Chapter 36.

Podcastien lisäksi oon kuunnellut lenkeillä jonkin verran taas televisio-ohjelmia. Tykkään musiikillisista ohjelmista, joten laitoin Vain Elämää -sarjan uusimman kauden pyörimään eilen illalla lenkkeillessä. En ole mikään sarjan fani, mutta siinä se menee ajanvietteenä hyvin. Lauri Tähkä lauloi Antti Tuiskun biisin ’Blaablaa (En kuule sanaakaan)’. Sen laulun veto oli mieletön. Se oli sellainen, jotta oli pakko hidastaa omaa kävelytahtia ja kuunnella.

Antin, originaaliversion voit kuunnella TÄSTÄ.

Laurin, Vain Elämää-version voit kuunnella TÄSTÄ.

Tuon biisin kuulin ensimmäistä kertaa lukiossa, kun olin abi. Abilaulujen treenit olivat alussa. Laten vetoa kuunnellessa tuli mieletön flashback lukioon ja siihen hetkeen, kun istuin lukion salissa lattialla lukien ensimmäistä kertaa tuon laulun sanoja. Muistan edelleen sen version, miten tuo laulettiin Japelle ilman, että katson Wegeliuksesta sanoja. Muistan jopa sen kohdan, missä istuin tuolla treenikerralla ja kuinka kyynärsauvat olivat mun vieressä. Istuen lattialla nojaten seinää vasten, samalla vetäen koko lauluharjoituksia yhdessä muutaman muun ihmisen kanssa. Olin 12J-ryhmäläinen eli jatkava abi ja ollut koko lukioaikana luokkani luottamusopiskelijana. Olin myös edeltävänä vuonna ollut osaltani isosti järjestämässä penkkareita, lauluja ja rekkoja. Tiesin jo valmiiksi, miten hommat sujuvat ja mikä on hyvä toimintatapa – ensimmäisistä treeneistä sain oman vastuuni. Silti istuin tuolloin lattialla kyynärsauvojeni kanssa. Akilles rikkinäisenä, elämä sekaisin. Samalla tietämättä sitä, mitä sen hetkinen elämä tuo eteensä. Tietämättä, mitä tunnin päästä tulee tapahtumaan.

Tuo Laten versio tuo tietynlaisen kaihon tuota aikaa kohtaa. Jos saisin valita, valitsisin miljoona kertaa mieluummin sen, kuin nykyisen tilanteen. Vaikka moni asia oli miten oli enkä kyennyt esimerkiksi kävelemään (paitsi keppien kanssa) – pystyin kommunikoimaan. Kykenin sanomaan jos ahdisti, pystyin sanomaan kiitos. Kykenin opiskelemaan, kykenin tavallisiin asioihin. Kun vertaan tuota aikaa, olin ihminen.

Muistan esimerkiksi penkkaripäivän kuin eilisen. Muistan edelleen sen fiiliksen, kun mulla oli kansallispuku putkikassissa ja sitä tuli useamman ihmisen kanssa naureskeltua. Se oli kuin suoraan otos sarjastamme ”näin arvostat arvokasta, perinteikästä ja hienoa kansallispukuasi”. Muistan fiiliksen, kun abilaulut olivat, kaikilla oli hyvä fiilis. Muistan, miten rekat tulivat pihaan ja ihmiset menivät kyytiin. Muistan, kuinka tutut rekkakuskit kysyivät sitä, haluanko mennä heidän kanssaan ajamaan autoja (en mennyt lavalle, koska kyynärsauvat). Muistan, kuinka näin myös äitini pihalla. En mennyt autojen kyytiin vaan jäin lukiolle odottamaan sitä, että pääsisin ystäväni luokse, jossa yövyin.

Niin kaunis syksy

Tuo biisi aiheuttaa todella voimakkaat muistikuvat ja tunteet siitä, mitä elämä oli tuohon aikaan. Elämä oli aivan erilaista tuolloin. Mulla oli turvallinen paikka, jossa sain olla. Mulla oli maailman parhaat jätkät kavereina, joiden kanssa oltiin hallilla ja tien päällä. Elämässä oli tietty järjestys ja rutiini, kun joutui käymään koulussa päivittäin näyttäytymässä. Vaikka oli paljon epävarmuutta, pelkoa ja muuta negatiivista, oli tietynlainen aikataulu ja ympyrä, jota pyöriä. Samalla oli turvallisia ihmisiä ympärillä, joutui oikeasti opetella luottamaan toiseen ihmiseen. Paljon keskusteluja, joissa tosin olin usein hyvin hiljainen osapuoli. Myös paljon lohdullisia sanoja. Sanoja siitä, että kaikki järjestyy. Ja lopulta asiat järjestyivätkin, tavalla tai toisella.

En tiiä, ei tässäkää postauksessa taas juuri järkeä ollut. Mutta samalla huomaa, miten paljon oma arki ja elämä on muuttunut. Ihmissuhteissa on selkeitä muutoksia, oppimista luottaa toiseen ihmiseen. Oppinut tietynlaista elämänhallintaa. Paljon on tullut lisää varmuutta siihen, että pärjään. Pärjään, tuli eteen mitä vain. Pärjäänhän nytkin – en haluaisi pärjätä, en halua tällaista tilannetta itselleni. Mutta pärjään silti. Toki mulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin pärjätä. Mutta pärjään silti, yllättävän hyvinkin, kun mietitään kokonaiskuvaa. Vaikka pärjään, ei se tarkoita sitä, että tykkäisin tilanteesta tai voisin olla stressaamatta sitä.

Pärjään hyvin, koska on pakko. Ei ole vaihtoehtoja.