Chapter 16.

Välillä ihmetyttää ihmisten asenne viittovia ja puhevammaisia ihmisiä kohtaan. Tai, se ihmetyttää aika useinkin. Miksi ihmiset eivät voi yhtään miettiä ja harkita sitä, mitä sanovat? Mikä oikeuttaa päästämään suusta sellaisia asioita, joita ei yhtään ajattele? Asia alkaa todellakin ärsyttää kyseinen asia. Ihan sama, oli kyseessä tuntematon ihminen kaupassa tai oma sisko. Sillä ei ole mitään väliä, kuka sanoo. Sillä on väliä, mitä sanoo.

Mikäli kommentoijat olisivat samassa asemassa kanssani, uskon että kommentit loppuisivat hyvin lyhyeen. Ja todennäköisesti myös he ärsyyntyisivät erittäin paljon siitä, millaisia kommentteja ulkopuoliset, asiasta tietämättömät kertovat. Ärsyttäisi kaikki lässyttäminen, voivottelu ja se, että olet yhtäkkiä taas henkisesti viisivuotias. Fyysisiltä taidoilta ehkä vuoden vanha: sellainen, joka opettelee juuri kävelemään. Valitettavasti uskon, että heidän ”ihmeparantumisensa” jälkeen he unohtaisivat asian hyvin nopeasti. Tai ainakin aika kultaisi muistot niin hyvin, jotta voisi vain sanoa been there done that. Tämän jälkeen voisi jatkaa taas hyvällä omatunnolla kommenttien heittämistä ilman, että ajattelee tilannetta yhtään sen enempää.

Jos ei asiallista sanottavaa löydy, toimi kuvan ohjeiden mukaisesti.

Kuuntelin Spotifya ollessani ulkona koiran kanssa. Biisilistalla oli myös Happoradion Puhu äänellä jonka kuulen. Sama kipale, josta myös blogini on saanut nimensä. Sain jälleen kerran tuon biisin aikana kommentin, että myös mun tulisi puhua äänellä, joka kuullaan. Tuntuu vain niin karsealta, että yhä tänäkin päivänä kuulen vastaavia kommentteja ihmisiltä. Lisäksi mun puhevammasta on ruvennut tulemaan yleistä vitsailua, naureskelua muiden ihmisten toimesta. Vitsailen toki itsekin aiheesta.

Vitsailen, jotta jaksan pysyä pinnalla ja yritän tehdä asiasta helpomman käsittää. Vitsailen, jotta asian kanssa olisi hieman helpompi elää. Vitsailen tavoilla, jotka eivät satuta mua tai ketään muutakaan. Voin heittää läppää tietyissä tilanteissa, en jatkuvasti. Välillä tulee sopiva tilanne, jolloin voin tätä tehdä. Esimerkiksi sisarusteni kanssa, kun keskustelemme jostain meitä kaikkia yhdistävästä asiasta. Voin heittää asiasta läppää, tehdä jonkin nasevan ja tilanteeseen sopivan kommentin. Vain silloin, kun siihen löytyy sopiva ja herkullinen rako. Valitettavasti kirjoitettuna yksikään viesti ei kuulosta samalle kuin se, että joku sanoisi ne ääneen. Äänenpainot, äänenvoimakkuus ja kaikki muu uupuu kirjoitetusta informaatiosta. On vaikeaa yrittää kirjoittaa sarkasmia, satiiria, ironiaa tai muitakaan sävyjä viestiin niin, että kaikki ne ymmärtäisivät kuten olen tarkoittanut ne sanottavaksi.

Mielestäni taas se ei ole hauskaa tai vitsailua, että kerrotaan, kuinka Elina opetetaan uudestaan puhumaan. Sitten kun Elina oppii puhumaan, ensimmäisen sanan tulee olla jokin hassunhauska sana, joka sopii kyseiseen tilanteeseen. Kun Elina opetetaan puhumaan, se ei ole enää vammainen ja sen ei tarvitse enää kirjoittaa.

Useat ihmiset ovat myös mahtipontisesti sitä mieltä, että he itse opettavat mut vielä puhumaan uudestaan. Ja antavat muka-nerokkaita ohjeita siitä, mitä sanoa. Kuten myös hokevat: ”sano: auto, koira, perkele, kala, puu”. Tai vaihtoehtoisesti jo siitä, että lähde sanomaan aakkosia. Huuda, laula, heitä voltti, kilju, lähde juoksemaan. Lisäksi tämä heidän puhumaan opettaminen tapahtuu äärettömän nopeasti. Heidän olettamuksensa mukaan kuluu suunnilleen vartti, jotta kaikki on taas ennallaan.

Voisipa saada edes yksinkertaisen kommunikaatiomenetelmän. Mieluiten tulkin. Huoh.

Lisäksi tätä tapahtuu paljon, viimeksi eilen: muut kävivät kaupungilla ja toivat mukanaan mulle jotain. ”Jos sanot, että tuote X on väärä, niin lähden välittömästi hakemaan oikean tuotteen”. Tilanne jatkui jotenkin vielä, mutta itse en jaksanut enää edes kuunnella keskustelua vaan blokkasin sen täysin ulkopuolelleni.

Tai juuri äsken, noin vartti sitten tapahtunut asia. ”Sun pitää opettaa koirallesi sana ’saa ottaa’, koska se ei ymmärrä sitä”. Hehheh, opeta sille ääneen käsky, kun et puhu itse sanaakaan. Melkein jopa naurattaa nämä loistavat letkautukset. Niin paljon, että lähdin tilanteesta pois keskisormi pystyssä – se tosin olikin erittäin hauskaa ja naurun aiheuttaja. En jaksanut edes yrittää lähteä keskustelemaan aiheesta tai kertomaan jälleen omista ajatuksistani. Ymmärrän, että kyseessä oli vitsi (tai siitä yritettiin muotoilla vitsiä) ja se saikin muilta keskustelun osallisilta naureskelua osakseen. Todellakin, sano asiasi ja opeta koirallesi ääneen käsky. Vitsikästä. Kuolisin nauruun, jos jaksaisin.

Mua ei naurattanut ollenkaan. Miksi naurattaisikaan? Mun mielestä tuo on lähinnä loukkaavaa ja halventavaa. Mua ei kiinnosta kuunnella, kuinka muut puhuvat musta; mun vammasta. En edes tiedä, mikä olisi sopiva vertaus aiheeseen. Lähinnä tulee mieleen sama vertaus, jota mietin jo sairaalassa erään kamalan neurologin käynnin jälkeen: sano alaraajahalvaantuneelle, että sen kun lähdet kävelemään. Kyllä se siitä alkaa sujumaan. En tiedä, onko sekään sopiva vertaus tähän. Tuntuu, ettei sopivaa tai oikealla tavalla kuvaavaa vertausta edes löydy tähän tilanteeseen. Joka tapauksessa, raivostuttaa.

Näiden tilanteiden takia mulla on jatkuvasti niin tyhmä olo. Tuntuu, että muut ihmiset luulevat mun älykkyysosamäärän tippuneen pohjamutiin. Ihmiset luulevat, että voivat päästää suustaan ihan mitä haluavat ilman, että myös mulla on tilannetta kohtaan omia ajatuksia ja mielipiteitä. Tunnen usein, että sopisin syvästi vammautuneiden henkilöiden seuraan muiden mielestä. Kuitenkin tiedän, että fakta on erilainen eikä tällä tavalla tarvitsisi ajatella asiaa olevaksi. Automaattisesti kuulen kuitenkin ympäristön kommentteja enkä osaa olla täysin välittämättä niistä. Normaalisti olisin välittämättä kommenteista, mikäli joku yrittää panetella tai keksiä jotain yhtä älyvapaata. Nauraisin tilanteelle tai laukoisin jonkin sopivan vastakommentin. Nyt asiat menevät herkästi ihon alle ja kolahtaa.

Mieluummin päivä tämän ääressä kuin se, että kuuntelisi sellaista, mikä saa vain huonon fiiliksen

Mikäli kerron pitäväni ylläolevan kaltaisia tilanteita loukkaavina, olen lähinnä liian herkkä eikä asioita tulisi ottaa niin tosissaan. Ei saa suuttua leikistä. Eli siis… Mun ei pitäisi ottaa tosissaan sitä, että mun elämän pilanneista tekijöistä tehdään jatkuvasti pilaa? Mielenkiintoista. Ongelmana on jälleen kerran se, että toisen asemaan asettuminen on erittäin haastavaa eikä kyetä näkemään kuin oma näkökulma aiheeseen. Terveen ihmisen näkökulma ilman, että aiheeseen on mitään todellista tai välttämättä edes teoreettista kosketuspintaa.

Samaan aikaan kuitenkin ihmetellään, miksi olen haluton esimerkiksi tapaamaan ihmisiä tai miksi olen ”hankala”. Miksi haluaisin tavata sellaisia ihmisiä, joiden tiedän tekevän asiasta vain pilaa? Eihän sellaista jaksa kukaan kuunnella. Eikä tarvitsekaan kuunnella, varsinkin kun en kykene edes sanomaan asiasta mitään takaisin. Mieluummin olen yksin kuin se, että jatkuvasti selitän ja kuuntelen vieressä naureskelua asioista, jotka oikeasti tuntuvat vain ihan paskalle. Tai vaihtoehtoisesti kuuntelen, kuinka muut keskustelevat mun asioita ja päivittelevät niitä muistamatta, että olen samassa tilassa.

En pysty edes puolustamaan itseäni näissä tilanteissa. En kykene lähtemään ovet paukkuen lenkille (tai lähteä vaikka omaan kotiini, jonne kaipaan niin paljon). En pysty edes kertomaan sitä, mille musta ihan oikeasti tuntuu. Toki, voin kirjoittaa asioita ja kertoa tätä kautta. Voin kertoa viittoen, vaikka tätä tosin ei tällä hetkellä kukaan ymmärrä.

Tulkkipäätöstä on odotettu nyt kolme viikkoa, eikä vieläkään kuulu mitään sieltä suunnilta…

Vaikka kirjoitan siitä, mille musta tuntuu niin sitä ei ymmärretä. Tai, kaikki osaavat lukea mutta viestin sisältöä tai sen todellista merkitystä ei ymmärrä kukaan. Voin yrittää puolustaa itseäni, mutta sille naureskellaan. Taas tuloksena on vain se, että olen herkkä ja tosikko. Jos yritän lähteä avaamaan tilannetta yhtään ”voisitko edes yrittää ymmärtää mun näkökantaa”-tyylisesti, tilanne loppuu siihen tai joku suuttuu. Raivostuttavaa! Loppupeleissä tilanne on taas se, etten saanut asiaani kuuluville, koska en pysty huutamaan ajatuksiani ulos.

Jee, puheterapiastakin tuli kirje! Elokuussa JO pääsee sinnekin.

En toivo vastaavaa tilannetta kenellekään, mutta viikon mittainen elämysmatka mun tämän hetkiseen elämään olisi ihan loistava retkikohde. Lupaan, että tulevaisuudessa järjestän vielä sellaisia paketteja ja koulutuksia, joissa ihminen joutuu kokemaan samaa kuin minä nyt ja sairaalassa ollessani. Uskon, että se avaisi silmiä monelle jo pelkän kommunikaation kannalta. Siitä, että olet yhtäkkiä täysi nolla, arvostus laskenut ja kaikki on pelkästään vaikeaa. Vaikka vaikutus ei ehkä ole kovin pitkävaikutteinen, se avaisi edes pieneksi hetkeksi silmiä. Lisäksi tilanteeseen pystyy palaamaan aina mielessään takaisin. Tätä haluan todellakin lähteä kehittämään tulevaisuudessa ja kaikki neuvot, vinkit asiaa kohtaan on erittäin tervetullutta.