Chapter 33.

Oon ollut nyt reilu viikon ajan Seinäjoella ja muutama päivä on vielä jäljellä lomaa. Nautin erittäin paljon siitä, että oon saanut viettää rakkailla kulmilla aikaa ihan vapaasti. Nautin siitä, että pääsen ihan talon vierestä metsään. Tällä hetkellä lähimetsää on osittain vallannut myös Maavoimat, joilla on paikallispuolustusharjoitukset tuossa. Mutta, ei se mitään – metsää ja metsäpolkuja riittää silti. Nautin siitä, että saan samoilla metsäpoluilla ja umpimetsässä. Nauti hiljaisuudesta, marjojen poimimisesta, luonnosta ja siitä, että siellä ei ole mitään kiirettä tai stressiä. Metsässä unohtuu kaikki asiat, joita pitäisi ajatella tai tehdä. Siellä ollaan, eletään hetkessä. Ainoa syy katsoa puhelinta on se, kun ajantaju unohtuu ja haluaa ottaa valokuvan.

Pieni metsäeläin, joka on onnellinen päästessään metsähölkälle - mikäli hölkkä ei tapahdu tunnin välein omistajan hullaantuessa metsään

Pääsin käymään muutama päivä sitten vanhassa kotonani ja vanhoja ystäviäni. Ja talliin, jossa odotti maailman paras hevonen. Hevonen, joka lähti kuusi vuotta sitten (myytiin). Hevonen, jota oon kaivannut todella paljon siitä lähtien, miettien lähes päivittäin tuota blondia. Kun näin Hempukan vanhassa karsinassaan, en olisi ikinä uskonut sen olleen totta. Itkin, silittäessäni sitä ja ymmärtämättä sitä, että maailman rakkain humppatukka oli todellakin siinä taas. Kuuden, pitkän vuoden jälkeen tuo rakas eläin oli siinä. Kyyneleiltä ei meinannut tulla loppua, todellakaan. Sain myös mennä ratsastamaan, mikä oli uskomattomin tunne aikoihin. En ole vuoteen päässyt hevosen selkään. Kevään jälkeen en voinut kuvitellakaan, että pääsisin ratsastamaan aikoihin. Mutta siinä olin, omakouluttamani hevosen selässä taas. Itku tulee jälkeenpäinkin vain liikutuksesta.

Viimeisin vastaava kuva on otettu 6 vuotta sitten, kun tamma oli 4v. Hempukka. ♥ Joka ei vieläkään ole kuvauksellinen.

Näin myös rakkaita, tuttuja ihmisiä tallilla. Oli ihana nähdä heitä, vaikka samaan aikaan kommunikaatio olikin hankalaa. Lähinnä se, että tallilla ei voi olla puhelin kädessä koko aikaa ja se, että sama viesti pitäisi välittää useammalle ihmiselle samaan aikaan. Se on haastavaa ja vie aikaa paljon. Ja todella rasittavaa myös pidemmän päälle. Siitäkin huolimatta, että on aivan ihanaa nähdä kavereita – silti se samalla on todella raastavaa. Olisi niin paljon keskusteltavaa, kerrottavaa, kysyttävää. Haluaisi heittää pieniä kommentteja keskustelun lomassa, tarkentaa, mitä tahansa. Se on todella vaikeaa, hidasta ja mun kysymys (tai muu kommunikointi) pysäyttää aina koko tilanteen. Lisäksi se on tosi näkyvää ja tuntuu, että joka kerta siitä syntyy omanlaisensa numero.

Oon myös ollut todella monta kertaa kuuro. Se ei toisaalta yllätä ketään. Kävin esimerkiksi kolmena päivänä Urheilutalolla, joka kerta sinne mentäessä olen kuuro. Viimeisellä kerralla mulla oli vielä kuulokkeet päässä. Ja ei. Kuuro mikä kuuro, koska en sanonut viestiäni ääneen vaan näytin sen puhelimelta. Se alkaa ärsyttämään oikeasti jo aika paljon.

Joissain tilanteissa oon joutunut myös esittämään, että olen kuuro. Esimerkiksi eräskin vanhempi rouvashenkilö halusi keskustella mun kanssa Urheilutalon pukukopeilla. No, en reagoinut mitään, koska tiesin etten pystyisi vastaamaan mihinkään ja tilanne menisi todella sekavaksi. Helpompaa siis ignorata täysin, vaikka se tuntuukin todella julmalle. Lähetin tosin viestin Snapchattiin välittömästi viestin viittoen, jotta kyseinen henkilö huomaisi mun viittovan. No, en tiedä ymmärsikö hän sitä. Toivottavasti ymmärsi, jotta hän ei tuntisi oloaan loukatuksi.

Näissä maisemissa voisin viettää koko päivän, aamusta iltaan.

Usein joudun todella epämukavaan tilanteeseen, koska reagoin toisen ihmisen puheeseen, mutta en kuitenkaan vastaa mitään. Se on todella, todella inhottavaa. Viimeksi eilen illalla, iltalenkillä eräs naapuri tuli kysymään sitä, minkä rotuinen koira mulla on. En ensin kuullut koko kysymystä ja luonnollisesti pysähdyin katsoen kysyvästi. Hän toisti kysymyksensä ja tajusin samalla oman virheeni. Aloin viittoa, että valitettavasti kykenen käyttämään vain viittomakommunikaatiota enkä voi puhua. Ja yllättäenkin, Elina on friikki, kummajainen. Ja muuttui selkeästi myös kuuroksi, kun kyseinen kysyjä näytti itseään ja viittoi ”pois”. En vain ymmärrä. Ymmärsin hänen kysymyksensä, kuulin sen. Vastaan viittoen. Ja tadaa, kuuro! Ihan käsittämätöntä, naurettavaa. Mutta, tapa sekin on kai ihmisten selvittää tilanteita.

Lisäksi onnistuin vetämään todella raivostuttavan flunssan päälle. Inhottaa, koska nyt olisi paras aika samoilla metsissä, käydä kaikkialla. Tosin, käyn silti metsissä, vaikka todennäköisesti tulen sieltä ihan hikimärkänä ja tärisevänä takaisin. Mutta, pieni kuumeilu ja flunssa on pieni hinta siitä, että saa liikkua siellä ja tehdä sitä, mitä todellakin rakastaa. Fiksua se toki ei ole, mutta Turussa metsässä samoilu on käytännössä mahdotonta. Nyt kun siihen on mahdollisuus, hyödynnän sen ehdottomasti.

Ja marjoja riittää niin paljon!