Chapter 52.

Huhhuh. Onpa taas aikaa päässy varkain kulumaan paljon. Ei ole ehtinyt, eikä ole oikeastaan edes jaksanut miettiä taaskaan koko Bloggeria. Itseasiassa, ei ole jaksanut miettiä edes koko tietokonetta. Varmaan töistä olisi järkevintä aloittaa, kun se oli viimeksikin suurin teema.

Edellisestä työpaikasta pääsin virallisesti pois helmikuun lopussa, mutta työt lopetin siellä jo aiemmin. Olisikohan ollut samalla viikolla kuin oli ystävänpäivä? Ehkä silloin tuli viimeisin saikkulappu ja lääkäriltä kommentti, että mä en siihen työpaikkaan saa enää astua jalallanikaan muuta kuin viemään saikkutodistuksen sekä palauttamaan avaimet samalla kertaa. Maaliskuussa aloitin aivan toisenlaisen työn, Atrialla. Valitettavasti työt loppui elokuun loppuun, kun siellä ei ollut enää niin suurta tarvetta työntekijöille. Onnekseni myös tiedän, että paluu sinne koittaa marraskuussa.

Jos joku olisi mulle sanonu vuosi takaperin, että onni löytyy makkaraa tehden: olisin nauranut itseni varmaan kuoliaaksi. Minä, elintarvikealalla ja jotain makkaraa vääntämässä? Never say never, koska joudun myöntää, että jopa tykkään tuosta työstä. Se on tavallaan tasaista urakkaa ja tekemistä, mutta siinäkin on omat twistinsä vähän koneesta riippuen. Lisäksi kun tuotteita on montaa erilaista, tuo se myös reilusti vaihtelua.

First things first: koiralle aina viikon selviytymispaketti yksinoloihin

Miten paljon tulikaan panikoitua ennen töiden alkua sitä, että uusi työ, uudet ihmiset, kaikki uutta. Ahdistaa, pelottaa. Miten kommunikoida, kun työsalissa ei puhelinta saisi käyttää? Miten kaikki ottaa vastaan, kun siellä on paljon ihmisiä enkä tunne entuudestaan ketään? Mitä jos en opi? Mitä jos vain nolaan itseni totaalisesti, en läpäise edes koeaikaa ja pitää lähteä pois? Toisin kävi. Hyvin harvoin sanon tätä, mutta voin oikeasti kertoa olleeni jopa hyvä siinä, mitä tein. Ja tiesin olevani hyvä, olin ylpeä siitä laadusta, mitä tein. Ja ahdistuin siitä, jos laatu ei ollut täysin sitä mitä itse toivoin. Kaikkiin tilanteisiin luonnollisesti ei itse pystynyt vaikuttamaan laadun suhteen, mikä on kaltaiselleni kontrollifriikille inhottavaa.

Pelotti. Paljon. Mutta ekan työpäivän jälkeen myös vähän itketti ilosta ja liikutuksesta. Ainakin jollekin/joillekin oli esimies kertonut, että viiton mutta kuulen (opastajia miettiessään). Jotenkin porukka oli ylipäätään hirveän... En edes tiedä mitä, tavallisesti? Kuin ei olisi mitään epätavallista siinä, että paikalle tulee joku random, joka ei puhu sanaakaan. Tottakai tuli muutamia kyselyitä siitä, miksi en puhu ja ne pystyi helposti kuittaamaan totuudella, eli sairauskohtauksella. Asia oli sillä selvä. Ei kyseenalaistamista, ei... mitään. Suorastaan absurdi tunne, kun on tottunut niin erilaiseen.

Työssä itsessään ei puhetta pahemmin tarvittu. Kunhan pystyi näyttämään sormilla numeroita, näyttää hieman eleillä tuotteen olevan turhan pehmeää tms., se riittää. Ei siellä moni muukaan sen suurempia puhu, koska lähes jokaisella on kuulosuojaimet päässä ja musiikit tulilla. Olisihan se kiva sopivan työparin kanssa joskus voida vaihtaa kuulumisia siinä missä muutkin, mutta onneksi on tauot. Ja jos tuli pakollinen tilanne, että on PAKKO sanoa jotain (esimerkiksi konerikko), niin stuntti seis: puhelin esille, kerro asia, puhelin pois, pese kädet ja uudet hanskat. Ei se ole niin vaarallista.

Parasta oli, on ehdottomasti työkaverit. Sain Atrialta monia työkavereita ja ylipäätään ihmisten kanssa oli helppo tulla toimeen. Töissä ihmiset olivat sellaisia, että sain tuntea alusta alkaen, että kuulun joukkoon. Olen yksi muista, siinä missä muutkin. Se tuntuu uskomattoman oudolta, mutta myös hyvältä. Se tuntuu sille, että töihin oli aina kiva mennä, kun ei tarvinnut jännittää. Ei toki edellisessäkään paikassa tarvinnut jännittää kuin johtoporrasta... Vielä kivempaa töihin oli mennä, kun tutustui ihmisiin paremmin. Jokaisen tapaaminen ensimmäistä kertaa jännitti ja pieni paniikki pääsi hiipimään, mutta jokaisen kohdalla se myös hävisi hyvin nopeasti. Muistan edelleen, miten toisella työviikolla mun ja mun parin nimiä (+ häiriöitä) tultiin kysymään yhden vakkarin toimesta silloin, kun olin ruiskuttamassa. Muistan edelleen sen, miten sykkeet nousi ja paniikki meinasi iskeä kun jouduin ensimäistä kertaa viittomaan siinä kohtaa: "sori mä oon viittomakiel..." "aa sä oot Elina?". Se pysäytti. Asia oli sillä selvä. Hän tiesi etukäteen, ei huolta. Kaikki fine, jatka elämääsi ja tässä ois tietoa häiriöistä.

Kyseisestä ihmisestä tuli puolivahingossa myös tärkeä ystävä. Itseasiassa siksi, että omistan nahkacollien. Oikeastaan kaksi nykyään, kun 11,5 viikkoinen Astrid-neiti yrittää jatkuvasti syödä läppärin laturia. Joka tapauksessa, ko. ihminen siis halusi päästä tutustumaan Ingridiin. Ruvettiin sitten vaihtelemaan viestejä enemmän ja töissä juttelemaan enemmän keskenämme. Alkuun jutut oli aika paljon Inkeriin liittyvää, koska se meitä alunperin yhdisti. Jostain syystä häneen oli helppo luottaa alusta alkaen ja huomasin, että monessa asiassa meillä on paljon samankaltaisuuksia. Tunne, että juttu vaan lähti luistamaan ja viihdyin.
On uskomaton fiilis, kun on löytänyt elämäänsä ihmisen, joka on sisimmiltään puhtaasti hyvä. Jolle voi luottaa myös ne vaikeat asiat ilman, että tarvitsee pelätä tuomiota. Joka kuuntelee, välittää. Haluaa auttaa, ja auttaakin niiden resurssien mukaan kuin on mahdollista. Jaksaa mun huonoja päiviä, väsykiukkua ja muita huonoja puolia. Ihminen, joka saa jopa halata ilman, että tapahtuu pientäkään negatiivista sävähdystä fyysisesti tai henkisesti. Päinvastoin, jopa mä oon tehnyt aloitteen halaukseen ainakin kerran. Minä, jonka oma henkilökohtainen koskematon tila on elintärkeä ja  minkä sisälle ei todellakaan ihmiset pääse vapaaehtoisesti. Ihminen, joka toimii tarvittaessa myös ainakin personal farmaseuttina, järjen äänenä, terapeuttina, siskona (t: naapuri) sekä tyttöystävänä (t: naapuri). Ihminen, jonka olemassaolosta olen ylipäätään onnellinen, kiitollinen. ♥

Ingrid ja Ingridin "oma" pentu, eli Astrid

Seuraavaksi suurin muutos taitaa olla Astrid. Hain Ingridin kanssa Pirioravan aikalailla kuukausi takaperin Torniosta, Nuuskakairan kennelistä. Kävin elokuussa pentua katsomassa, matkaten yöjunalla Tornioon ja seuraavana yönä kotiin. Menomatka junassa oli aivan järjetön: istuin Ouluun asti jonkun känniääliön vieressä, joka muun muassa kaatoi kaljan lattialle, toisen kaljan syliinsä, huusi, puhui jatkuvasti, lauloi ja piti ylipäätään vaunua hereillä. Yritti myös koskea mua monta kertaa luvatta, mikä vähän painaa edelleen mieltä. Koska oma henkilökohtainen tila on mulle ylipäätään niin tärkeä, niin sen rikkominen etenkin vanhemman miehen toimesta on vain kova paikka syystäkin.
Toisin sanoen, koko yö valvoen ja aamulla puoli ysin aikaan viimein Torniossa. Väsytti, mutta Minna haki junalta ja lähdettiin kohti Merjan kotia, missä pupperot olivat. Tuntui hyvälle: vaikka Minnakin oli käytännössä täysin vieras ihminen (no, oltiin kerran Provinssissa törmätty ja tietty somessa juteltu), niin heti alkoi luonteva puhe ja asioiden kertominen. Myös tieto siitä, että meille muuttaa "Noya", eli juuri se penska josta olin alun alkaenkin jo kokenut The fiiliksen. Perillä vähän lisää kahvia koneeseen, metsälenkille ja tutustumaan. Siinä se päivä menikin yhtäkkiä: pentuja, keskustelua koirista, Kemin keskustassa käyntiä, ruokaa, takaisin Minnan luokse, hetken istahdus ja kohti yöjunaa ja Seinäjokea. Kotimatka meni onneksi ongelmitta ja vaunu oli rauhallinen. En suosittele silti, vuorokausi valvomista oli siinä kohtaa aika kova pala.

Ensimmäiseltä kohtaamiselta. ♥

Aikalailla kuukausi takaperin saatiin viimein hakea pieni pirpana kotiin. Lähdin kaksin Ingridin kanssa ajelemaan kohti Lappia, oltiin yötä Minnan luona. Oli todella kiva retki; kun pääsin perille, laitettiin mun ja Inkerin huone kuntoon, laitettiin pennun paperiasiat kuntoon ja lähdettiin treenaamaan. Ingrid oli saikun takia kujalla hieman, mutta teki ainakin järjettömän hienon tunnarin ja ihan kohtalaisia muitakin suorituksia. Lisäksi pieni metsälenkki ja kohti taloa. Ruokaa jonka jälkeen muut meni nukkumaan, me valvottiin lähemmäs kahteen ihan vaan puhuen kaikesta. Puheet jatkuen myös jonkin verran seuraavana aamuna, jättäen pohtimisen aihetta itsellekin pitkäksi aikaa.

Aamupäivällä lähdettiin sitten kohti Merjaa ja pentuja, kunhan ensin tuli käytyä naapurimaassa. Pirpana oli kasvanut älyttömän paljon, tuntui ihan epätodelliselta tajuta et tuossa se nyt viimein on. Mun oma, virallisesti. Niin kauan odotettu, pohdittu ja mietitty pentu. Ingrid sairastui mukoseeleen kesällä eikä sen astutus helmikuussa onnistunut, joten pitkään tuli mietittyä ylipäätään sitäkin, jatkaako nahkalla vai vaihtaakko rotua. Totesin itsekseni, että jos nahka jostain mulle vielä tulee, se on tämä Riemun ja Leian pentue. Kun laitoin Minnalle pientä kyselyä pentueesta, ei mennyt montaa päivää kun tyypit jo syntyivät - eli aika nopealla tahdilla kaikki loppupeleissä tapahtui. Lopulta Astrid kotiin ja kainaloon, oltiin kotona lopulta joskus klo 22 jälkeen. Äärettömän hyvin kotiutunut, energinen pieni Piriorava, joka toivottavasti täyttää tulevaisuudessa suuret saappaat Inkerin perästä.

Puppyblues iski myös päälle jonkin verran, mikä oli toki odotettavissakin. 

 

Tyttöjen ensitapaaminen, kuva kasvattaja

Puheessa tai muussa ei muutoksia. Edelleen hiljaa, käyden säännöllisesti Helsingissä toteamassa reissut turhaksi. Ehkä vielä joku päivä. Kuntoutuksia on puhuttu, mutta mitään ei ole saatu alkavaksi. Turhauttaa, ärsyttää. Juuri oli Seinäjoen päässä neuron aika, mikä oli aivan täydellisen turha retki sekin. Jos viimeksi olin alle 5min vastaanotolla, nyt sentään kellotin 7min. Kysyi se kuulumiset ja siinä se oikeastaan taas olikin. Kiva maksaa tästä ilosta noin 50e, että kysytään onko puhe palannut takaisin kotiin ja mites töissä oon pärjännyt. 

Viime aikoina on ollut myös järjetön uneton kausi, monen asian summana. On voinut mennä hyvinkin pätkiä nukkumatta lainkaan. Ahdistaa, väsyttää, vituttaa. Kiukuttaa, itkettää, kaikki asiat ja ongelmat tuntuu aivan ylitsepääsemättömän suurilta. Mistään ei oikein meinaa saada otetta kunnolla, tuntuu tyhjältä mutta samalla tuntuu negatiivisia tunteita. Jos kysytään "otatko kahvia vai teetä", en pysty välttämättä valitsemaan oikeaa vaihtoehtoa. Aivosumu on jotain ihan omaa luokkaansa, ei kiinnosta juuri mikään. Ei jaksa käydä treeneissä, valmennuksissa, kaupoissa, missään. Tunne, että eristäytyy taas vain lähes kaikesta. Vaikka tavallaan sen tekeekin vapaaehtoisesti, ei kuitenkaan ole täysin varma siitä, onko se oikeasti vapaaehtoista. Ei vain meinaa olla voimia kysyä edes sitä, mitä kuuluu. Saati sitten tavata, paitsi harvoja tiettyjä ihmisiä. Eri asia on sitten vielä se, jaksaako tavatessa oikeasti esittää edes kiinnostunutta, vai meneekö pelkästään tilanne ohi siinä, että yrittää ymmärtää mistä edes puhutaan sillä hetkellä. Jos yritän muistaa, mistä olen puhunut viime aikoina ihmisten kanssa heitä tavatessani, lyö täysin tyhjää. Pahimmillaan kun illalla on puhuttu jotain, aamulla se on unohtunut. Ei aivokapasiteetti vain riitä.
Syöty on lähinnä sitä, mikä vain sillä hetkellä kiinnostaa. Vähän on taas saanut takuta sen asian kanssa, mutta kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Lisäksi tuli ladattua Yazio pitkästä aikaa, minkä tiedän itsekin olevan typerä ratkaisu. Mutta tein sen silti, laitoin siitä myös "älä suutu, mutta..." -viestin yllä mainitsemalleni ystävälle. Koska normaali reaktio tutuilla olisi vain syyllistäminen ja moralisointi, nyt tuli vain "en mä suutu, ei se auttais" -tyylinen vastaus. Hämmentävää. Ruuasta ja unesta saisi aikaan omat romaaninsa varmaankin taas, mutta mitäpä niistä jauhaa sen suuremmin. Kun ei uni tule, se ei tule. Minkä mä sille voin, että Unimasa jäi alakerran mummojen luo pullakaffiille ja nukahti sinne.

Muisti pätkii, jatkuvia blackouteja ja tuntuu, että mun WhatsApp on täynnä "hä?"-viestejä. Kun ei sytytä, niin ei sytytä. Jos käsketään laittaa aamuksi herätyskello soimaan, se voi vaatia useamman ratakiskon, vartin selityksen parilla eri kielellä ja valokuvan herätyskellosta. Kyllä. Näin on todistettavasti käynyt enkä oo täysin varma nauraisinko, itkisinkö vai kuolisinko häpeästä. Kannatan viimeisintä vaihtoehtoa itse ehdottomasti eniten.

Onneksi Astridin kummitäti otti pennun juuri vuorokaudeksi hoitoon. Pieni hengähdys tuli tarpeeseen, nukkuen pitkään ja kunnolla. Mieli on huomattavasti parempi välittömästi, kun sai unta riittävästi. Tänään on jaksanut siivota, avata Bloggerin, treenata koirien kanssa lenkin jälkeen ja ylipäätään tehdä vaikka ja mitä. Näköjään myös voi unohtaa antaa koirille iltaruuan, kun asian juuri tajusin (klo 23:03). Ehkä tähän hetkeen on hyvä lopettaa, ennenku nuo soittaa Lassieliittoon tehden valituksen huonosta palvelusta...

Paras rauhoittumispaikka. Kun pääsisi, mutta auto rikki.

Ehkä joku päivä vielä kaikki taas sujuu. Sujui jo pitkään hyvin, kunnes nyt taas yhtäkkiä tapahtui liian monta asiaa yhtä aikaa. Riittävä stressimäärä, niin hiuksetkin lähtee taas päästä: aina harjatessa harja täynnä hiuksia, samoin lattia. Great.
Ainii. Musta tuli myös täti kahdelle pienelle vauvalle, jotka syntyivät 10 päivän ikäerolla.

Ps. Mitä helvettiä, miks nää fontit vaihtelee miten sattuu, samoin rivivälit hyppii? Vaikka kuinka yritän laittaa asetukset kuntoon, ne muuttuu. Hirveän ärsyttävää.