Chapter 52.

Huhhuh. Onpa taas aikaa päässy varkain kulumaan paljon. Ei ole ehtinyt, eikä ole oikeastaan edes jaksanut miettiä taaskaan koko Bloggeria. Itseasiassa, ei ole jaksanut miettiä edes koko tietokonetta. Varmaan töistä olisi järkevintä aloittaa, kun se oli viimeksikin suurin teema.

Edellisestä työpaikasta pääsin virallisesti pois helmikuun lopussa, mutta työt lopetin siellä jo aiemmin. Olisikohan ollut samalla viikolla kuin oli ystävänpäivä? Ehkä silloin tuli viimeisin saikkulappu ja lääkäriltä kommentti, että mä en siihen työpaikkaan saa enää astua jalallanikaan muuta kuin viemään saikkutodistuksen sekä palauttamaan avaimet samalla kertaa. Maaliskuussa aloitin aivan toisenlaisen työn, Atrialla. Valitettavasti työt loppui elokuun loppuun, kun siellä ei ollut enää niin suurta tarvetta työntekijöille. Onnekseni myös tiedän, että paluu sinne koittaa marraskuussa.

Jos joku olisi mulle sanonu vuosi takaperin, että onni löytyy makkaraa tehden: olisin nauranut itseni varmaan kuoliaaksi. Minä, elintarvikealalla ja jotain makkaraa vääntämässä? Never say never, koska joudun myöntää, että jopa tykkään tuosta työstä. Se on tavallaan tasaista urakkaa ja tekemistä, mutta siinäkin on omat twistinsä vähän koneesta riippuen. Lisäksi kun tuotteita on montaa erilaista, tuo se myös reilusti vaihtelua.

First things first: koiralle aina viikon selviytymispaketti yksinoloihin

Miten paljon tulikaan panikoitua ennen töiden alkua sitä, että uusi työ, uudet ihmiset, kaikki uutta. Ahdistaa, pelottaa. Miten kommunikoida, kun työsalissa ei puhelinta saisi käyttää? Miten kaikki ottaa vastaan, kun siellä on paljon ihmisiä enkä tunne entuudestaan ketään? Mitä jos en opi? Mitä jos vain nolaan itseni totaalisesti, en läpäise edes koeaikaa ja pitää lähteä pois? Toisin kävi. Hyvin harvoin sanon tätä, mutta voin oikeasti kertoa olleeni jopa hyvä siinä, mitä tein. Ja tiesin olevani hyvä, olin ylpeä siitä laadusta, mitä tein. Ja ahdistuin siitä, jos laatu ei ollut täysin sitä mitä itse toivoin. Kaikkiin tilanteisiin luonnollisesti ei itse pystynyt vaikuttamaan laadun suhteen, mikä on kaltaiselleni kontrollifriikille inhottavaa.

Pelotti. Paljon. Mutta ekan työpäivän jälkeen myös vähän itketti ilosta ja liikutuksesta. Ainakin jollekin/joillekin oli esimies kertonut, että viiton mutta kuulen (opastajia miettiessään). Jotenkin porukka oli ylipäätään hirveän... En edes tiedä mitä, tavallisesti? Kuin ei olisi mitään epätavallista siinä, että paikalle tulee joku random, joka ei puhu sanaakaan. Tottakai tuli muutamia kyselyitä siitä, miksi en puhu ja ne pystyi helposti kuittaamaan totuudella, eli sairauskohtauksella. Asia oli sillä selvä. Ei kyseenalaistamista, ei... mitään. Suorastaan absurdi tunne, kun on tottunut niin erilaiseen.

Työssä itsessään ei puhetta pahemmin tarvittu. Kunhan pystyi näyttämään sormilla numeroita, näyttää hieman eleillä tuotteen olevan turhan pehmeää tms., se riittää. Ei siellä moni muukaan sen suurempia puhu, koska lähes jokaisella on kuulosuojaimet päässä ja musiikit tulilla. Olisihan se kiva sopivan työparin kanssa joskus voida vaihtaa kuulumisia siinä missä muutkin, mutta onneksi on tauot. Ja jos tuli pakollinen tilanne, että on PAKKO sanoa jotain (esimerkiksi konerikko), niin stuntti seis: puhelin esille, kerro asia, puhelin pois, pese kädet ja uudet hanskat. Ei se ole niin vaarallista.

Parasta oli, on ehdottomasti työkaverit. Sain Atrialta monia työkavereita ja ylipäätään ihmisten kanssa oli helppo tulla toimeen. Töissä ihmiset olivat sellaisia, että sain tuntea alusta alkaen, että kuulun joukkoon. Olen yksi muista, siinä missä muutkin. Se tuntuu uskomattoman oudolta, mutta myös hyvältä. Se tuntuu sille, että töihin oli aina kiva mennä, kun ei tarvinnut jännittää. Ei toki edellisessäkään paikassa tarvinnut jännittää kuin johtoporrasta... Vielä kivempaa töihin oli mennä, kun tutustui ihmisiin paremmin. Jokaisen tapaaminen ensimmäistä kertaa jännitti ja pieni paniikki pääsi hiipimään, mutta jokaisen kohdalla se myös hävisi hyvin nopeasti. Muistan edelleen, miten toisella työviikolla mun ja mun parin nimiä (+ häiriöitä) tultiin kysymään yhden vakkarin toimesta silloin, kun olin ruiskuttamassa. Muistan edelleen sen, miten sykkeet nousi ja paniikki meinasi iskeä kun jouduin ensimäistä kertaa viittomaan siinä kohtaa: "sori mä oon viittomakiel..." "aa sä oot Elina?". Se pysäytti. Asia oli sillä selvä. Hän tiesi etukäteen, ei huolta. Kaikki fine, jatka elämääsi ja tässä ois tietoa häiriöistä.

Kyseisestä ihmisestä tuli puolivahingossa myös tärkeä ystävä. Itseasiassa siksi, että omistan nahkacollien. Oikeastaan kaksi nykyään, kun 11,5 viikkoinen Astrid-neiti yrittää jatkuvasti syödä läppärin laturia. Joka tapauksessa, ko. ihminen siis halusi päästä tutustumaan Ingridiin. Ruvettiin sitten vaihtelemaan viestejä enemmän ja töissä juttelemaan enemmän keskenämme. Alkuun jutut oli aika paljon Inkeriin liittyvää, koska se meitä alunperin yhdisti. Jostain syystä häneen oli helppo luottaa alusta alkaen ja huomasin, että monessa asiassa meillä on paljon samankaltaisuuksia. Tunne, että juttu vaan lähti luistamaan ja viihdyin.
On uskomaton fiilis, kun on löytänyt elämäänsä ihmisen, joka on sisimmiltään puhtaasti hyvä. Jolle voi luottaa myös ne vaikeat asiat ilman, että tarvitsee pelätä tuomiota. Joka kuuntelee, välittää. Haluaa auttaa, ja auttaakin niiden resurssien mukaan kuin on mahdollista. Jaksaa mun huonoja päiviä, väsykiukkua ja muita huonoja puolia. Ihminen, joka saa jopa halata ilman, että tapahtuu pientäkään negatiivista sävähdystä fyysisesti tai henkisesti. Päinvastoin, jopa mä oon tehnyt aloitteen halaukseen ainakin kerran. Minä, jonka oma henkilökohtainen koskematon tila on elintärkeä ja  minkä sisälle ei todellakaan ihmiset pääse vapaaehtoisesti. Ihminen, joka toimii tarvittaessa myös ainakin personal farmaseuttina, järjen äänenä, terapeuttina, siskona (t: naapuri) sekä tyttöystävänä (t: naapuri). Ihminen, jonka olemassaolosta olen ylipäätään onnellinen, kiitollinen. ♥

Ingrid ja Ingridin "oma" pentu, eli Astrid

Seuraavaksi suurin muutos taitaa olla Astrid. Hain Ingridin kanssa Pirioravan aikalailla kuukausi takaperin Torniosta, Nuuskakairan kennelistä. Kävin elokuussa pentua katsomassa, matkaten yöjunalla Tornioon ja seuraavana yönä kotiin. Menomatka junassa oli aivan järjetön: istuin Ouluun asti jonkun känniääliön vieressä, joka muun muassa kaatoi kaljan lattialle, toisen kaljan syliinsä, huusi, puhui jatkuvasti, lauloi ja piti ylipäätään vaunua hereillä. Yritti myös koskea mua monta kertaa luvatta, mikä vähän painaa edelleen mieltä. Koska oma henkilökohtainen tila on mulle ylipäätään niin tärkeä, niin sen rikkominen etenkin vanhemman miehen toimesta on vain kova paikka syystäkin.
Toisin sanoen, koko yö valvoen ja aamulla puoli ysin aikaan viimein Torniossa. Väsytti, mutta Minna haki junalta ja lähdettiin kohti Merjan kotia, missä pupperot olivat. Tuntui hyvälle: vaikka Minnakin oli käytännössä täysin vieras ihminen (no, oltiin kerran Provinssissa törmätty ja tietty somessa juteltu), niin heti alkoi luonteva puhe ja asioiden kertominen. Myös tieto siitä, että meille muuttaa "Noya", eli juuri se penska josta olin alun alkaenkin jo kokenut The fiiliksen. Perillä vähän lisää kahvia koneeseen, metsälenkille ja tutustumaan. Siinä se päivä menikin yhtäkkiä: pentuja, keskustelua koirista, Kemin keskustassa käyntiä, ruokaa, takaisin Minnan luokse, hetken istahdus ja kohti yöjunaa ja Seinäjokea. Kotimatka meni onneksi ongelmitta ja vaunu oli rauhallinen. En suosittele silti, vuorokausi valvomista oli siinä kohtaa aika kova pala.

Ensimmäiseltä kohtaamiselta. ♥

Aikalailla kuukausi takaperin saatiin viimein hakea pieni pirpana kotiin. Lähdin kaksin Ingridin kanssa ajelemaan kohti Lappia, oltiin yötä Minnan luona. Oli todella kiva retki; kun pääsin perille, laitettiin mun ja Inkerin huone kuntoon, laitettiin pennun paperiasiat kuntoon ja lähdettiin treenaamaan. Ingrid oli saikun takia kujalla hieman, mutta teki ainakin järjettömän hienon tunnarin ja ihan kohtalaisia muitakin suorituksia. Lisäksi pieni metsälenkki ja kohti taloa. Ruokaa jonka jälkeen muut meni nukkumaan, me valvottiin lähemmäs kahteen ihan vaan puhuen kaikesta. Puheet jatkuen myös jonkin verran seuraavana aamuna, jättäen pohtimisen aihetta itsellekin pitkäksi aikaa.

Aamupäivällä lähdettiin sitten kohti Merjaa ja pentuja, kunhan ensin tuli käytyä naapurimaassa. Pirpana oli kasvanut älyttömän paljon, tuntui ihan epätodelliselta tajuta et tuossa se nyt viimein on. Mun oma, virallisesti. Niin kauan odotettu, pohdittu ja mietitty pentu. Ingrid sairastui mukoseeleen kesällä eikä sen astutus helmikuussa onnistunut, joten pitkään tuli mietittyä ylipäätään sitäkin, jatkaako nahkalla vai vaihtaakko rotua. Totesin itsekseni, että jos nahka jostain mulle vielä tulee, se on tämä Riemun ja Leian pentue. Kun laitoin Minnalle pientä kyselyä pentueesta, ei mennyt montaa päivää kun tyypit jo syntyivät - eli aika nopealla tahdilla kaikki loppupeleissä tapahtui. Lopulta Astrid kotiin ja kainaloon, oltiin kotona lopulta joskus klo 22 jälkeen. Äärettömän hyvin kotiutunut, energinen pieni Piriorava, joka toivottavasti täyttää tulevaisuudessa suuret saappaat Inkerin perästä.

Puppyblues iski myös päälle jonkin verran, mikä oli toki odotettavissakin. 

 

Tyttöjen ensitapaaminen, kuva kasvattaja

Puheessa tai muussa ei muutoksia. Edelleen hiljaa, käyden säännöllisesti Helsingissä toteamassa reissut turhaksi. Ehkä vielä joku päivä. Kuntoutuksia on puhuttu, mutta mitään ei ole saatu alkavaksi. Turhauttaa, ärsyttää. Juuri oli Seinäjoen päässä neuron aika, mikä oli aivan täydellisen turha retki sekin. Jos viimeksi olin alle 5min vastaanotolla, nyt sentään kellotin 7min. Kysyi se kuulumiset ja siinä se oikeastaan taas olikin. Kiva maksaa tästä ilosta noin 50e, että kysytään onko puhe palannut takaisin kotiin ja mites töissä oon pärjännyt. 

Viime aikoina on ollut myös järjetön uneton kausi, monen asian summana. On voinut mennä hyvinkin pätkiä nukkumatta lainkaan. Ahdistaa, väsyttää, vituttaa. Kiukuttaa, itkettää, kaikki asiat ja ongelmat tuntuu aivan ylitsepääsemättömän suurilta. Mistään ei oikein meinaa saada otetta kunnolla, tuntuu tyhjältä mutta samalla tuntuu negatiivisia tunteita. Jos kysytään "otatko kahvia vai teetä", en pysty välttämättä valitsemaan oikeaa vaihtoehtoa. Aivosumu on jotain ihan omaa luokkaansa, ei kiinnosta juuri mikään. Ei jaksa käydä treeneissä, valmennuksissa, kaupoissa, missään. Tunne, että eristäytyy taas vain lähes kaikesta. Vaikka tavallaan sen tekeekin vapaaehtoisesti, ei kuitenkaan ole täysin varma siitä, onko se oikeasti vapaaehtoista. Ei vain meinaa olla voimia kysyä edes sitä, mitä kuuluu. Saati sitten tavata, paitsi harvoja tiettyjä ihmisiä. Eri asia on sitten vielä se, jaksaako tavatessa oikeasti esittää edes kiinnostunutta, vai meneekö pelkästään tilanne ohi siinä, että yrittää ymmärtää mistä edes puhutaan sillä hetkellä. Jos yritän muistaa, mistä olen puhunut viime aikoina ihmisten kanssa heitä tavatessani, lyö täysin tyhjää. Pahimmillaan kun illalla on puhuttu jotain, aamulla se on unohtunut. Ei aivokapasiteetti vain riitä.
Syöty on lähinnä sitä, mikä vain sillä hetkellä kiinnostaa. Vähän on taas saanut takuta sen asian kanssa, mutta kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Lisäksi tuli ladattua Yazio pitkästä aikaa, minkä tiedän itsekin olevan typerä ratkaisu. Mutta tein sen silti, laitoin siitä myös "älä suutu, mutta..." -viestin yllä mainitsemalleni ystävälle. Koska normaali reaktio tutuilla olisi vain syyllistäminen ja moralisointi, nyt tuli vain "en mä suutu, ei se auttais" -tyylinen vastaus. Hämmentävää. Ruuasta ja unesta saisi aikaan omat romaaninsa varmaankin taas, mutta mitäpä niistä jauhaa sen suuremmin. Kun ei uni tule, se ei tule. Minkä mä sille voin, että Unimasa jäi alakerran mummojen luo pullakaffiille ja nukahti sinne.

Muisti pätkii, jatkuvia blackouteja ja tuntuu, että mun WhatsApp on täynnä "hä?"-viestejä. Kun ei sytytä, niin ei sytytä. Jos käsketään laittaa aamuksi herätyskello soimaan, se voi vaatia useamman ratakiskon, vartin selityksen parilla eri kielellä ja valokuvan herätyskellosta. Kyllä. Näin on todistettavasti käynyt enkä oo täysin varma nauraisinko, itkisinkö vai kuolisinko häpeästä. Kannatan viimeisintä vaihtoehtoa itse ehdottomasti eniten.

Onneksi Astridin kummitäti otti pennun juuri vuorokaudeksi hoitoon. Pieni hengähdys tuli tarpeeseen, nukkuen pitkään ja kunnolla. Mieli on huomattavasti parempi välittömästi, kun sai unta riittävästi. Tänään on jaksanut siivota, avata Bloggerin, treenata koirien kanssa lenkin jälkeen ja ylipäätään tehdä vaikka ja mitä. Näköjään myös voi unohtaa antaa koirille iltaruuan, kun asian juuri tajusin (klo 23:03). Ehkä tähän hetkeen on hyvä lopettaa, ennenku nuo soittaa Lassieliittoon tehden valituksen huonosta palvelusta...

Paras rauhoittumispaikka. Kun pääsisi, mutta auto rikki.

Ehkä joku päivä vielä kaikki taas sujuu. Sujui jo pitkään hyvin, kunnes nyt taas yhtäkkiä tapahtui liian monta asiaa yhtä aikaa. Riittävä stressimäärä, niin hiuksetkin lähtee taas päästä: aina harjatessa harja täynnä hiuksia, samoin lattia. Great.
Ainii. Musta tuli myös täti kahdelle pienelle vauvalle, jotka syntyivät 10 päivän ikäerolla.

Ps. Mitä helvettiä, miks nää fontit vaihtelee miten sattuu, samoin rivivälit hyppii? Vaikka kuinka yritän laittaa asetukset kuntoon, ne muuttuu. Hirveän ärsyttävää.

Chapter 51.

 

Onpa aikaa taa kulunut aivan liikaa siitä, kun viimeksi olen avannut Bloggerin! Jotenkin… En tiedä. Usein on ollut tunne, että haluaisi kirjoittaa, mutta koneen avatessa sanat vain häviävät ja olo on tyhjä. Asiat ovat muuttuneet aika paljon, osa parempaan, osa huonompaan.

Töissä on kamalaa. Olen edelleen samassa työpaikassa, kuin viimeksi Bloggerin avattuani. Työ itsessään on kivaa: nautin työstäni kirjanpitäjänä, tykkään siitä. Työkaverit ovat huipputyyppejä, mutta… Siihen se jääkin. Yksi esimiehistä alkoi käyttäytyä kesällä 2022 yhtäkkiä todella kurjasti, kohdistaen kaiken negatiivisen pelkästään minulle. Mykkäkoulua, kääntäen selän ja käyttäytyen kuin en olisi yhtäkkiä olemassa. Ja paljon muita ihmeellisiä asioita. Yksi suosikkini loppusyksyltä on se, kun sain osallistua koulutukseen sekä opetella hieman sähköistä kirjanpitoa vain sellaisina päivinä, jolloin ko. esimies ei ole töissä (tai vielä saapunut töihin). Miten absurdi tilanne voikaan olla? Tässä on asioista vain murto-osan pintaraapaisu – mutta asia on johtanut siihen, etten edes muista enää, kuinka monta kertaa olen itkenyt tuon työpaikan tähden niin työaikana kuin työajan ulkopuolella.
Mikään tavaton ajatus ei ole töihin ajaessa myöskään se, että olen miettinyt, ajaisinko työmatkallani puuhun tai seinään. Ihan vain siksi, jotta sinne ei tarvitsisi mennä. Ajatus on itsessään jo täysin sairas ja tiedän sen. Samoin alkaa olla se, että sunnuntaisin jossain vaiheessa päivää nousee kuume. Välillä se on ollut vain pientä lämpöä, välillä lähempänä 40 astetta. Samoin vasemman käden nivelet ovat kipeänä, olen vasenkätinen. Lisäksi usein on kylmä, mikä on täysin epätavallista. Tälläkin hetkellä sormet ja varpaat ovat jäässä, vaikka istun kotona villasukat jalassa sekä täysissä vaatteissa. Lomilla (ja usein viikonloppuisin) ei pientäkään ongelmaa. Mutta välittömästi kun iskeytyy tajuntaan, että tänään on sunnuntai ja joudun huomenna töihin, lävähtää erinäiset kiputilat. Jo pelkästään oma keho yrittää niin vahvasti kertoa, että älä mene, siellä ei ole hyvä olla.
Yritän parhaillaan etsiä uutta työpaikkaa oikeastaan mistä vain, kunhan minun ei tarvitsisi jäädä nykyiseen työhöni enää sekunniksikaan. Mutta kuka suostuu palkkaamaan vammaista ihmistä? Ei kukaan.

Tämä työpaikan tilanne on myös todella surullista, koska olen tuntenut esimieheni kohta 20 vuoden ajan. On kivuliasta heittää pois niinkin pitkät ja hyvät ystävyyssuhteet jonkin sellaisen asian vuoksi, mille en keksi edes syytä. Pääasiassa, syytän silti itseäni. Vaikka järki sanoisi miten paljon, että tämä ei ole minun vikani: syytän silti. En vaan yksinkertaisesti voi olla miettimättä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Missä meni pieleen, mitä asiaa en huomannut? Olisiko minun pitänyt reagoida hälytyskelloin jo kesällä, kun yhtäkkiä yhteisessä harrastuksessa en ollut enää Elina vaan pelkästään nillittäjä? Siihen aikaan kaikki lähti liikenteeseen. Pidimme yhdessä kurssin, itse tein kaiken työn ja sain osakseni pelkästään ”no toi onki tuollainen nillittäjä”-kommentteja, mutta kiitosta en saanut työpariltani kertaakaan. Miksi en tajunnut silloin, että jotain on muuttumassa? Mitä tein väärin, niin töissä kuin vapaalla?

Työkavereiden kanssa arki sujuu nykyään sitä vastoin hyvin. Tai sujui, kunnes työtuntini pienennettiin taas yllättäen. Tämä tarkoittaa sitä, että koen jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta, koska en jaa enää heidän kanssaan kuin yhden kahvitauon. Kahvitauot ovat taas sellaisia, etten enää pysty juomaan edes kahvia töissä: se tulee ylös, koska olen muutenkin työpaikalla pala kurkussa jatkuvasti viimeistään siitä lähtien, kun työnantajani saapuu paikalle. Lisäksi ko. esimies on tietenkin myös läsnä kahvitauoilla, joten päivän ainoalla tauollakin on jatkuvasti tunne siitä, etten uskalla reagoida mihinkään tai yrittää kertoa mitään. Pääsen paljon helpommalla, kun vain tuijotan omaan puhelimeen yrittäen keskittyä siihen. Yksi päivä laskin, että vartin kahvitauon aikana avasin Instagramin yli 20 kertaa. Eli vajaa minuutin välein suljin ja avasin sen sitten uudestaan unohtaen, että katsoin juuri mitä IG tarjoaa.

Valitettavasti tämä kaikki on johtanut myös siihen, että koen todellakin olevani ulkopuolinen. Päivässä ei ole enää hetkeä, milloin uskaltaisin edes olla kiinnostunut yhtään mistään. Ajatus on vain, että tee hiljaa työt, pura ahdistus kotona. Samalla tiedän myös, että koska mulla on jatkuvasti töissä tunne siitä, etten uskalla kommunikoida tai reagoida mihinkään -> kierre on valmis. Luonnollisesti työkaveritkaan eivät halua kertoa minulle enää juuri mitään, koska näkevät vain häviäväni suojakuoreen. Samoin en ole enää lainkaan perillä asiakkaiden asioista, tai ylipäätään töissä pinnalla olevista asioista. Työkavereita en syytä mistään, en todellakaan. He ovat hyviä tyyppejä, ja varmasti olisivat kuten ennenkin. Ellen itse olisi tehnyt tästäkin asiasta itselleni mörköä.

Tämä on asia, mikä saa itkemään tälläkin hetkellä. Lähes päivittäin mietin, että kirjoittaisin heille asiasta viestin. Mutta samalla tuntuu, että en uskalla tehdä edes sitä. Ja on tunne, ettei riitä voimat enää edes siihen, eikä oikein edes tiedä, mitä sanoa. Paitsi pyytää anteeksi. Mutta pyydänkö anteeksi sitä, että koen oloni töissä niin epämukavaksi, että olotila töissä on lähinnä lamaantunut? Se tuntuu jotenkin väärälle, tai tavallaan sille, että luovuttaisin lopullisesti. Anteeksi, että olen edes täällä, anteeksi, että en vain jaksa vastaanottaa enää yhtään mitään asiaa tai tietoa vastaan. Anteeksi, että olen ylipäätään olemassa.

 

Työpaikan tilanne vaikuttaa myös muuhun elämään aika paljon. Jätin viime syksynä Veikarissa treenit kesken, koska oma pää ei vaan kestänyt enää yhtään. Oli pakko ottaa tauko aivan kaikesta. Olin, ja olen niin väsynyt, että välillä vartin kävelykin saa kehon täyteen maitohappoa ja sykkeet lähelle 200. Tuntui kamalalta, että en jaksanut enää edes treenata koirani kanssa – en edes kunnolla lenkittää sitä. Tästä syystä pyöräiltiin kohtuullisen paljon, jotta pystyi edes jotain kautta tarjoamaan liikuntaa huonoina päivinä. Lisäksi Ingrid sai leikkiä paljon koirakaverien kanssa, joka vei myös osaltaan pois tarvetta lenkille lähtöön sille päivälle. Onneksi se on aika armollinen, vaikka en ole viime aikoina ollut todellakaan mikään vuoden koiranomistaja.

Samoin jatkuvasti on tunne, että olen ollut aivan järjettömän raskas ylipäätään ihmissuhteissa viime syksystä eteenpäin. Ei jaksa olla iloinen kuin näyteltynä, ei jaksa ottaa yhteyttä. Välillä jos on nähnyt jonkun tutun vaikkapa kaupungilla, ”sori mulla on kiire”. Tai vaihtoehtoisesti mennyt jopa piiloon, ennen kuin hän huomaa minut. Harva ihminen voi sanoa, että on nähnyt viime syksystä eteenpäin mut hymyilemässä aidosti. Saati sitten nauramassa. Tietenkin hyviäkin hetkiä on, mutta suurin osa ajasta on vain mennyt taisteluun oman jaksamisen kanssa. Ehkä jokin päivä vielä nousen tästä mudasta ja löydän taas sen asenteen, jolla haluan vaalia ystävyyssuhteita.

 

Maailman paras työkaveri: itseä ahdistaa, hän tulee painamaan pään reidelle.

Jos en jaksa olla ihmisten edessä useinkaan iloinen kuin näyteltynä, miten sitten ylipäätään arki työaikojen ulkopuolella? Kaupassa käyminen voi kestää pahimmillaan pari tuntia. Niin kävi myös tänään, ja lopputuloksena ostin pari purkkia iKaffea, pari omenaa ja paketin Vuolu-kanafileetä. Ei mitään järkeä, eikä tuosta kunnon ruokaa tehdä. Mutta en ole kyllä tehnyt kunnon ruokaa aikoihin ylipäätään. Syönyt jotain nopeaa ja mieluiten sellaista, mitä ei tarvitse edes valmistaa. Olen todennut, että tämä on ehkä kaikkein paras ratkaisu tähän hetkeen. Syö spontaanisti mitä syöt, jos aiot syödä. Mieluummin näin kuin se, että on taas yhtäkkiä pari vuorokautta syömättä.

Jokainen kotityö tuntuu huonoina päivinä olevan kuluttava prosessi. Joskus se on helpompaa, joskus pyykin peseminenkin saa aikaan järjettömät itkut vain siitä syystä, ettei jaksa. Tunne jopa siitä, ettei osaa pestä pyykkiä yhtäkkiä, vaikka sama pyykinpesukonekin on ollut useita vuosia. Mutta ei. Kun mieli on potkittu hajalle, nousee pintaan epävarmuus aivan kaikesta.

 

Kämppä näyttää kaaokselta (tosin valtaosa Ingridin virikeruokailusta johtuvaa), mutta ehkä se vielä joskus palautuu järjestykseen.

Mutta on tapahtunut hyviäkin asioita. Keväällä 2022 tuli kutsu HUS, jossa olen käynyt nyt kolmesti. Seuraava kerta on tulossa myös. Hoitava lääkäri on aivan ihana ihminen, ja harvemmin sitä ihminen odottaa innolla päästäkseen sairaalaan. Minä odotan, koska Helsingistä saa lähteä poikkeuksetta hymyillen kotiin. Samoin puheterapeutti on ollut tosi mukava, ja hänen kanssaan on selkeästi löytynyt ote siitä, kuinka tehdään. Näistä reissuista on saanut palata kotiin aina onnellisena ja lähinnä aamukampaa rakentaen odottaa, milloin on seuraava kerta. Lisäksi HUS on paikka, joka järjestää tulkin. Se on aivan uskomatonta, koska tulkkia ei ole missään muualla tai aiemmin saatu.

Olen myös käynyt Tmi Miia Manner kraniosakraaliterapissa nyt kahdesti, ja myös mun HUS lääkäri oli tosi kiinnostunut aiheesta ja siitä, miten mun kehossa kraniosakraalirytmi toimii. Kranio on mielettömän… Outoa. Lähtökohtaisesti on tunne, että Miia ei tee oikeastaan mitään. Pitää käsiä paikallaan, vähän koskee. Mutta pari päivää hoidon jälkeen olo on, kuin olisi tehnyt vaativankin liikuntasuorituksen, selkeästi omat sisuskalut tekee työtä. Kranion jälkeen oli myös viimeksi outo tunne: halusin ajaa autolla. Halusin ajaa, vaikka koko päivän, jos olisin saanut valita. Halusin ajaa autolla, halusin laittaa niska-hartiaseudulle lämpötyynyn. Halusin lähteä ulos lenkille pakkaseen, täyttämään happivarastot. Kaikkein suurin tarve oli autoilun jälkeen ulos lähteminen ja lenkiltä palattuani laittaa lämpötyyny harteille. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, koska vaikka on hoitomuotona hyvin kevyt, niin myös erittäin tehokas.

 

Lisäksi Ingridille on luvassa pentuesuunnitelmia nyt kevään juoksuun. Urosvalinta on todella kiva pitkäkarvainen collie, ja toiveissa onkin aktiivisia, harrastavia pikkupenskoja saada maailmaan. Pentue toteutetaan yhteistyössä kennel Sopivan kanssa, ja Inkeri lähteekin sinne mammalomalle sitten mahansa kanssa. Toivottavasti kaikki menee hyvin, koska pennutuksessa moni asia voi mennä myös pieleen. Luonto on onneksi yleensä viisas ja hoitaa asiat kunnolla, mutta komplikaatioiden riskit ovat aina mahdollisia.

 

Huh. Tekipä hyvää ottaa pieni purku omiin ajatuksiin paperille. Tuntuu, että olo on taas aavistuksen kevyempi nyt, kuin mitä se oli pari tuntia takaperin. Kun vaan osaisi tehdä sen ison ratkaisun, että irtisanoisi itse itsensä. Mutta karenssi ei innosta, ja vammaista kun ei kukaan palkkaa, niin… niin. Ollapa sitten kaikki rahahanat kiinni X ajan verran. Ei ihan onnistu, kun nykyinenkään liksa ei meinaa riittää edes normaaliin elämiseen. Jännä sinänsä, kun katsoo hintojen nousua ja omaa palkkakuittia… Mutta. Ehkä tämä tästä alkaa taas johonkin suuntaan korjaantua.

Chapter 50.

Huhhuh ja loooong time no see! Onpa aikaa kulunut siitä, kun viimeksi olen avannut Bloggerin. Eilen illalla tuli pitkästä aikaa tunne, että nyt on sopiva hetki päivittää taas asioita. Elämä on ollut suoraan sanottuna useassa kohdassa aika paskaa, eikä ole jaksanut avata tietokonetta. Eikä juuri mitään muutakaan. Toisaalta paljon on tällä hetkellä hyviäkin asioita, mitä on viimeisimmän merkinnän jälkeen tapahtunut. Silti pääasiallinen fiilis on se, että elämä on yhtä isoa sekasotkua. Muuttaakin ehdin kesän aikana, saman taloyhtiön piirissä edelleen mutta savuton rappu. Viimeinkin.

Hyvästi vanha kämppä, tervetuloa uusi!

Hyviin asioihin ja tapahtumiin kuuluu ehdottomasti se, että aloitin huhtikuun puolivälissä työt. En olisi ikinä uskonut, että saan oikeasti töitä, mutta ihme tapahtui. Työskentelen tilitoimistolla ja opiskelen myös alaa tällä hetkellä oppisopimuskoulutuksella. En olisi ikinä uskonut itseäni tilitoimiston työntekijäksi, mutta oon kyllä tosi onnellinen tuosta työpaikasta. Ja yllättynyt myös siitä, miten kivaa siellä perusduuni on.
Työt on ollu jees. Oikeastaan, tosi jees. On saanut elämään tietynlaista rytmiä ja ennen kaikkea tekemistä: nyt on myös yksi syy lisää, miksi jaksaa eteenpäin ja miksi nousta päivästä toiseen. Ingrid kulkee mun mukana töissä, ollen omanlaisensa tukipilari töiden keskellä aina, jos on hankalaa.

Alkuun pelkäsin kyllä aika hemmetin paljon töihin menoa kaikesta huolimatta. Pelkäsin työkavereita, jännitin aivan äärettömän paljon kommunikaation sujuvuutta. Edelleenkään en voisi sanoa sen sujuvan – toisaalta, voinko koskaan sanoa niin? Luultavasti en. Mutta mun työkaverit on ottaneet asian paremmin kuin hyvin, vaikka itse asiaa stressaan edelleen jonkin verran. Oon myös saanut viestiä, ettei esimerkiksi asiassa ole ollut aikoihin enää mitään omituista vaan asia on täysin normalisoitunut työympäristössä.
Silti se ahdistaa, eikä läheskään joka kerta haluaisi sanoa mitään – vaikka oikeasti haluaisi sanoa paljonkin. Tai haluaisi kysyä, paljonkin. Oppinut silti tietyllä tapaa vaan tyytymään kohtaloon, etten välttämättä ikinä saa tietää kaikkiin kysymyksiini vastauksia. Kirjoittaen ne kysymykset on vaikeita muotoilla niin, että ne olisivat riittävän lyhyitä, ytimekkäitä ja ennen kaikkea silti ymmärrettävissä ilman, että joutuu täsmentämään kamalasti. Ja ongelmatilanteessa tulee nykyään heitettyä vain Whatsappiin ”SOS”, se kertoo kaiken oleellisen.

Vaikka töissä tiedän olevani täysi keltanokka ja ylipäätään opiskelijakin, siellä usein ahdistaa ja jopa pelottaa omat virheet. Koska haluaisi tehdä pelkästään täydellistä työtä: pienetkin virheet saa välillä kädet tärisemään ja ajatuksen ”miten helvetissä en ymmärtänyt/muistanut tätäkään asiaa?”. Pitäisi muistaa olla paljon armollisempi itselle (koska paljon tulee uuttakin asiaa, mitä pitäisi sisäistää), mutta halu pyrkiä tehokkuuteen ja täydellisyyteen on vain niin vahvana. Pelottaa, mitä muut ajattelevat virheistä ja millainen jälkipyykki niistä syntyykään. Vaikka fakta on se, että jokainen mokaa joskus. Silti, halu olla epäonnistumatta on vain äärettömän suuri. Armollisuus on asia, jota joutuu vielä paljon harjoittelemaan monessa eri elämän osa-alueessa. Mutta joku päivä vielä sekin onnistuu. Kai.

 

Pui kulkee mukana töissä myös, jopa juoksuaikana oli tervetullut.

Koulu on… Koulu. Meillä on aivan kaikki etänä, ja se ei sovi mulle laisinkaan. Vihaan etäopiskelua. Tuntuu, että puolet asiasta jää jo pelkästään etäopetuksen takia ymmärtämättä. Opin ja muistan niin paljon näköaistin kautta, että pelkän läppärin ruudun tuijottaminen on äärettömän hankalaa. Tarvitsen sen, että saan seurata opettajan huuliota, eleitä ja sitä, että ollaan oikeasti läsnä paikalla. Etänä kaikki vuorovaikutus ja havainnollistava työskentely jää pois. En vain yksinkertaisesti pääse asiaan kiinni mitenkään, kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Tehtävien teko on hankalaa, eikä se vain suju mitenkään.

Mutta, toki sen ymmärtää, ettei korona-aikaan lähiopetus ole mahdollista samoissa mittakaavoissa kuin ennen. Silti, jos olisin tiennyt kaiken olevan etänä, olisin valinnut ehdottomasti toisen oppilaitoksen… Jos ei muuta, olisin valinnut edes ruotsinkielisen koulun tällöin. Toisaalta taas, olen suomenkielisessä työpaikassa töissä, joten kuinka paljon olisi kielet sotkeneet keskenään? Oppien töissä sanastot suomeksi ja koulussa ruotsiksi. Toki, onpa koulussa nytkin erilaiset termistöt mitä töissä – eli joka tapauksessa asiat menevät vähän eri tavalla. Isoin ongelma olisi ehkä ollut kuitenkin kommunikaatio: jo kaikki lomakkeet, näytöt etc., miten olisi saanut sujumaan ne, jos olisi käytännössä katsottuna kahden eri kielen välissä, pystymättä itse edes puhua kumpaakaan? Blaah.

 

Koulupäivissä on parasta se, että on 45min lounastauko. Ehtien käydä juoksemassa femman, jos pitää kiirettä.

Ingridin kanssa treenataan nykyään aivan hitosti. Useampaa eri lajia, pääasiassa treenaten kuudesti viikossa ja hakaten päätä seinään. No ei. Aloitettiin syksyllä Koirakoulu Veikarissa valmennusryhmässä tunnit ja ne ovat olleet aika mielettömiä! Välillä on kirjaimellisesti itketty, naurettu, treenattu tehokkaasti ja lähdetty hakemaan korjaussarjoja erilaisiin ongelmiin. Haettu omaa ajatusta, rakennettu mielentilaa, tehty ja pohdittu. Sevil on ollut aivan huippu kouluttajana meille, nyt lähinnä harmittaa vain se, ettei aiemmin tullut otettua yhteyttä Veikariin. Vaikka matkaa on n. 70km per sivu – jokaisen ajetun kilometrin arvoinen treenipaikka.

Hyvien oppien lisäksi siellä on aina yhtä hyvä fiilis. Huonokin päivä muuttuu yleensä hyväksi, mutta ennen kaikkea siellä on turvallista olla. Mulla on alusta loppuun saakka turvallinen olo, kun astuu halliin. Ja se jos jokin on aivan parasta. Joka ikinen kerta myös muistutetaan (ja väitellään :D) siitä, ettei ole kiire yrittää kirjoittaa kaikkea välittömästi. Voi vaikka hengittää siinä samalla, kun kirjoittaa. Mulla on tunne siellä, että olen ihminen. Olen treenaaja siinä missä kuka tahansa muukin – en ole sirkuseläin, joka yrittää epätoivoisesti harrastaa jotain sellaista, mihin ei todellisuudessa edes kykene. Ei sääliä, ei turhaa liibalaabaa tai ”uskallanko kysyä/sanoa sitä tai tätä”. Kuitenkin mun vamma huomioiden niin, ettei esimerkiksi ikinä haluta tunnetta, että on kiire. Tai tunnetta, etten ehdi sanomaan kaikkea sitä mitä haluan. Varmistetaan useampaan kertaan, että haluanko sanoa/kysyä jotain, huomioiden eleitä ja ilmeitä erinomaisesti.

Ah, I just love that place. Veikarista on tullut mulle tietynlainen turvapaikka, hetken pako kaikkea muuta. Ollen turvassa, vaikka kouluttaja laittaakin meitä tekemään asioita, mitkä ovat todella kuormittavia, ahdistavia ja jännittäviä. Silti, silloinkin on pääasiassa tunne siitä, että on turvassa. Vaikka pakko myöntää, että välillä tekisi mieli heittää esimerkiksi noutokapulalla takaraivoon. Ihan vaan, jos tulee esimerkiksi eteen ”aloitetaanko vaikka seuruulla… liikkuroituna” -kommentti ja huomaan nyökänneeni ennen kuin ajattelen asiaa oikeasti. Kuulemma vittuilukin on välittämistä, joten mun mielestä noutokapula takaraivoon kuuluisi samaan kategoriaan. Ehkä?
(Ja tähän sain jo kommenttia surkeasta heittotaidosta – en kuulemma edes osuisi…)

 

Nykyään elämä on aika outoa siitä, että mulla on ympärillä enemmän ihmisiä, hyviä sellaisia. Kuten mainitsin aiemmin jo työporukkaa ja miten meidän keskinäisestä kommunikaatiostamme (Elina puhelin, muut puhuen) on tullut normaalia heille – sen alkaa nyt jo välillä, jollain tavalla sisäistää. Työpaikalla on ihmisiä, joihin pystyn nykyään luottamaan isoissakin asioissa, joiden seurassa pystyy olemaan oma itsensä. Se on aika iso, mutta positiivinen tunne. Varsinkin, kun alkuun heitä(kin) tuli pelättyä ja stressattua niin paljon ja mietittyä asioita erityisesti kommunikaation takia. Ja sen takia, että he ovat ammattilaisia ja itse nippanappa tiesin, mitä tarkoittaa hyvin yleisellä tasolla sana ”kirjanpito”. Mutta, he ottivat kaikkinensa mut vastaan paremmin kuin hyvin. Ja huonolla hetkellä löytyy myös työyhteisöstä tuki: ei tarvitse hakata päätä yksin seinään.

Työporukan lisäksi mulla on useampia treeniporukoita ja sieltä myös löytynyt huipputyyppejä. Ihmisiä, joiden kanssa tulee vaihdeltua viestiä vapaa-ajalla, treenattua muutenkin ja käytyä esimerkiksi juoksuttamassa koiria yhdessä. Ja pohdittua, miten saisi puva/vk tasavertaisemmat oikeudet kilpailuihin. Koska tällä hetkellä jäädään pahasti varjoon ja asioista tehdään puolimahdottomia. Se nyt ei toisaalta jaksa edes yllättää enää...

Osaa treeniryhmäläisistäni vierastan edelleen vuodenkin jälkeen, osan kanssa tullen tosi hyvin toimeen. Maanantain ja keskiviikon treenit osan porukan kanssa on tosi turhauttavia: haluaisin sanoa paljon, haluaisin antaa neuvoja ja ylipäätään edes kertoa, mitä tehdään missäkin kohtaa. Mutta se ei ole mahdollista, koska puhelin ja nopeat tilanteet… Todella, todella turhauttavaa ja usein on tullut itkettyä kotimatkalla. Useampaan otteeseen olen miettinyt, jos lopettaisi ainakin osan ryhmätreeneistä tuon takia. Mutta toisaalta, koira saa niistä hyvää häiriötreeniä joten olkoot.
Veikarissakin vierastan koko treeniryhmääni edelleen todella paljon – mutta onneksi valmentajan kanssa tulen toimeen sitäkin paremmin ja saan treenata viimeisenä, kun kaikki muut ovat jo lähteneet. Se riittää.

 

Talvikelit on tarjoilleet jo parastaan: parikymmentä pakkasta ja maisemat kohdillaan. ♥

Mitäs muuta sitä nyt onkaan ollut… Työt, koulut, Veikari, treenit… Siinä ne suurimmat muutokset taitavatkin olla tän vuoden aikana. Edelleenkään ei tiedetä terveyspuolelta sitä, mikä on ja ollaan tilanteessa, että neurologi ottaa yhteyttä jos keksii jotain. Sitä odotellessa, nyt on odotettu kauan. Milloinkohan mulla oli viimeisin neurologin aika ylipäätään, maaliskuussa?
Yleisesti ottaen tuntuu, että lähtökohtaisesti kilpailee kelloa ja itseään vastaan nykyään aamusta yöhön. Toisaalta se on hyvä asia. Kun vain menee ja täyttää kalenterin aamusta iltaan, ei ole turhan paljoa aikaa pyöritellä asioita päässään. Illat ja eritoten yöt ovatkin pahimpia siitä, että on liian paljon aikaa pohtia omia ajatuksiaan. Toisaalta se kostautuu esimerkiksi koulussa ja siinä, että meinaa olla vähän puoliteholla liikenteessä ainakin osassa asioita.

But I will handle this one, step by step. Tällä kertaa en yritä selvitä kaikesta täysin yksin.

Paitsi sitä en handlaa, että mun puhelin soi. Taas. MIKSI.

Chapter 49.

Tiedätkö sen tunteen, kun antaisit aivan mitä tahansa siitä, että voisit sanoa jotain? Edes pari sanaa per päivä. Eilen nuo pari sanaa olisivat olleet ’älskar’ ja ’dig’. Tänään nuo sanat olisivat olleet ’koira’ ja ’puree’. Toissa päivänä nuo sanat olisivat olleet ’hjälpa’ ja ’mig’. Kunpa olisikin mahdollista, sanoa edes kaksi sanaa päivässä. Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä. Ihan mitä tahansa.
On niin mielettömän epätoivoinen tunne, kun pää on täynnä mutta et kykene purkamaan sitä mitenkään. Tieto siitä, ettet voi sanoa sanaakaan – vaikka kuinka haluaisit. Haluaisit kertoa, haluaisit puhua. Haluaisit sanoa edes muutamalla sanalla jotain. Mutta samalla tiedät, ettei se ole mahdollista. Samaan aikaan et kuitenkaan tiedä, miksi se ei ole mahdollista. Se on äärettömän piinaavaa ja raskasta. Turhauttavaa myös.

Lohduttavaa hei.

Samaan aikaan tunnetta on niin äärettömän vaikea pukea sanoiksi kokonaisuudessaan. Sitä on mahdotonta kuvailla sanoin, millaisen olon erilaiset sosiaaliset tilanteet saavat nykyään aikaan. Esimerkiksi koirapuistoon tuli sattumalta tuttu ja turvallinen henkilö parina peräkkäisenä päivänä viime viikolla: huomasin vältteleväni häntä, pari hassua kertaa uskalsi katsoa päin ja muuten pitäen vähän liioiteltuakin turvaväliä. Aika nopeasti lähdettiin sitten myös kotiin – itkien autossa. Olisin halunnut hyvinkin mieluusti ottaa kontaktia tuohon ihmiseen, mutta samalla tiesin sen olevan mahdotonta. Ja tietäen, että normaalitilanteessa en ikinä välttelisi kyseistä tyyppiä. Päinvastoin.

Puistossa joka tapauksessa tuli vahtia Nokan puuhia, sen lisäksi pieni viima ja kymmenisen astetta pakkasta = puhelin puolijäässä, samoin sormet jäätyisivät. Kyllä, jopa mun sormet voivat jäätyä, jos seisoo pari tuntia paikallaan pakkasessa ja pitää puolijäistä luuria kädessä. Eikä se vaan toimi. Se on niin… niin. Kömpelöä, hidasta, vaivaannuttavaa. Pakko kirjoittaa mahdollisimman nopeasti, henkinen lukko kirjoitusvirheen tullessa. Unohtaa hengittää, paniikki hiipii ja kädet alkavat täristä. Tuntee, kuinka toinen katsoo vieressä ja odottaa mitä yrität sanoa. Kuinka se sana kirjoitettiinkaan oikein? Ei välttämättä aavistustakaan, todennäköisesti se tulee mieleen vain ruotsiksi tai englanniksi. Sitä paitsi kallisarvoisia sekunteja kuluu korjatessa. Mutta myöskään väärin kirjoitettua tekstiä ei voi antaa toiselle luettavaksi.

Yksinkertaisesti niin paljon helpommalla pääsee, kun vain lähtee pois. Varsinkin, jos vastapuoli ei välttämättä tulkitse niin herkästi kehonkieltä, osaa muodostaa luonnostaan kyllä/ei-kysymyksiä tai tilanne vain vaatisi herkästi liikaa sanoja. Vaikka se pois lähteminen ei läheskään aina olekaan se vaihtoehto, mitä ensisijaisesti itse haluaisi noudattaa. Mutta onko aina vaihtoehtoja? Ei. Tai, on toki – mutta tämä on ehkä se pienin paha itselle: luikkia karkuun, jotta ei tarvitse kohdata tilanteita tai sellaisia henkilöitä, joiden kanssa kommunikaatio ei suju täysin saumattomasti joka tilanteessa. Ne tilanteet ovat vain niin äärettömän raskaita henkisesti.

 

Kävin eilen rakkaan ystäväni kanssa lenkillä. Koko lenkin aikana tuli sanottua alle 10 lausetta/vastausta kysymykseen kirjallisesti. Niitä lauseita olisi vain halunnut sanoa niin paljon enemmän. Tämä jäi harmittamaan taas kerran aivan mielettömän paljon. Niin paljon, että meinaa kyyneleet tulla väkisin silmiin nyt puhtaasta kiukusta ja epätoivosta. Vaikka toinen osapuoli osaakin pääasiallisesti erittäin hyvin muotoilla asioita, jotta ei välttämättä tarvitse sanoja niin paljoa. Antaa vaihtoehtoja, käyttää kyllä/ei-tyylistä, varmistaa ennen kuin lukitsee oikean vastauksen. Ei vaadi liikaa, vaikka itse yrittäisinkin vaatia liikoja itseltäni (eli vastata edes jotain, puheella). Antaa tilaa, jopa itkeä jos siltä tuntuu. On läsnä aidosti.
On kummallista, kun on vain olemassa ihminen, joka tuntee niin hyvin, ettei läheskään aina sanoja tarvita. Joskus vain pelkkä katse tai pelkkä hiljaisuus riittää. Tai pieni äännähdys, viittoma tai muu käsimerkki. Ja on riittänyt aina: viisi vuotta takaperin (ja ylikin) en läheskään aina uskaltanut sanoa juuri mitään, jos pidettiin jonkinlainen snackis. Kunnes viimein kaikki suojamuurit ja padot murtuivat yhdessä hetkessä pilkkopimeässä sohvalla.

Men i alla fall, meni varmaan pari kilometriä yhteensä miettien ”kunpa voisin sanoa suoraan edes jotain tähän aiheeseen liittyen, mistä nyt puhutaan”. Mä en mitään muuta olisi toivonut yhtä paljoa. Se on raastava tunne. Ihan sama, onko aiheena avantosaunan koronarajoitukset, mun rappuun sammunut naapuri tai joku syvällisempi aihe. Saisi edes jotenkin tehtyä lisäkysymystä, ihmeteltyä, vastattua. Edes jotain. Jälkeenpäin jos heittää viestillä ”tarkoitin/ajattelin/mietin sitä ja sitä” – ei toimi. Tilanne on ohi jo, ollut jo pitkän aikaa eikä niihin palaaminen tunnu hyvältä. Harmittaa, välillä jopa nolottaa se, ettei saa mitään sanottua. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään noloa, mitä pitäisi hävetä. Se on vaan jokin sisäsyntyinen tunne, joka välillä tulee. "Anteeksi, kun olen tällainen vaikka yrittäisin muuta."

Vaikka on useita tilanteita yhden ihmisen kanssa, ettei sanoja välttämättä juuri tarvita, olisi silti sanoilla niin paljon matalampi kynnys edes pyytää ketään yhtään mihinkään. Vaikka sinne lenkille. Tai olla lähtemättä koirapuistosta itkien pois vain siitä syystä, kun ahdistuu niin pahasti. Tai nähdä edes sisaruksiaan, isovanhempiaan tai ylipäätään ketään.

Ahdistaa, turhauttaa. Ja harmittaa. Kuten eilen sen kuuli sanottavan ääneen: "sähän siis menetit käytännössä ihan kaiken". Niin todellakin menetin. Käytännössä katsottuna koko elämäni.

Jos joku btw näkee Unimasaa, sille saa vinkata jotta skippas taas yhden tuvan

Ai niin, mun koira melkein puri tänään lasta, joka löi sitä rullamitalla takapuoleen. Koska en kyseiseen muksuun kiinnittänyt välittömästi huomiota sillä sekunnilla, kun tämä sitä halusi. Siinäkin tilanteessa olisi ollut erittäin mukavaa omata puhekyky. Toisaalta, ehkä ihan hyvä ettei puhe ollut tänään käytettävissä – olisi voinut olla sen verran ankara tylytys…

Chapter 48.

 

Huhhuh, onpahan taas ollut taukoa blogin kirjoittamiseen… Mieli on tehnyt usein avata Blogger, mutta pelkään tietokoneeni syttyvän palamaan, jos käytän sitä kovin runsaasti. :D Pelko ei ole edes täysin aiheeton, koska noin 15min jälkeen alkaa haista palaneen käryä ja kone alkaa kuumentua – mulla on ihan oikeasti tässä sammutuspeitekin vierellä hätätilanteita varten. Toivottavasti sitä ei tarvita, ja sitä ennen oon viimeinkin saanut vietyä tän rakkineen huoltoon.

Mutta, taas on puolisen vuotta kulunut ja voin kertoa, että tässä postauksessa ei ole päätä eikä häntää. Kunhan puran, koska ahdistaa. Työhakemuksia helvetisti, yksi vastaus: työ (postin lajittelija) on liian vaarallista mun kaltaiselle ihmiselle. Tulkkipäätös… no, odotetaan ihmeitä saapuvaksi. Eli toisin sanottuna, mikään ei ole muuttunut viime elokuusta.
Paitsi se, että maailman parhaalle Netelle sanottiin 13.10. hyvästit, mummon päästessä ikiuneen. Ikävä on kova, mutta kaikkinensa olen vain onnellinen siitä, ettei Netteen satu enää. Sen selkä alkoi mennä huonommaksi ja huonommaksi, eikä hoitokeinoa ole. Lisäksi se alkoi kerätä nestettä viimeisinä päivinään niin paljon, että epäilen munuaisten olevan loppusuoralla myös. Mutta, onneksi on paljon muistoja. Niin hyviä kuin huonojakin.

Maailman kaunein koira.
Kuvan ottanut mika.saari.photography

Mutta muuten, ei ole tapahtunut mitään. Muutama neurologilla käynti, EEG, magneetti, psyk. puolella käynti neurologin toiveesta ja siinä se. Edelleen ollaan kädet levällään, todeten ettei tiedetä mikä on, miksi ja kuinka jatkaa. Psyk. puoli ilmoitti välittömästi, etteivät näe mitään huolta tai ongelmaa, joten se voidaan sulkea pois. Neurologi sanoi EEG ja magneetin olevan siinä kunnossa, ettei niistä pitäisi löytyä mitään selittävää asiaa. Eli toisin sanoen, tällä hetkellä olen taasen terve. Paitsi etten ole terve, mutta ei tiedetä kuinka edetä. Tampereelle ja Ouluun ollaan kuulemma yhteydessä, toivottavasti sieltä tulisi jotain uutta. En tiedä, mutta alkaa ärsyttää jo todella paljon. Mutta käytännössä, sairaala on kokonaisuudessaan toivottanut vain hyvää jatkoa ja ”toivottavasti jotain löytyy”.

Puhetta ei tuu lainkaan. Ei pientä tavua, ei mitään. Edelleen lähtötilanteessa sen suhteen. Ainoa mitä puhetta yritettäessä saan aikaan, on huono fiilis ja koko kaulan, nielun ja suun alueen kipeäksi – turhaan. En tiedä, missä ongelma on tai miksi, mutta aivan hirvittävän paljoa myöskään ei tee enää mieli edes harjoitella… Turhauttaa niin paljon, kun pientäkään tulosta ei synny. Mutta kuten mulle toisaalla sanottiin: se voi olla, että yhtä nopeasti kuin se lähti; yhtä nopeasti se voi myös jossain tilanteessa palautua. En tiiä, alkaa usko olla aika lopussaan jo.

 

Onneksi lenkkikelit ovat sentään kohdillaan

Ihmissuhteisiin alkaa olla aika loppu, kyllästynyt ja mitä lie. Se on vain niin hankalaa yksinkertaisesti. Välillä haluaisi vain halata jotakuta ja itkeä kaikki paska pihalle, mutta valtaosan ajasta on vain niin järjettömän kova kuori suojana, ettei mikään tunnu oikeastaan yhtään miltään. Silti, ihmiset ottaa päähän. Huomaan päivä päivältä, että eristäydyn enemmän ja enemmän. Enkä ehkä syyttä: siinä kohtaa, kun ajat esimerkiksi vahingossa kissan päältä ja eräs läheisimmistä ihmisistä kutsuu pokkana murhaajaksi – ei tiedä edes, mitä sanoa. Paitsi se, että eipä olla tuon jälkeen oltu yhteydessä juuri lainkaan…

Itsensä puolustaminen on aivan hemmetin vaikeaa, varsinkin jos puskista tulee jotain tuollaista. Pari vuotta sitten, olisin heittänyt nasevan letkautuksen takaisin. Nykyään se ei ole mahdollista. Tai on, mutta millä tavalla: kirjoita puhelimeen asia. Toimiva ratkaisu ja niin hemmetin nopea.

 

Muutama hassu muistio, sisältäen n. 90% mun kaikki kommunikaatiotilanteet juhannuksesta eteenpäin

Ihmiset ahdistavat, jonka lisäksi voin ihan suoraan sanoa olevani nykyään katkera. Se on ehkä suurin ongelma. Kävin eilen avantosaunalla pitkästä aikaa. Mun piti mennä sinne kaverin kanssa, joka perui muutama hassu minuutti ennen vuoron alkua… No, menin sit yksin ja tiesin sen olevan virhe. Ensinnäkin mua itketti ja loukkasi niin paljon toisen ihmisen sanat: ”joo en mä tuu, koska ei sun kanssa voi siel olla ku oot niin vaikee etkä puhu mitään”. Mun olo oli niin rikkinäinen henkisesti noiden sanojen jälkeen, etten tiennyt yhtään mitä ajatella.

Olisi pitänyt jättää menemättä. Muutenkin jo huono fiilis, jonka lisäksi vieraat ihmiset yrittävät virittää small talkia mun kanssa. Ja kun eivät saaneet vastausta, alkoi olla taas olo kuin apinalla eläintarhassa. Se tietty katse, kuinka toiset ihmiset katsovat mittaillen. Kuin kummajaista, joka on karannut jostain. Tai kummajainen, joka on niin ylimielinen, ettei edes vastaa kysymyksiin. Se on ahdistavaa, nöyryyttävää.

Onneksi on hän.

Vihaan sitä, kun vieraat ihmiset yhtäkkiä yrittävät virittää jonkin sortin keskustelua mun kanssa. Vihaan sitä, kuinka he joko luokittelevat mut kuuroksi, jälkeen jääneeksi, muuten pahoin vammaiseksi, jälkeen jääneeksi ja sanoinko jo jälkeen jääneeksi. Vihaan heidän reaktioitaan. Vihaan sitä, kun en pysty vastaamaan. Vihaan sitä, kun välillä pystyn puhelimen kanssa vastaamaan ja siihen menee ikuisuus – samalla toinen tuijottaa sua ja oot silmätikkuna. Oon katkera, koska tiedän tarkalleen, kuinka puhutaan ja pari vuotta sitten olisin itsekin vastaillut ongelmitta takaisin. Oon katkera, että miks just mä. Luulisi, että jossain kohtaa raja tulisi vastaan paskan määrässä.

Vihaan sitä, kun minne tahansa menenkin tarviten kommunikaatiota: se ei ole millään tavoin helppo tai yksinkertainen rupeama. Vihaan niin paljon, kun tiedän joutuvani kysyä esimerkiksi kaupassa myyjältä jotain. Normaalille ihmiselle kaikki tällaiset ovat ihan tavallisia tilanteita: mulle ei enää. Se on aina yks hemmetin näytös, jossa saa miettiä lähteekö myyjä pois koko tilanteesta vai mitä tapahtuu. Kyllä, myyjiä on lähtenyt ”hakemaan jotain joka tietää” useammankin kerran, palaamatta koskaan.

Jokainen huono kokemus ajaa entistä enemmän siihen, että haluaa vain eristäytyä jonnekin kauas ihan yksinään. Jokainen huono kokemus saa mut haluamaan entistä vähemmän toisten ihmisten seuraan. Vaikka samalla sitä kaipaa samalla niin paljon. Mutta yksinkertaisesti, rohkeus pettää. Mikään ei vain tunnu enää loppujen lopuksi hyvälle idealle, jos siihen liittyy toinen ihminen. Vaikka alkujaan itse olisin jopa jotain ehdottanut.

 

Onneksi mun maailmassa on edelleen yksi ihminen, joka haluaa ymmärtää. ♥ Vaikka se ei varmasti ole aina helppoa, tiedän sen. Mutta välillä on vaan niin nurkkaan ahdettu olo, ettei halua sen tutun ja turvallisenkaan ihmisen puhuvan tai mieluiten edes tunnistavan. Aina ei vaan pysty, nykyään edes kovin usein.

Kävin tapaamassa yks päivä myös alansa ammattilaisia, koska Kela on perseestä kuten aina. Enkä tiedä mitä sitä oikeasti elämällään tekisi, kun Kelan mielestä koulutus ei ilmeisesti olekaan ratkaisu mitä lähteä tekemään nyt. Huoh, en kyl tiedä yhtään mistään taas. Tai tiedän ainakin sen, että mun positiivisen esittäminen sujuu yhä paremmin ja paremmin eri tilanteissa. Alan ymmärtää, miksi kaupan myyjät ja muut aspat puhuvat ns. kestohymystä asiakkaan ollessa läsnä – käytän itse täysin samaa. Vaikka sisällä olisi miten kiehuvaa tai ahdistaisi, aina on naama iloisena hymyillen maskin takana.

Mutta siis. Huomasin, että vaikka heidän suunnitelmansa kuulostavat kuinka hyvälle ja loogisille: ahdisti niin paljon, että kotona piti vain parkkipaikalla tasata hengitystä. Tuntuu, että taas vauhti on aivan liian kova: en vain pysty. En luota, täysin mennen varpailleni. Haluten lyödä jarrut pohjaan, tuon ollen liikaa. Jo pelkästään se, kun kuvittelin tapaavani yhtä ihmistä – mutta siellä olikin kaksi. Vaikka tiedän heidän tarkoituksensa ja asiansa olevan täysin hyvä, mutta en vain ehkä pysty silti. Tänään paljon mietin, kuinka vain sanoa asiaa. Etten ehkä sittenkään ole valmis. Mutta toisaalta – olenko ikinä valmis? Muistaen, kuinka paljon esimerkiksi lukiossakin tappelin asian kanssa… Ja siitäkin hetkestä tulee huomenna jo 5 vuotta. Aika kuluu kyllä niin mielettömän nopeasti.

 

Mutta joo, kokonaisuudessaan edelleen pyöritään samassa paskasuossa. Pitäisi uskaltaa avata konetta useammin, koska kirjoittaminen on vain henkisesti helpottavaa. Se onkin käytännössä ainoa asia, mihin tunnen enää kykeneväni. Eikä tää kone syttynyt vieläkään tuleen, ihme kyllä.

Chapter 47.

 

Tänään on mun syntymäpäivä, 17.8. Tuntuu hurjalta, että yhtäkkiä on jo 25 vuotta kulunut! Koska eihän siitä ole kuin hassu pieni hetki, kun olin vielä yläasteella. Ah, yläaste. Jestas – siitäkin on kymmenen vuotta, kun aloitin viimeisen peruskoulun luokan! Ihan hullua. Viime aikoina oon ajatellut aika paljon yläastetta, kun olen seurannut somesta kaikenlaisia kiusaamiseen liittyneitä postauksia mitä on tullut vastaan esimerkiksi Facebookin ryhmissä. Esimerkiksi Naistenhuoneella on säännöllisesti aiheesta. Tekisi mieli jossain vaiheessa kirjoittaa jonkinlainen postaus peruskoulun, mutta etenkin yläasteen ajoista. Siitä, miten syviä jälkiä kiusaaminen voi jättää jälkeensä. Teen tuon postauksen sitten, kun olen kerännyt riittävän paljon rohkeutta jotta uskallan lähettää sen lähes jokaiselle entiselle luokkalaiselleni.

 

Tänään on mun synttärit. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, jotta oon reilun tunnin tänään toisten ihmisten seurassa – käyn broidini ja hänen avovaimonsa kanssa syömässä. Lisäksi mun pikkusisko käy mun luona, viettäen aikaa kokonaiset viisi minuuttia täällä. Muuten, täysin tavallinen päivä. Käyn koirien kanssa metsässä, katson töllöstä Dr. Pimplepopperia. Selaan somea, teen koirien somesivulle päivityksen. Siinä se päivä taas menikin. Tekemättä mitään. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin. Sillä erolla, että tänään oli jopa ehkä puolitoista tuntia sosiaalista elämää.

Se on suhteellisen perseestä. Vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana opettanut itseni erittäin introvertiksi, niin ei tämä enää yli vuoden jälkeen kovin mukavaa ole. Vaikka toisaalta, samalla on kasvanut ajan saatossa sosiaalisten tilanteiden pelko. Tästä kiitos kuulu puhtaasti Kelalle. Koska en saa tulkkia, jokainen sosiaalinen tilanne ahdistaa jo etukäteen niin paljon, etten halua niitä edes tapahtuvaksi. Mutta samalla, siitä huolimatta haluaisi elämäänsä takaisin jotain sosiaalista elämää, ystäviä – jotain. Nyt se kaikki on vain kaukainen muisto.

 

Tänään on mun synttärit. Se tarkoittaa sitä, mun elämä on yhtä paskaa kuin se oli eilenkin. Ja on huomenna. Ja ylihuomenna, sitä seuraavana päivänä ja… Niin. Se tarkoittaa sitä, että maapallo on kiertänyt kertaalleen auringon ympäri. Elämä jatkuu täysin samanlaisena siitä huolimatta. Hiljaisena, työttömänä, vailla mitään päämäärää. Kun olisikin edes jokin päämäärä, mitä kohti mennä. Kun olisi edes jonkinlainen päivärytmi eikä vain ”teen mitä teen, juuri silloin kun haluan” -tilannetta. Ihan sama, vaikka lähtisin kauppaan yhdeltä yöllä. Ei sillä ole mitään väliä, koska seuraavana aamuna ei ole mitään syytä herätä. Koskaan ei ole mitään syytä herätä tai aikatauluttaa elämäänsä. Ei ole mitään syytä, miksi pitäisi olla jonkinlainen päivärytmi. On täysin ok herätä kolmelta päivällä tai mennä nukkumaan aamupäivällä.

Voisi ajatella, että elämä olisi yhtä pitkää kesälomaa. Sille se tuntuu ensiksi. Sen jälkeen se ei todellakaan ole pelkkää kesälomaa. Se on sitä, että olet täysi turhake. Et ole ihminen, olet loinen. Loinen, joka loisii kotonaan ympäri vuorokauden eläen verorahoilla tekemättä mitään niiden eteen. Loinen, jolla ei ole pientäkään arvoa. Loinen, joka on täysin turha (mutta kallis ylläpidettävä) yhteiskunnalle. Loinen, joka ei näe itseäänkään aina ihmisenä. Vain sellainen, joka toistaa samat asiat päivästä toiseen.

Mutta samalla silti niin reipas, ainakin muiden silmiin.

Chapter 46.

 

Jaa’a. Taas on mennyt huomaamatta pidempi aika siitä, kun viimeksi on läppärin avannut. Jostain syystä koneen avaaminen on ”iso” urakka joka kerta. Puhelimella surffailu on vaan niin paljon nopeampaa ja helppoa, verrattuna mukamas niin kovin isoon ja kömpelöön läppäriin.

Arkeen ei kuulu oikeastaan mitään uutta. Paitsi se, että suurella todennäköisyydellä on muutto pian vastassa jälleen. Meidän rapussa tietyt ihmiset tupakoivat huoneistoissaan ja parvekkeellaan niin, että savu leviää koko taloon. Parhaillaan saan päivittäin repiä ikkunaruudut auki täysin, jotta saa asunnon tuulettumaan. Se alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän, joten vaihdan asuntoa. Ja päähän ottamista vielä enemmän se inhottaa, koska reagoin asiaan migreenillä turhan herkästi. Lisäksi esimerkiksi kuivumassa olleet vaatteet saa heittää suoraan pesuun uudestaan, koska ne haisevat ihan ummehtuneelle.

Onneksi muuttomatkaa ei ole kuin toiseen rappuun. Suunnitelmana on lainata meidän paapalta nokkakärryjä, jolloin saan kevyesti 4 banaanilaatikkoa kuskattua kerrallaan. Toinen vaihtoehto on myös ajaa auto ulko-oven eteen, pakata Corolla tai Kia täyteen (suunnilleen samalla tavalla kuin pelaisi Tetristä), ajaa uuden rapun oven eteen ja tyhjätä kuorma. Ei tarvitse kovin montaa kertaa edes ajaa, kun kaikki on tyhjätty! Päivän urakka, onnistuen kyllä. Ainoastaan pianon, sohvan ja sängyn siirtämiseen tarvitsen apua. Kaikki muu hoituu itse. Ikean Malm-lipastotkin kulkevat helposti nokkakärryjen kanssa tai vaihtoehtoisesti liinattuna selkään kiinni.
Lisäksi onni, etten ole vieläKÄÄN tyhjännyt kaikkia muuttolaatikoita. Kuitenkin kaikki on laatikoissa aihejärjestysten mukaan, eli tarvittaessa on ollut helppo käydä ottamassa tavaraa esimerkiksi ”kirjat”-laatikosta tai ”toimisto”-laatikosta hakea muutama kynä. Lisäksi kun kaikki jäljellä olevat laatikot ovat piilossa vaatehuoneessa, ei kukaan edes näe niitä. Ja pysyy ainakin järjestys yllä, koska välillä olen erittäin taivaanrannan maalari järjestyksen kanssa… Ainakin, jos huone on sellainen mitä muut eivät näe!

 

Mutta muuten: ei mitään erikoista. Paitsi etten vieläkään ole onnistunut hankkimaan itselleni työpaikkaa. Kaverien kautta tuli pari tarjousta, mutta useamman muun ihmisen kautta kuulin yritysten olevan sellaisia, että esimerkiksi 8h työstä maksetaan usein vain suunnilleen 4h palkka. Ja täten kun laskee koko päivää, jää tuntipalkaksi parhaillaan 5€/h, ellei vähempikin. Sillä ei valitettavasti kovin pitkälle pötkitä verotuksen jälkeen. Jos tuntipalkka olisi 10€ ja päivässä maksettaisiin vain 4h palkka, se olisi 40€ päivässä. Viikossa 200€, mikäli työskentelee viitenä päivänä viikossa. Kuukaudessa 800€. Miinus verot. Eli valitettavasti diili ei kovin kannattava ole, vaikka töitä niin älyttömän kivaa olisikin tehdä. Enkä mitään 2000€ palkkaa haaveile, mutta valitettavasti fakta on se, että käteen on pakko jäädä enemmän kuin parisataa euroa kuussa vuokran jälkeen. Kuitenkin eteen tulee muut laskut ja ihan peruskustannukset elämiseen.

Mutta, eiköhän tästä jokin työpaikka löydy vielä. Toivottavasti. Viimeisimpien työhakemuksien perusteella yhdestä sain vastauksen: valitettavasti emme voi palkata kuuroja.
…..jaa. Vielä kun olisin kuuro, edelleenkään. Mietin jo hieman, saako tuollaisesta mahdollisesti tehdä valituksen yhdenvertaisuuteen tai tasa-arvoon vedoten. En tiedä, mutta tutkia sitä voisi silti. Muista hakuista ei kuulunut mitään, eikä tule kuulumaankaan. Ärsyttävää.

Mutta, joku päivä vielä.