keskiviikko 15. joulukuuta 2021

Chapter 50.

Huhhuh ja loooong time no see! Onpa aikaa kulunut siitä, kun viimeksi olen avannut Bloggerin. Eilen illalla tuli pitkästä aikaa tunne, että nyt on sopiva hetki päivittää taas asioita. Elämä on ollut suoraan sanottuna useassa kohdassa aika paskaa, eikä ole jaksanut avata tietokonetta. Eikä juuri mitään muutakaan. Toisaalta paljon on tällä hetkellä hyviäkin asioita, mitä on viimeisimmän merkinnän jälkeen tapahtunut. Silti pääasiallinen fiilis on se, että elämä on yhtä isoa sekasotkua. Muuttaakin ehdin kesän aikana, saman taloyhtiön piirissä edelleen mutta savuton rappu. Viimeinkin.

Hyvästi vanha kämppä, tervetuloa uusi!

Hyviin asioihin ja tapahtumiin kuuluu ehdottomasti se, että aloitin huhtikuun puolivälissä työt. En olisi ikinä uskonut, että saan oikeasti töitä, mutta ihme tapahtui. Työskentelen tilitoimistolla ja opiskelen myös alaa tällä hetkellä oppisopimuskoulutuksella. En olisi ikinä uskonut itseäni tilitoimiston työntekijäksi, mutta oon kyllä tosi onnellinen tuosta työpaikasta. Ja yllättynyt myös siitä, miten kivaa siellä perusduuni on.
Työt on ollu jees. Oikeastaan, tosi jees. On saanut elämään tietynlaista rytmiä ja ennen kaikkea tekemistä: nyt on myös yksi syy lisää, miksi jaksaa eteenpäin ja miksi nousta päivästä toiseen. Ingrid kulkee mun mukana töissä, ollen omanlaisensa tukipilari töiden keskellä aina, jos on hankalaa.

Alkuun pelkäsin kyllä aika hemmetin paljon töihin menoa kaikesta huolimatta. Pelkäsin työkavereita, jännitin aivan äärettömän paljon kommunikaation sujuvuutta. Edelleenkään en voisi sanoa sen sujuvan – toisaalta, voinko koskaan sanoa niin? Luultavasti en. Mutta mun työkaverit on ottaneet asian paremmin kuin hyvin, vaikka itse asiaa stressaan edelleen jonkin verran. Oon myös saanut viestiä, ettei esimerkiksi asiassa ole ollut aikoihin enää mitään omituista vaan asia on täysin normalisoitunut työympäristössä.
Silti se ahdistaa, eikä läheskään joka kerta haluaisi sanoa mitään – vaikka oikeasti haluaisi sanoa paljonkin. Tai haluaisi kysyä, paljonkin. Oppinut silti tietyllä tapaa vaan tyytymään kohtaloon, etten välttämättä ikinä saa tietää kaikkiin kysymyksiini vastauksia. Kirjoittaen ne kysymykset on vaikeita muotoilla niin, että ne olisivat riittävän lyhyitä, ytimekkäitä ja ennen kaikkea silti ymmärrettävissä ilman, että joutuu täsmentämään kamalasti. Ja ongelmatilanteessa tulee nykyään heitettyä vain Whatsappiin ”SOS”, se kertoo kaiken oleellisen.

Vaikka töissä tiedän olevani täysi keltanokka ja ylipäätään opiskelijakin, siellä usein ahdistaa ja jopa pelottaa omat virheet. Koska haluaisi tehdä pelkästään täydellistä työtä: pienetkin virheet saa välillä kädet tärisemään ja ajatuksen ”miten helvetissä en ymmärtänyt/muistanut tätäkään asiaa?”. Pitäisi muistaa olla paljon armollisempi itselle (koska paljon tulee uuttakin asiaa, mitä pitäisi sisäistää), mutta halu pyrkiä tehokkuuteen ja täydellisyyteen on vain niin vahvana. Pelottaa, mitä muut ajattelevat virheistä ja millainen jälkipyykki niistä syntyykään. Vaikka fakta on se, että jokainen mokaa joskus. Silti, halu olla epäonnistumatta on vain äärettömän suuri. Armollisuus on asia, jota joutuu vielä paljon harjoittelemaan monessa eri elämän osa-alueessa. Mutta joku päivä vielä sekin onnistuu. Kai.

 

Pui kulkee mukana töissä myös, jopa juoksuaikana oli tervetullut.

Koulu on… Koulu. Meillä on aivan kaikki etänä, ja se ei sovi mulle laisinkaan. Vihaan etäopiskelua. Tuntuu, että puolet asiasta jää jo pelkästään etäopetuksen takia ymmärtämättä. Opin ja muistan niin paljon näköaistin kautta, että pelkän läppärin ruudun tuijottaminen on äärettömän hankalaa. Tarvitsen sen, että saan seurata opettajan huuliota, eleitä ja sitä, että ollaan oikeasti läsnä paikalla. Etänä kaikki vuorovaikutus ja havainnollistava työskentely jää pois. En vain yksinkertaisesti pääse asiaan kiinni mitenkään, kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Tehtävien teko on hankalaa, eikä se vain suju mitenkään.

Mutta, toki sen ymmärtää, ettei korona-aikaan lähiopetus ole mahdollista samoissa mittakaavoissa kuin ennen. Silti, jos olisin tiennyt kaiken olevan etänä, olisin valinnut ehdottomasti toisen oppilaitoksen… Jos ei muuta, olisin valinnut edes ruotsinkielisen koulun tällöin. Toisaalta taas, olen suomenkielisessä työpaikassa töissä, joten kuinka paljon olisi kielet sotkeneet keskenään? Oppien töissä sanastot suomeksi ja koulussa ruotsiksi. Toki, onpa koulussa nytkin erilaiset termistöt mitä töissä – eli joka tapauksessa asiat menevät vähän eri tavalla. Isoin ongelma olisi ehkä ollut kuitenkin kommunikaatio: jo kaikki lomakkeet, näytöt etc., miten olisi saanut sujumaan ne, jos olisi käytännössä katsottuna kahden eri kielen välissä, pystymättä itse edes puhua kumpaakaan? Blaah.

 

Koulupäivissä on parasta se, että on 45min lounastauko. Ehtien käydä juoksemassa femman, jos pitää kiirettä.

Ingridin kanssa treenataan nykyään aivan hitosti. Useampaa eri lajia, pääasiassa treenaten kuudesti viikossa ja hakaten päätä seinään. No ei. Aloitettiin syksyllä Koirakoulu Veikarissa valmennusryhmässä tunnit ja ne ovat olleet aika mielettömiä! Välillä on kirjaimellisesti itketty, naurettu, treenattu tehokkaasti ja lähdetty hakemaan korjaussarjoja erilaisiin ongelmiin. Haettu omaa ajatusta, rakennettu mielentilaa, tehty ja pohdittu. Sevil on ollut aivan huippu kouluttajana meille, nyt lähinnä harmittaa vain se, ettei aiemmin tullut otettua yhteyttä Veikariin. Vaikka matkaa on n. 70km per sivu – jokaisen ajetun kilometrin arvoinen treenipaikka.

Hyvien oppien lisäksi siellä on aina yhtä hyvä fiilis. Huonokin päivä muuttuu yleensä hyväksi, mutta ennen kaikkea siellä on turvallista olla. Mulla on alusta loppuun saakka turvallinen olo, kun astuu halliin. Ja se jos jokin on aivan parasta. Joka ikinen kerta myös muistutetaan (ja väitellään :D) siitä, ettei ole kiire yrittää kirjoittaa kaikkea välittömästi. Voi vaikka hengittää siinä samalla, kun kirjoittaa. Mulla on tunne siellä, että olen ihminen. Olen treenaaja siinä missä kuka tahansa muukin – en ole sirkuseläin, joka yrittää epätoivoisesti harrastaa jotain sellaista, mihin ei todellisuudessa edes kykene. Ei sääliä, ei turhaa liibalaabaa tai ”uskallanko kysyä/sanoa sitä tai tätä”. Kuitenkin mun vamma huomioiden niin, ettei esimerkiksi ikinä haluta tunnetta, että on kiire. Tai tunnetta, etten ehdi sanomaan kaikkea sitä mitä haluan. Varmistetaan useampaan kertaan, että haluanko sanoa/kysyä jotain, huomioiden eleitä ja ilmeitä erinomaisesti.

Ah, I just love that place. Veikarista on tullut mulle tietynlainen turvapaikka, hetken pako kaikkea muuta. Ollen turvassa, vaikka kouluttaja laittaakin meitä tekemään asioita, mitkä ovat todella kuormittavia, ahdistavia ja jännittäviä. Silti, silloinkin on pääasiassa tunne siitä, että on turvassa. Vaikka pakko myöntää, että välillä tekisi mieli heittää esimerkiksi noutokapulalla takaraivoon. Ihan vaan, jos tulee esimerkiksi eteen ”aloitetaanko vaikka seuruulla… liikkuroituna” -kommentti ja huomaan nyökänneeni ennen kuin ajattelen asiaa oikeasti. Kuulemma vittuilukin on välittämistä, joten mun mielestä noutokapula takaraivoon kuuluisi samaan kategoriaan. Ehkä?
(Ja tähän sain jo kommenttia surkeasta heittotaidosta – en kuulemma edes osuisi…)

 


Nykyään elämä on aika outoa siitä, että mulla on ympärillä enemmän ihmisiä, hyviä sellaisia. Kuten mainitsin aiemmin jo työporukkaa ja miten meidän keskinäisestä kommunikaatiostamme (Elina puhelin, muut puhuen) on tullut normaalia heille – sen alkaa nyt jo välillä, jollain tavalla sisäistää. Työpaikalla on ihmisiä, joihin pystyn nykyään luottamaan isoissakin asioissa, joiden seurassa pystyy olemaan oma itsensä. Se on aika iso, mutta positiivinen tunne. Varsinkin, kun alkuun heitä(kin) tuli pelättyä ja stressattua niin paljon ja mietittyä asioita erityisesti kommunikaation takia. Ja sen takia, että he ovat ammattilaisia ja itse nippanappa tiesin, mitä tarkoittaa hyvin yleisellä tasolla sana ”kirjanpito”. Mutta, he ottivat kaikkinensa mut vastaan paremmin kuin hyvin. Ja huonolla hetkellä löytyy myös työyhteisöstä tuki: ei tarvitse hakata päätä yksin seinään.

Työporukan lisäksi mulla on useampia treeniporukoita ja sieltä myös löytynyt huipputyyppejä. Ihmisiä, joiden kanssa tulee vaihdeltua viestiä vapaa-ajalla, treenattua muutenkin ja käytyä esimerkiksi juoksuttamassa koiria yhdessä. Ja pohdittua, miten saisi puva/vk tasavertaisemmat oikeudet kilpailuihin. Koska tällä hetkellä jäädään pahasti varjoon ja asioista tehdään puolimahdottomia. Se nyt ei toisaalta jaksa edes yllättää enää...

Osaa treeniryhmäläisistäni vierastan edelleen vuodenkin jälkeen, osan kanssa tullen tosi hyvin toimeen. Maanantain ja keskiviikon treenit osan porukan kanssa on tosi turhauttavia: haluaisin sanoa paljon, haluaisin antaa neuvoja ja ylipäätään edes kertoa, mitä tehdään missäkin kohtaa. Mutta se ei ole mahdollista, koska puhelin ja nopeat tilanteet… Todella, todella turhauttavaa ja usein on tullut itkettyä kotimatkalla. Useampaan otteeseen olen miettinyt, jos lopettaisi ainakin osan ryhmätreeneistä tuon takia. Mutta toisaalta, koira saa niistä hyvää häiriötreeniä joten olkoot.
Veikarissakin vierastan koko treeniryhmääni edelleen todella paljon – mutta onneksi valmentajan kanssa tulen toimeen sitäkin paremmin ja saan treenata viimeisenä, kun kaikki muut ovat jo lähteneet. Se riittää.

 

Talvikelit on tarjoilleet jo parastaan: parikymmentä pakkasta ja maisemat kohdillaan. ♥

Mitäs muuta sitä nyt onkaan ollut… Työt, koulut, Veikari, treenit… Siinä ne suurimmat muutokset taitavatkin olla tän vuoden aikana. Edelleenkään ei tiedetä terveyspuolelta sitä, mikä on ja ollaan tilanteessa, että neurologi ottaa yhteyttä jos keksii jotain. Sitä odotellessa, nyt on odotettu kauan. Milloinkohan mulla oli viimeisin neurologin aika ylipäätään, maaliskuussa?
Yleisesti ottaen tuntuu, että lähtökohtaisesti kilpailee kelloa ja itseään vastaan nykyään aamusta yöhön. Toisaalta se on hyvä asia. Kun vain menee ja täyttää kalenterin aamusta iltaan, ei ole turhan paljoa aikaa pyöritellä asioita päässään. Illat ja eritoten yöt ovatkin pahimpia siitä, että on liian paljon aikaa pohtia omia ajatuksiaan. Toisaalta se kostautuu esimerkiksi koulussa ja siinä, että meinaa olla vähän puoliteholla liikenteessä ainakin osassa asioita.

But I will handle this one, step by step. Tällä kertaa en yritä selvitä kaikesta täysin yksin.

Paitsi sitä en handlaa, että mun puhelin soi. Taas. MIKSI.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti