Välillä ihmetyttää ihmisten
asenne viittovia ja puhevammaisia ihmisiä kohtaan. Tai, se ihmetyttää aika
useinkin. Miksi ihmiset eivät voi yhtään miettiä ja harkita sitä, mitä sanovat?
Mikä oikeuttaa päästämään suusta sellaisia asioita, joita ei yhtään ajattele? Asia
alkaa todellakin ärsyttää kyseinen asia. Ihan sama, oli kyseessä tuntematon
ihminen kaupassa tai oma sisko. Sillä ei ole mitään väliä, kuka sanoo. Sillä on
väliä, mitä sanoo.
Mikäli kommentoijat olisivat
samassa asemassa kanssani, uskon että kommentit loppuisivat hyvin lyhyeen. Ja
todennäköisesti myös he ärsyyntyisivät erittäin paljon siitä, millaisia
kommentteja ulkopuoliset, asiasta tietämättömät kertovat. Ärsyttäisi kaikki lässyttäminen,
voivottelu ja se, että olet yhtäkkiä taas henkisesti viisivuotias. Fyysisiltä taidoilta
ehkä vuoden vanha: sellainen, joka opettelee juuri kävelemään. Valitettavasti
uskon, että heidän ”ihmeparantumisensa” jälkeen he unohtaisivat asian hyvin nopeasti.
Tai ainakin aika kultaisi muistot niin hyvin, jotta voisi vain sanoa been
there done that. Tämän jälkeen voisi jatkaa taas hyvällä omatunnolla
kommenttien heittämistä ilman, että ajattelee tilannetta yhtään sen enempää.
Jos ei asiallista sanottavaa löydy, toimi kuvan ohjeiden mukaisesti. |
Kuuntelin Spotifya ollessani
ulkona koiran kanssa. Biisilistalla oli myös Happoradion Puhu äänellä jonka
kuulen. Sama kipale, josta myös blogini on saanut nimensä. Sain jälleen
kerran tuon biisin aikana kommentin, että myös mun tulisi puhua äänellä, joka
kuullaan. Tuntuu vain niin karsealta, että yhä tänäkin päivänä kuulen vastaavia
kommentteja ihmisiltä. Lisäksi mun puhevammasta on ruvennut tulemaan yleistä
vitsailua, naureskelua muiden ihmisten toimesta. Vitsailen toki itsekin aiheesta.
Vitsailen, jotta jaksan
pysyä pinnalla ja yritän tehdä asiasta helpomman käsittää. Vitsailen, jotta
asian kanssa olisi hieman helpompi elää. Vitsailen tavoilla, jotka eivät satuta
mua tai ketään muutakaan. Voin heittää läppää tietyissä tilanteissa, en
jatkuvasti. Välillä tulee sopiva tilanne, jolloin voin tätä tehdä. Esimerkiksi
sisarusteni kanssa, kun keskustelemme jostain meitä kaikkia yhdistävästä
asiasta. Voin heittää asiasta läppää, tehdä jonkin nasevan ja tilanteeseen
sopivan kommentin. Vain silloin, kun siihen löytyy sopiva ja herkullinen rako. Valitettavasti
kirjoitettuna yksikään viesti ei kuulosta samalle kuin se, että joku sanoisi ne
ääneen. Äänenpainot, äänenvoimakkuus ja kaikki muu uupuu kirjoitetusta informaatiosta.
On vaikeaa yrittää kirjoittaa sarkasmia, satiiria, ironiaa tai muitakaan sävyjä
viestiin niin, että kaikki ne ymmärtäisivät kuten olen tarkoittanut ne
sanottavaksi.
Mielestäni taas se ei ole
hauskaa tai vitsailua, että kerrotaan, kuinka Elina opetetaan uudestaan
puhumaan. Sitten kun Elina oppii puhumaan, ensimmäisen sanan tulee olla jokin
hassunhauska sana, joka sopii kyseiseen tilanteeseen. Kun Elina opetetaan
puhumaan, se ei ole enää vammainen ja sen ei tarvitse enää kirjoittaa.
Useat ihmiset ovat myös
mahtipontisesti sitä mieltä, että he itse opettavat mut vielä puhumaan
uudestaan. Ja antavat muka-nerokkaita ohjeita siitä, mitä sanoa. Kuten myös hokevat:
”sano: auto, koira, perkele, kala, puu”. Tai vaihtoehtoisesti jo siitä, että
lähde sanomaan aakkosia. Huuda, laula, heitä voltti, kilju, lähde juoksemaan.
Lisäksi tämä heidän puhumaan opettaminen tapahtuu äärettömän nopeasti. Heidän
olettamuksensa mukaan kuluu suunnilleen vartti, jotta kaikki on taas ennallaan.
Voisipa saada edes yksinkertaisen kommunikaatiomenetelmän. Mieluiten tulkin. Huoh. |
Lisäksi tätä tapahtuu paljon,
viimeksi eilen: muut kävivät kaupungilla ja toivat mukanaan mulle jotain. ”Jos sanot,
että tuote X on väärä, niin lähden välittömästi hakemaan oikean tuotteen”. Tilanne
jatkui jotenkin vielä, mutta itse en jaksanut enää edes kuunnella keskustelua
vaan blokkasin sen täysin ulkopuolelleni.
Tai juuri äsken, noin vartti
sitten tapahtunut asia. ”Sun pitää opettaa koirallesi sana ’saa ottaa’, koska
se ei ymmärrä sitä”. Hehheh, opeta sille ääneen käsky, kun et puhu itse
sanaakaan. Melkein jopa naurattaa nämä loistavat letkautukset. Niin paljon, että
lähdin tilanteesta pois keskisormi pystyssä – se tosin olikin erittäin hauskaa
ja naurun aiheuttaja. En jaksanut edes yrittää lähteä keskustelemaan aiheesta
tai kertomaan jälleen omista ajatuksistani. Ymmärrän, että kyseessä oli vitsi
(tai siitä yritettiin muotoilla vitsiä) ja se saikin muilta keskustelun osallisilta
naureskelua osakseen. Todellakin, sano asiasi ja opeta koirallesi ääneen käsky.
Vitsikästä. Kuolisin nauruun, jos jaksaisin.
Mua ei naurattanut
ollenkaan. Miksi naurattaisikaan? Mun mielestä tuo on lähinnä loukkaavaa ja
halventavaa. Mua ei kiinnosta kuunnella, kuinka muut puhuvat musta; mun
vammasta. En edes tiedä, mikä olisi sopiva vertaus aiheeseen. Lähinnä tulee
mieleen sama vertaus, jota mietin jo sairaalassa erään kamalan neurologin käynnin
jälkeen: sano alaraajahalvaantuneelle, että sen kun lähdet kävelemään. Kyllä se
siitä alkaa sujumaan. En tiedä, onko sekään sopiva vertaus tähän. Tuntuu, ettei
sopivaa tai oikealla tavalla kuvaavaa vertausta edes löydy tähän tilanteeseen. Joka
tapauksessa, raivostuttaa.
Näiden tilanteiden takia
mulla on jatkuvasti niin tyhmä olo. Tuntuu, että muut ihmiset luulevat mun
älykkyysosamäärän tippuneen pohjamutiin. Ihmiset luulevat, että voivat päästää
suustaan ihan mitä haluavat ilman, että myös mulla on tilannetta kohtaan omia ajatuksia
ja mielipiteitä. Tunnen usein, että sopisin syvästi vammautuneiden henkilöiden
seuraan muiden mielestä. Kuitenkin tiedän, että fakta on erilainen eikä tällä
tavalla tarvitsisi ajatella asiaa olevaksi. Automaattisesti kuulen kuitenkin
ympäristön kommentteja enkä osaa olla täysin välittämättä niistä. Normaalisti olisin
välittämättä kommenteista, mikäli joku yrittää panetella tai keksiä jotain yhtä
älyvapaata. Nauraisin tilanteelle tai laukoisin jonkin sopivan vastakommentin.
Nyt asiat menevät herkästi ihon alle ja kolahtaa.
Mieluummin päivä tämän ääressä kuin se, että kuuntelisi sellaista, mikä saa vain huonon fiiliksen |
Mikäli kerron pitäväni ylläolevan
kaltaisia tilanteita loukkaavina, olen lähinnä liian herkkä eikä asioita tulisi
ottaa niin tosissaan. Ei saa suuttua leikistä. Eli siis… Mun ei pitäisi ottaa
tosissaan sitä, että mun elämän pilanneista tekijöistä tehdään jatkuvasti
pilaa? Mielenkiintoista. Ongelmana on jälleen kerran se, että toisen asemaan
asettuminen on erittäin haastavaa eikä kyetä näkemään kuin oma näkökulma
aiheeseen. Terveen ihmisen näkökulma ilman, että aiheeseen on mitään todellista
tai välttämättä edes teoreettista kosketuspintaa.
Samaan aikaan kuitenkin ihmetellään,
miksi olen haluton esimerkiksi tapaamaan ihmisiä tai miksi olen ”hankala”. Miksi
haluaisin tavata sellaisia ihmisiä, joiden tiedän tekevän asiasta vain pilaa?
Eihän sellaista jaksa kukaan kuunnella. Eikä tarvitsekaan kuunnella, varsinkin
kun en kykene edes sanomaan asiasta mitään takaisin. Mieluummin olen yksin kuin
se, että jatkuvasti selitän ja kuuntelen vieressä naureskelua asioista, jotka
oikeasti tuntuvat vain ihan paskalle. Tai vaihtoehtoisesti kuuntelen, kuinka
muut keskustelevat mun asioita ja päivittelevät niitä muistamatta, että olen
samassa tilassa.
En pysty edes puolustamaan itseäni
näissä tilanteissa. En kykene lähtemään ovet paukkuen lenkille (tai lähteä
vaikka omaan kotiini, jonne kaipaan niin paljon). En pysty edes kertomaan sitä,
mille musta ihan oikeasti tuntuu. Toki, voin kirjoittaa asioita ja kertoa tätä
kautta. Voin kertoa viittoen, vaikka tätä tosin ei tällä hetkellä kukaan ymmärrä.
Vaikka kirjoitan siitä, mille
musta tuntuu niin sitä ei ymmärretä. Tai, kaikki osaavat lukea mutta viestin
sisältöä tai sen todellista merkitystä ei ymmärrä kukaan. Voin yrittää
puolustaa itseäni, mutta sille naureskellaan. Taas tuloksena on vain se, että
olen herkkä ja tosikko. Jos yritän lähteä avaamaan tilannetta yhtään ”voisitko
edes yrittää ymmärtää mun näkökantaa”-tyylisesti, tilanne loppuu siihen tai
joku suuttuu. Raivostuttavaa! Loppupeleissä tilanne on taas se, etten saanut
asiaani kuuluville, koska en pysty huutamaan ajatuksiani ulos.
Jee, puheterapiastakin tuli kirje! Elokuussa JO pääsee sinnekin. |
En toivo vastaavaa
tilannetta kenellekään, mutta viikon mittainen elämysmatka mun tämän hetkiseen
elämään olisi ihan loistava retkikohde. Lupaan, että tulevaisuudessa järjestän
vielä sellaisia paketteja ja koulutuksia, joissa ihminen joutuu kokemaan samaa
kuin minä nyt ja sairaalassa ollessani. Uskon, että se avaisi silmiä monelle jo
pelkän kommunikaation kannalta. Siitä, että olet yhtäkkiä täysi nolla, arvostus
laskenut ja kaikki on pelkästään vaikeaa. Vaikka vaikutus ei ehkä ole kovin
pitkävaikutteinen, se avaisi edes pieneksi hetkeksi silmiä. Lisäksi
tilanteeseen pystyy palaamaan aina mielessään takaisin. Tätä haluan todellakin
lähteä kehittämään tulevaisuudessa ja kaikki neuvot, vinkit asiaa kohtaan on
erittäin tervetullutta.
Onko sulta tutkittu ms-taudin mahdollisuus? Tuli tämmönen uutinen vastaan https://www.iltalehti.fi/tosielamaa/a/6f645f2e-679e-455d-bf76-820031f4de4e ja aloin miettiä että sulla samantapaisia oireita.
VastaaPoistaJoo, jotain siihen liittyvää on ainakin tutkittu. Ulkoa nyt en muista sitä, että miten tarkasti.
Poista