutti on ollut tosi mukava, ja hänen kanssaan on selkeästi löytynyt ote siitä, kuinka tehdään. Näistä reissuista on saanut palata kotiin aina onnellisena ja lähinnä aamukampaa rakentaen odottaa, milloin on seuraava kerta. Lisäksi HUS on paikka, joka järjestää tulkin. Se on aivan uskomatonta, koska tulkkia ei ole missään muualla tai aiemmin saatu.

Olen myös käynyt Tmi Miia Manner kraniosakraaliterapissa nyt kahdesti, ja myös mun HUS lääkäri oli tosi kiinnostunut aiheesta ja siitä, miten mun kehossa kraniosakraalirytmi toimii. Kranio on mielettömän… Outoa. Lähtökohtaisesti on tunne, että Miia ei tee oikeastaan mitään. Pitää käsiä paikallaan, vähän koskee. Mutta pari päivää hoidon jälkeen olo on, kuin olisi tehnyt vaativankin liikuntasuorituksen, selkeästi omat sisuskalut tekee työtä. Kranion jälkeen oli myös viimeksi outo tunne: halusin ajaa autolla. Halusin ajaa, vaikka koko päivän, jos olisin saanut valita. Halusin ajaa autolla, halusin laittaa niska-hartiaseudulle lämpötyynyn. Halusin lähteä ulos lenkille pakkaseen, täyttämään happivarastot. Kaikkein suurin tarve oli autoilun jälkeen ulos lähteminen ja lenkiltä palattuani laittaa lämpötyyny harteille. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, koska vaikka on hoitomuotona hyvin kevyt, niin myös erittäin tehokas.

 


Lisäksi Ingridille on luvassa pentuesuunnitelmia nyt kevään juoksuun. Urosvalinta on todella kiva pitkäkarvainen collie, ja toiveissa onkin aktiivisia, harrastavia pikkupenskoja saada maailmaan. Pentue toteutetaan yhteistyössä kennel Sopivan kanssa, ja Inkeri lähteekin sinne mammalomalle sitten mahansa kanssa. Toivottavasti kaikki menee hyvin, koska pennutuksessa moni asia voi mennä myös pieleen. Luonto on onneksi yleensä viisas ja hoitaa asiat kunnolla, mutta komplikaatioiden riskit ovat aina mahdollisia.

 

Huh. Tekipä hyvää ottaa pieni purku omiin ajatuksiin paperille. Tuntuu, että olo on taas aavistuksen kevyempi nyt, kuin mitä se oli pari tuntia takaperin. Kun vaan osaisi tehdä sen ison ratkaisun, että irtisanoisi itse itsensä. Mutta karenssi ei innosta, ja vammaista kun ei kukaan palkkaa, niin… niin. Ollapa sitten kaikki rahahanat kiinni X ajan verran. Ei ihan onnistu, kun nykyinenkään liksa ei meinaa riittää edes normaaliin elämiseen. Jännä sinänsä, kun katsoo hintojen nousua ja omaa palkkakuittia… Mutta. Ehkä tämä tästä alkaa taas johonkin suuntaan korjaantua.