Chapter 34.

Tiedätkö sen tunteen, kun menet ostamaan itsellesi älykelloa, eikä kyseistä mallia ole sillä hetkellä mallikappaleena (koska haluat nähdä sen livenä ennen ostopäätöstä)? Tiedätkö sen tunteen, kun kirjoitat myyjälle erikseen viestin, jossa taas kerran erikseen kerrot sen, että kuulet. Tai sen tunteen, kun siitä huolimatta myyjä menee ihan hiljaiseksi ja alkaa pantomiimisesti esittämään, että kellot ovat kaapissa lukittuna ja hän pyytää toisen myyjän paikalle. Tai sen tunteen, kun toinen myyjä on ihan asiallinen, mutta kassalle tullessaan sanoo kolmannelle myyjälle sen, etten puhu. Tai sen tunteen, kun kolmas myyjä ei ota henkilötietoja, koska ”asiakas ei kykene puhumaan”.

Mä tiedän.

Kävin äsken hakemassa pitkään himoitsemani urheilukellon. Aiemmin mulla on ollut aktiivisuusranneke, joka lopulta kuoli vanhuuteensa. Sen jälkeen on mennyt aikaa, ettei mulla ole ollut mitään ranneketta, koska päivän askeleet saa kuitenkin puhelimen sovelluksen kautta. Kuitenkin se vaatii sen, että puhelin on aina taskussa. Se ei sinänsä ole ongelma, koska kuuntelen yleensä radiota tai Netflixiä lenkkien lomassa (kyllä, olen katsonut lenkin lomassa monta sarjaa ja elokuvaa niin, etten ole kertaakaan katsonut ruutuun). Mutta, puhelin on aina puhelin. Lisäksi haluan nähdä esimerkiksi unen pituutta ja laatua, tästä ominaisuudesta tykkäsin vanhankin rannekkeen kanssa kovasti.

Keskustelut myymälässä

No, i alla fall, menin liikkeeseen samalla, kun kävin koiran kanssa lenkillä. Katsoin esillä olevia malleja ja mietin, että vapaana oli useampi myyjä mutta kukaan ei tullut kysymään, tarvitsenko apua. No, kirjoitin valmiiksi viestin, jossa esitin asiani selkeästi. Samalla ilmoitin, että kuulen vaikka en kykene puhumaan. Helppoa, yksinkertaista. Tästäkin huolimatta myyjä lopetti suoraan puhumisen, osoitti mulle lukossa olevaa kaappia ja huusi toisen myyjän paikalle vaivautuneena. Tämä oli tilanne, jossa teki mieli vain näyttää uudelleen tekstiä ja korostaa sitä, etten ole kuuro enkä edes älyllisesti vajanainen. Ilmeisesti hän meni tilanteesta jotenkin lukkoon, mutta en silti jaksa ymmärtää tilannetta.

No, toinen myyjä tuli paikalle ja ensimmäinen myyjä käski mun näyttää sama viesti myös kakkosmyyjälle. Halleluja, en ole kuuro tai tyhmä jokaiselle! Hän totesi reippaasti vaan, että asia kunnossa, avasi kaapin, otti pyytämäni mallit esille ja sain sovittaa niitä ranteeseen. Helppoa ja yksinkertaista. Osoitin hänelle myös, että haluan jälkimmäisen kellomallin, koska se oli aavistuksen pienempi kooltaan ja istui täten paremmin mun käteen. Myyjä varmisti asian ja kysyi, haluanko nimenomaan ko. kellon, joka oli vähän halvempi ollessaan outlet-tuote. Kysyin häneltä, miksi tuo kello on outletissa ja hän vastasi vain, että kyseessä on asiakaspalautus. Kello on tarkistettu täysin ehjäksi ja toimivaksi, siinä ei ole minkäänlaista vikaa. Joten mikäs siinä – kelloon sai kuitenkin täyden takuun ja kaiken muun härpäkkeen, mitä uuteenkin tuotteeseen tulee. Ihan sama, jos se on roikkunut viikon tai pari jonkun toisen kädessä mua ennen.

Ihan sama mistä kirjoitan, metsäkuvat sopii silti kaikkeen. Voi Luoja, miten kaipaan nyt vuorokaudenkin jälkeen tätä paikkaa jo.

Myyjä vei mut ja kellon kassalle ja pyysi kolmatta myyjää palvelemaan meitä. Hän kertoi myös, että kassa tulee kysymään henkilötietoja – voisin kirjoittaa ne etukäteen valmiiksi. Toki se sopii mulle, koska se vain sujuvoittaa kassatilannetta. Kakkosmyyjä kertoi kassamyyjälle ennakkoon jo valmiiksi, että en puhu muuta kuin puhelimen välityksellä, mutta kuulen kyllä normaalisti. No, myyjä nyökkäsi vain, otti viivakoodin sanomatta mitään ja näytti mulle korttikonetta (= Elina on kuuro). Halusin kuitenkin maksaa käteisellä ja ojensin suoraan käteiset hänelle saaden aikaan hieman silmien pyörittelyä. Myyjä otti käteiset ja samaan aikaan neljäs myyjä kysyi vierestä sitä, miksi kyseinen kassamyyjä ei ota multa henkilötietoja ylös. Kyseisen kassahenkilön sanat olivat sellaiset, jotka oikeasti loukkasivat mua. Hän sanoi, että ”eiku tää asiakas ei pysty puhumaan, niin ei hän kai halua luovuttaa henkilötietojaan. Tai ainakin mä oletin näin”. Ihan järjetön, tyhmä oletus. Miten asiakaspalvelija voi ylipäätään olettaa niin?

Mua loukkasi ja raivostutti todella paljon se, että kassalla olevalle myyjälle kerrottiin toisen myyjän toimesta se, että kuulen. Tästä huolimatta hän silti toimii kuin olisin kuuro. Ja se, että henkilötietojen antaminen järjestelmään mm. takuuasioita ja sähköistä kuittia varten on täysin normaali käytäntö. Jopa edellä olevalta noin 70-vuotiaalta asiakkaalta kysyttiin sähköpostia ja selitettiin, miksi näin tehdään. Mutta siinä tilanteessa, kun kyseessä on puhevammainen asiakas, voi selkeästi unohtaa kaiken kommunikaation ja asiakaspalvelun perusasiat.

Tuli vain tunne, että liike voisi pitää tunkkinsa ja haluan muualle asioimaan. Valitettavasti kun kommunikaatio oli niin sujumatonta ja rahakin vaihtanut omistajaa, en jaksanut yrittää säätää siinä en enempää. Totesin, että menkööt. Harmitti, mutta ihan sama. Tilanne nyt vain meni näin tällä kertaa. Lisäksi laitoin liikkeelle pitkän asiakaspalautteen aiheesta, jossa myös lyhyesti selitin mitä on esimerkiksi puhevamma yleisesti. Toivottavasti palaute otetaan vastaan ja tulevaisuudessa tapahtuu muutosta aiheen tiimoilta.

No, onpahan hieno kello nyt ainakin.

Lisäksi nyt on taas Pohjanmaa lusittu, takaisin Turussa. Pohjanmaalla oli viimeisenä viikonloppuna mun broidin kihjalaiset, jotka vietettiin mökillä. Siihen kuului luonnollisesti ruokaa, pannukahvia, savusaunaa (ja normaalia puusaunaa peseytymistä varten) ja uimista useamman tunnin mittaisena settinä, nuotiolla makkaran paistoa sekä jonkin verran alkoholia. Kuitenkin kyseessä oli vain lähimmät ihmiset juomassa, joten fiilis säilyi koko ajan turvallisena. Lisäksi oltiin kaikki noin puolilta öin nukkumassa jo, eli ei ollut mitkään järjettömät ryyppäjäiset. Seuraavana aamuna päätettiin vielä lämmittää parin tunnin mittainen ”krapulasauna”, käyden vuorotellen puusaunassa ja lammessa, jossa oli lämmintä hurjat 11 astetta. Aivan huippua, oli tosi kelpo viikonloppu. Ainoa ongelma tosin oli vain se, että mulla loppui luonnollisesti puhelimesta akku vähän turhankin nopeasti ja mökillä ei sähköä ollut. Tarkoitti sitä, että Elina oli hiljaa. Todella hiljaa.

Mökille tultaessa ärsytti lähinnä yksi asia. Eräs, tuttu ihminen totesi ensimmäisenä mut nähdessään, että ”sano mulle terve”. Naureskeli sitä, miten hyvän sutkautuksen taas kehittikään. Voin sanoa, että kaikki hyvä fiilis katosi välittömästi siinä tilanteessa ja meni hetken aikaa, ennen kuin jaksoin taas kiinnostua oikeastaan mistään. Vielä enemmän häntä nauratti se, miten nostin hänen naamansa eteen vain keskisormen pystyyn ja yritin lähteä pois tilasta. Ongelma on se, että mua ei todellakaan jaksa naurattaa ”sano mulle”-vitsit. Eivätkä ne vitsit tule koskaan naurattamaankaan. Miksi naurattaisikaan? En edes tiedä, mihin vertaisin niitä. En tiedä, mikä olisi tarpeeksi samaistuttava, tarpeeksi konkreettinen asia yleisesti. Joka tapauksessa: naureskellaan asialle, mitä toivot enemmän kuin koskaan. Samalla tiedät kuitenkin, että se asia on mahdotonta toteuttaa, tilanne ahdistaa jo valmiiksi ilman mitään ”tee se asia”-vitsejä. Huoh. Ärsyttää.

Hän oli mökiltä tultaessa hyvin väsynyt. Ja halipulainen. Tyyppi juoksi monta tuntia pallon perässä, ui, oli savusaunassa monta kertaa, paistoi makkaraa (ja koemaistoi niitä luonnollisesti), kerjäsi ruokaa ja nukkui sängyssä niin leveästi kuin pystyi.

Pohjanmaalla tapahtui myös hyviä asioita. Ja ei niin hyviä, mutta hyviäkin. Näin esimerkiksi pari hyvää ystävääni pitkästä aikaa. Toisen kanssa vähän pikaisemmin, toisen kanssa istuttiin alas useammaksi tunniksi. Vaikka kaikki ei ole kunnossa kommunikaation suhteen, on ihana tunne keskustella ystävän kanssa, joka tuntee mut varmaan yhtä hyvin kuin itse tunnen itseni. Ystävä, jonka kanssa voi keskustella aivan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ystävä, jota ihailet suuresti kaikkine puolineen. Ystävä, joka osaa sanoa oikeat sanat, saa hymyilemään (ja tarvittaessa myös itkemään). Ystävä, johon luotat enemmän kuin kehenkään muuhun.

Oli vapauttavaa istua, keskustella asioista. Miten menee, tulkista, viimeaikaisista tapahtumista. Ihan vain siltä, miltä paikallinen uusi tori näyttää tai Turun kuoppatorista. Siitä, millaisia podcasteja hän on kuunnellut ja mitkä voisi olla hyviä. Kuitenkin voi keskustella myös vakavammista aiheista, jolloin toinen ihminen osaa sanoa juuri ne sanat, että alatkin tarvittaessa nauramaan etkä purskahda (vielä) itkuun.

Eksyin myös mettään useammankin kerran. Siis oikeasti eksyin ilman mitään tietoa siitä, missä oon. Ei haittaa, koska tällainen satumetsä tuli vastaan. Tuolla oli hyvä olla. Maata hetki mättäällä, kuunnella sateen ropinaa, hengittää. Ymmärtää, että on turvassa. Ylipäätään metsä näytteli isoa roolia. Trackerin mukaan viihdyin helposti 20km päivittäin metsässä, jopa yli. Ja kyllä siellä aikaa vietettiinkin, useita tunteja joka päivä.

Jäi mieletön tunne, kun istuttiin keittiön pöydän ääressä ja ystävä alkaa kertomaan siitä, miten paljon olen kasvanut ja muuttunut. Kertaamaan kaikkea historiaa, miten paljon on tapahtunut henkistä kasvua muutamassa vuodessa. Miten paljosta on selvitty, miten on oppinut sen, ettei yksin välttämättä tarvitse selvitä kaikesta. Siitä saan olla kiitollinen hänelle. Ilman häntä en olisi jaksanut. Hänelle kirjoitinkin, miten hän on ollut aina mukana, tuki turva, rakas ystävä. Yksin en olisi pärjännyt.

Tuo tilanne oli hetki, jolloin sai pidättää itkua. Se oli hetki, jota ei osaa kuvailla. Eikä tarvitsekaan osata, kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi. Sanat tulivat juuri oikeaan aikaan: sellaisia sanoja, joita todella tarvitsin siinä hetkessä. Sanoja, jotka valoivat taas pientä uskoa siitä, että taas pärjätään todellakin, tuli vastaan mitä vain. On ollut jo monta tunnelia, jonka päässä ei pitänyt näkyä valoa. Niin se valo vain on aina tullut lopulta vastaan tunnelin päähän, vaikkakin välillä hyvin hauraana.

Kuitenkin on kummallista osittain, että yhä tänä päivänä on pieni suojamuuri myös silloin, kun tapaa rakkaimpiaankin ystäviä. Tälläkin kertaa olin päättänyt, etten itke vaikka mitä tulee eteen. Tavallaan haluaa säilyttää jonkinlaisen suojakuoren yhä edelleen, vaikka tiedostan sen mitä aiemminkin sanoin: ystävä, joka tuntee mut varmaan yhtä hyvin kuin tunnen itse itseni. Ystävä, joka tietää kaiken ja johon luotan täysin. Siitäkin huolimatta, löytyy tunne, etten halua itkeä tai välttämättä kertoa kaikkea.

Toisaalta tunne on sellainen, että sillä haluaa suojella sekä itseään, että myös keskustelun vastaanottajaa. En tiedä tarkalleen edes, miksi ja miten. Ehkä siinä on vanhaa, tuttua ”mitä tapahtuu, jos kerron”-Elinaa. Toisen vastareaktio on ollut aina mulle vähän vaikea asia, mutta nykyään pelkää usein sitä, satutanko kertoessani. Tavallaan tulee tunne, että haluaa suojella toista negatiivisilta tunteilta. Mutta, lopulta se kaikki ennalta ajateltu suojamuuri suli pois halatessa ja alkoi itku. Itku, josta pelkäsin, ettei sille tule loppua. Oli lohdullista, että tilanteessa oli turvallinen, rakas ihminen. Halaten ja sanoen, että välillä on hyvä itkeä monenkin asian itkut kerralla ulos.

Jag vet att du ska läsa den här texten: tack för att du precis är den du är. ♥