Chapter 31.

Eilen oli Turku Priden pääpäivä. Siihen sisältyi muun muassa puistojuhla Puolalanpuistossa, jossa olikin mukana noin 2500 ihmistä. En itse lukeudu Pridekansaan, mutta olen ehdottomasti liikkeen monien arvojen, esimerkiksi tasa-arvoisen avioliiton kannalla. Kuitenkin, olin eilen tuon koko puistojuhlan paikalla, sillä mun koulun opiskelijoita ja myös yksi lehtori oli siellä tulkkaamassa. Pari tulkkaajaa on myös mun kavereita: ehdottomasti halusin mennä katsomaan heitä ja heidän tulkkaamistaan. Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa: mimmit vetivät roolinsa erittäin hyvin!

Prideilla oleminen oli tosi jees. Oli ihanaa, että sai vaan istua nurmikolla ja muutama ihminen ymmärsi mua. Ymmärsi, mitä mä haluan sanoa. Ne pienet hetket ovat äärettömän merkityksellisiä, kun joku oikeasti ymmärtää mua. Ymmärtää, vaikka keskusteltaisiin pelkästään sen hetkisestä säästä. Ei haittaa, vaikka ei keskusteltaisi yhtään sen suuremmista tai syvemmistä aiheista. Oon vain onnellinen jokaisesta, pienestäkin keskustelusta viittoen. En tarvitse mitään isoa tai mahtavaa, monen tunnin keskustelua elämän suurista kysymyksistä. Kaipaan täysin tavallista, arkista kommunikaatiota.  

Nykyään muutenkin kommunikaatio ja sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kanssa on harvinaista – tää asia surettaa mua todella paljon. Ihan sama, millainen kommunikaatiotilanne on: mua surettaa, etten kykene edes sellaisiin. Esimerkiksi eilen kaupungilla oli kolme kommunikaatiotilanteen alkua. Jokainen näistä tilanteista sai mut todella surulliseksi, koska en pystynyt edes niin pieneen kommunikaatioon.

• eräs turisti kysyi englanniksi, miten hän pääsee Tuomiokirkolle. Ihan ensi alkuun en edes ymmärtänyt sitä, mitä kyseinen ihminen kysyi (voimakas aksentti). Osoitin ilmeelläni sen, että en saanut selvää kysymyksestä. Tämän jälkeen kykenin vain näyttämään suuntaa kädelläni, en muuta. Mitä seurasin kyseistä turistia, hän meni kysymään vielä toiseltakin ihmiseltä neuvoa ennen kuin lähti kohti kirkkoa.
• toinen ihminen kysyi, mitä rotua mun koira on (N oli mukana prideilla). Tässä kohtaa ei auttanut muu kuin esittää kuuroa ja viittoa kysymystä uudelleen. Mulla ei ollut puhelinta mukana sillä sekunnilla, joten en kyennyt minkäänlaiseen kommunikaatioon. Se, että viitoin kysymyksen sai luonnollisesti aikaan sen reaktion, että toinen ihminen kaikkosi paikalta.
• kolmantena joku ihminen olisi halunnut tulla keskustelemaan koirasta Hansakorttelin kulmilla. Neb odotti malttamattomana seuraavaa käskyä ja se herätti vieraan ihmisen kiinnostuksen. Ja Elina on jälleen kerran kuurona, koska ei kyennyt kommunikoimaan kyseisen ihmisen kanssa.

Toki mulla on kavereita, joiden kanssa voidaan keskustella Whatsappin välityksellä pitkiäkin pätkiä, vaikka he asuvatkin satojen kilometrien päässä. Normaalisti mua ei haittaisi olla yksin tai mikään muukaan. Nyt tuntuu, että tilanne on täysin erilainen. Tavallisesti tiedän, etten ole yksin. Voin puhua puhelimessa, tervehtiä naapureita rappukäytävässä, sanoa kaupan kassalle hei. Nyt näinkin perusasiat kuin toisten ihmisten tervehtiminen ei onnistu. Ja se jos mikä saa tunteen siitä, että olen todellakin yksin. Yksin, erilainen muiden keskellä. Tällä hetkellä toivon vain äärettömän paljon sitä, ettei ketään naapuria tule vastaan rappukäytävässä – tai ettei kukaan tule kysymään multa mitään kaupungilla. Ne hetket ovat niin kiusallisia ja hämmentäviä. Ja surullisia, mun kannalta. Joka kerta.

"En pala varmaan, on sen verran viileän oloinen sää. Sitä paitsi, ei loppuelokuun aurinko enää mitään polta". No, nyt on ainakin vuoden palamistavoite täytetty.

Tuolla Prideilla naureskeltiin kaverini kanssa, että lupaan huutaa kaikkea mahdollista, kun hän on tulkkausvuorossa. Hän lupasi myös tulkata niin, että puhkean vähintäänkin laulamaan. Sillä hetkellä se oli hauskaa läpän heittoa ja aloite asiaan tuli mun puolelta. Olemme kyseisen henkilön kanssa aika kovia suustamme, heitetään kaikenlaista ja kummallista vitsiä. Usein sellaista, mitä kovin moni muu ei ymmärrä ja ollaan saatu useamman kerran silmien pyörittelyä osaksemme. Nyt jälkeenpäin tuo asia saa vain surulliseksi: kunpa kykenisinkin huutamaan, laulamaan tai tekemään yhtään mitään. Ja ylipäätään, kaikki vitsit pyörivät ajatuksissa jonkin verran, katkeroittaen vain.

Prideilla myös oli vähän puhe siitä yhden tulkkaajan kanssa, kykenenkö jatkamaan koulua. Koulun jatkoon esitin tutuksi tulleen kysymyksen: miten voisin tulkata siellä? No, ei tarvinnut lainkaan sen enempää asiaa kysyä tai selittää, koska tulkkina tilanne ymmärrettiin välittömästi, täysin. Muuten kykenin vain viittomaan omaan tilanteeseeni liittyen jotain siihen suuntaan, että kaikki on vaan täyttä paskaa. Tätä enempää en kyennyt keskustelemaan aiheesta sillä hetkellä, sillä sain pidätellä kyyneleitä jo ensimmäisen viittoman kohdalla.

Prideilla eräskin puhuja sanoi: ”myös vapaa ilmaisu kuuluu jokaiselle äidinkielestä ja henkilöstä riippumatta”. Meinasin pillahtaa itkuun tuon kuullessani. Niin. Vapaa ilmaisu, taide ja ylipäätään kommunikaatio kuuluu jokaiselle siinä missä esimerkiksi oikeus rakastaa ketä haluaa. Ei Kelan mielestä, joka rajoittaa jatkuvasti tätä oikeutta vapaaseen ilmaisuun. Rajoittaa, etten kykene ilmaisemaan itseäni laisinkaan ilman mahdollista tulkkia. Rajoittaa mun sosiaalista elämää, mun kykyä hoitaa montaa asiaa.

Huomaan, että sulkeudun päivä päivältä vaan enemmän ja enemmän. Mulla ei ole olemassa työkaluja, joilla voisin voittaa tätä sotaa. Puheterapeutin lausunnon jälkeen tehtävä hakemus on viimeinen, joka menee Kelalle. Sen jälkeen: olkoot. Ihan sama. Jos omien oikeuksien toteutuminen on oikeasti näin vaikea prosessi – en mä halua enää edes yrittää. Oon niin monta kertaa yrittänyt, pitänyt lippua korkealla ja jaksanut yrittää tsempata. En jaksa toivoa enää positiivista vastausta, jonka jälkeen voin taas pettyä. Koko aihe saa tällä hetkellä vain palan kurkkuun ja alkaa ahdistamaan.

Myös mulla tulee raja vastaan.