Chapter 35.

Jossain vaiheessa keväällä, kadotin liikunnan riemun. Lenkkeily oli lähinnä pakollinen paha, jota on pakko harrastaa koiran vuoksi. Usein lenkit skipattiin korttelikierroksella eikä kunnollinen lenkkeily innostanut yhtään. En tiedä, mikä siihen oikeastaan edes vaikutti. Ulkona liikkuminen oli lähinnä pakkopullaa, samojen korttelien kiertämistä päivästä toiseen.

Sairastumisen jälkeen, on liikunta alkanut tulla ihan erilaiseen rooliin elämässä taas. Vaikka samojen korttelien kiertäminen on edelleen tylsää, tulee joka päivä lenkkeiltyä taas kunnolla ja lenkeillä voi kulua useampi tunti. Lenkkeihin voi myös sisältyä mitä milloinkin: kierros kauppakeskuksessa, tokoilua, tuomiokirkon ihailua.

Esimerkiksi tänään, koira sai itse päättää, minne mennään lenkillä. No, tyyppi kuljetti meidät sorsalammikon kautta jokirantaan, jokirannassa tuomiokirkon kautta Hansakortteliin ja parkkeerasi itse Arnoldsin eteen. Fiksu kaveri, ei voi muuta sanoa. Tosin, samalla lenkillä tyyppi yritti kurvata myös pizzerian avoimesta ovesta sisään ja oli pakahtua onnesta nähdessään kadulla ihmisen, joka kantoi Hesburgerin take away-pussia. Joka tapauksessa, nykyään on kiva kulkea myös erilaisia käppäilyjä ilman sen suurempaa kiirettä tai edes ilman suurempaa päämäärää. On ihanaa, kun voi yksinkertaisesti vain liikkua. Vielä enemmän nauttisin, jos pääsisin takaisin metsän äärelle. Ehkä joku päivä lähdetään etsimään metsäpolkuja jostain päin Turkua (ja löydetään itsemme varmaan Maskusta saakka).

Senkin sika, kurvasi Arnoldsiin ja katsoi tämän näköisenä lasitiskiin

Kuten viimeksi mainitsin, tuli puhetta erään ystävän kanssa podcasteista. En ole ikinä niitä kuunnellut, koska en ole yleisesti sanottuna ikinä tykännyt haastatteluista (tarkoittaen pääasiassa studiohaastatteluja) tai vastaavista muutenkaan. Hän kertoi kuitenkin podcast-sarjasta, jonka nimi on Selviytyjät – Tarinoita elämästä. Vähän skeptisesti ajattelin, että voisihan tuota kokeilla. Kuuntelin ensimmäisen podcastin kaupungilla käydessäni ja olisin halunnut aloittaa heti seuraavan. Ja aloitinkin heti kotiin tullessa: lähtien välittömästi metsään kuuntelemaan ja samalla lenkille koiran kanssa.

Nuo podcastit ovat olleet todella, todella mielenkiintoista kuunneltavaa. Yllätyin ihan täysin siitä, koska ensiksi ajattelin, etten jaksa varttia pidemmälle kuunnella. Väärin. Ensimmäisen vartin jälkeen olin jo täysin sanaton. Ahdisti. Lähes jokaisessa podcastissa on asiaa, josta tunnistan itseni tai ympäristöni jollain tasolla, jossain asiassa. Ei tarvitse olla iso asia, vain yksi lause voi olla tunnistettavana. Siitä huolimatta että ahdistaa, nuo ovat olleet äärettömän koukuttavia ja kuuntelinkin kaikki muutamassa päivässä. Eilen julkaistiin uusi podcast, jonka huomasin juuri. Sormet syyhyävät jo valmiiksi, että saan kuunnella sen. Yritän malttaa mieleni kuitenkin siihen, että kuuntelen sen vasta huomenna aamulenkin aikana (tarkoittaa samalla sitä, että käydään vähintään puolentoista tunnin aamulenkillä, jotta saadaan kuunnella koko podcast kerralla).

Ilo liikkumisesta alkaa olla löydettynä taas

Tänä iltana ajattelin tosin kuunnella vielä yhden podcastin iltalenkillä. Sveriges radion Pira o Bråding iP3 podcastit ovat myös herättäneet suuria tunteita ja ajatuksia. Lisäksi ne ovat aika lyhyitä, keskimäärin puolta tuntia. Niitä on ollut hyvä kuunnella esimerkiksi tiskatessa, siivotessa ja jopa suihkussa (hopeashampoon ja hoitoaineen tulee molempien vaikuttaa 5min, en ikinä jaksa odottaa vaikutusaikaa ilman taustamelua). Viimeisin kuuntelu oli tytöstä, jonka isä käytti lastaan seksuaalisesti hyväksi. Se oli jotain niin, niin raastavaa kuunneltavaa. Itkin, kuinka paljon ahdistuin ja surin hänen puolestaan. Silti, ei voi lopettaa niiden kuuntelemista. Vaikka asioiden kuuleminen sattuu ja ahdistaa, niissä löytyy myös paljon hyvää: nämä ihmiset selviävät mistä vaan. Niin kamalaa kuin he ovat joutuneetkin käsittelemään elämässään. Tavallaan saa voimaa ja uskoa siihen, että kaikki ei ole tässä. Asiat voivat muuttua.

Lenkeillä on tullut vastaan kuitenkin tilanteita, jotka ärsyttävät todella paljon. Mä alan oikeesti menettää hiljalleen uskoni koiraihmisiin ja siihen, miten lenkeillä voidaan käyttäytyä.

Tänään tapahtui taas kerran tilanne, jossa käppäiltiin kotiin päin ja vastaan tulee huomattavasti isompi, noin 40kg koira. Lenkkeilyttäjänä toimi aikuinen, keski-ikäinen henkilö jo eli ei ollut kyse esimerkiksi lapsesta. Otin Neten hyvissä ajoin lyhyelle hihnalle ja katsoin toista koiraa - katsomalla sitä pystyn tarkkailemaan vieraan koiran reaktiota ja millainen show ohitustilanteesta tulee. Katsominen ei ole provosoivaa tuijottamista, lähinnä tavallista ympäristön havainnointia. Näen, jos vieraalla koiralla nousee kierrokset, tai koiran omistaja haluaisi selkeästi lisää aikaa tai tilaa enemmän ohitusta varten. Helpompaa on havainnoida ympäristöään ja saada molemmille osapuolille mahdollisimman nätti ohitus kuin se, että syntyy jonkin sortin sirkus.

Kaikki sujuu tosi kivasti eikä vierasta koiraa kiinnosta pätkääkään. Kunnes koiran omistaja sanoo koiralleen meidän ollessa kohdalla, että mene vain kattomaan toista koiraa (Netteä). Koira reagoi kuin taikaiskusta, murahtaa ja tulee täydellä höyryllä päälle. Onnekseni mun oma koira on valmiiksi lyhyellä remmillä mun toisella puolen, saan sitä vielä vähän sivummalle, jalan koirien väliin ja viestittäen kaikilla keinoilla: EI NÄIN. Kuinka kaipaankaan puhekykyä näissä tilanteissa. Oikeasti. Kaipaan puhekykyä niin paljon, että itku tulee, haluaisi heittää puhelimen seinään, hajottaa tavaroita ja purkaa johonkin pahaa oloa. Tosin, koiran omistaja saa myös kiittää onneaan siitä, ettei päässyt kuulemaan mun palopuhetta. Se puhe olisi ollut pitkä ja raaka.

Ehkä Suomen kaunein rakennus. Sisältä, ulkoa ja myös hengeltään kaunis, koskettava.

No, joka tapauksessa. Laitoin jalan väliin ja viestitin, ettei tilanne todellakaan voi mennä näin. Tällöin omistajan mielestä potkaisin hänen koiraansa. Todellisuudessa en koskenutkaan, kun hän alkoi itse repimään koiraansa kauemmas vähän säikähtäneen näköisenä. Tiedä sitten, säikähtikö hän oman kullannuppunsa vai mun reaktiota. Ihan sama, pääasia on se, että koira lähti kauemmas ennen kuin mitään ehti tapahtumaan. Omistajan kommentti tilanteessa oli vain se, että enkö haluakaan koirien tervehtivän, koska katsoin hänen koiraansa. No en halua. Katson vastaantulevia sen vuoksi, että pystyisin nimenomaan ennakoimaan tilanteita ja mahdollisia tyhmiä omistajia. Tyhmillä tarkoitan heitä, jotka antavat koiransa moikata toisia ilman lupaa. Koskaan ei voi tietää, onko toinen koira aggressiivinen, pelkäävä tai sairas. Kaikki ei näy ulkoisesta habituksesta. Jos haluaa tervehtiä, aina voi kysyä luvan. Sen voi kysyä sanoilla, elekielellä. Voi näyttää molempia koiria vuorotellen, käyttäen samalla kysyvää ilmettä.

En ole koskaan ollut mikään suuri ystävä sille asialle, että jokaista vastaantulevaa koiraa moikataan. Sosiaaliset kanssakäymiset voidaan hoitaa muulloinkin kuin lenkkeillessä. Erityisesti nyt Norjan epidemian takia olen entistäkin tarkempi siitä, ettei koirakontakteja synny turhaan. Toki, tauti tulee jos on tullakseen, mutta turhia riskinottoja voi välttää helposti. Turussa on tänä viikonloppuna agilityn maailmanmestaruuskilpailut, ja ulkomailta tullut paljon koiria samoille lenkkipoluille. Norjan osallistuminen evättiin epidemian vuoksi, mutta esimerkiksi Ruotsissa ja ihan Suomessakin on samaa tautia tavattu. Sitä suuremmalla syyllä haluan välttää kaiken turhan riskin: varsinkin kun taudista tai sen leviämisestä ei ole olemassa vielä tarkempaa tietoa. Eikä myöskään siitä, voiko tauti olla oireeton, miten pitkä itämisaika sillä on ja voiko itämisaikana levittää tautia.

Huoh. Haluan metsään. Ja lujaa haluankin. Mutta pointtina se, että tulee todella raivostuttavia tilanteita vastaan nykyään, jolloin ei voi edes kieltää tai sen suuremmin ehkäistä. Kuinka paljon olisin nytkin halunnut jäädä keskustelemaan siitä, voiko todella tuolla tavalla toimia. Toinen koira on 30 kiloa painavampi, joten täydellä massalla jyrätessään voi tehdä vahingossa pahaakin jälkeä. Puhumattakaan siitä, jos jyräyksen lisäksi osoittaa aggressiota.

Tänne takaisin, mielellään heti.

Mutta, ehkä joku kaunis päivä myös mä vielä kykenen puhumaan taas. Ainakin toivon sitä niin äärettömän paljon. Jotkut tilanteet ilman puhetta raastavat vain niin paljon, varsinkin kun tulkkia ei ole. Ja btw, uusi tulkkaushakemus tuli bumerangina takaisin nopeammin kuin suomen kielen ja viestinnän lehtorille tehty essee, jossa on vääränlaiset lähdeviitteet. Että se siitä. Olkoot. Luovutan.