Chapter 15.

Huhhuh, takana on parin päivän reissu ja nyt päällimmäisenä tunteena on pohjaton väsymys, vaikkakin samalla on hyvä mieli. On aika mieletöntä, kun päästään koko sisarusparvella (broidini kihlattu luetaan myös kiinteänä osana sisarusparvea) liikenteeseen edelleen, vaikka mun tilanne on mikä on. Keskusteltiinkin, että nyt erona entiseen on lähinnä vain se, että en lauo omia kommenttejani sopiviin väleihin ja liikun eri lailla. Näinhän se menee: olen täysin sama ihminen kuin ennen. Tämän kuin muistaisi kaikki muutkin: ainoastaan liikunta- ja puhekykyni on vaurioitunut. Mitään muuta eroa ei ole. Lisäksi tämän poppoon kanssa keskustelu on helppoa: he muotoilevat kysymyksen niin, että kykenen vastaamaan kyllä/ei tai vaihtoehtoisesti ”valitse vaihtoehto yksi tai kaksi”. Lisäksi he odottavat vastaustani selkeästi pidempään kuin kukaan muu ihminen tähän mennessä. Toki, tunnelma ja fiilis on täysin erilainen ylipäätään. Ei ole kiire.

Sisarusaikaan kuuluu myös ehdottomasti mm. Monopolyn pelaaminen

Reissu oli hyvin kävelyharjoittelupainotteinen ja teki hyvää, vaikka oli toki raskaskin. Käytiin kodalla viettämässä aamupäivä. Siitä on tullut tapa, että käydään kodalla tai laavulla porukalla. Parasta puuhaa yhdessä: raitis ulkoilma, hyvä seura, metsässä ja/tai järven reunalla. On huippua, että Suomessa on laavuja ja paikkoja, jonne pääsee myös liikuntavammaiset. Siitä huolimatta odotan sitä hetkeä, että voimme lähteä kävellen reissuun: reput selkään ja kiertämään patikointimeiningillä jonkinlainen kierros, jonka välissä on mukana perinteinen laavuretki.

Pari viikkoa sitten käytiin laavulla, joka oli täysin esteetön ja myös merkitty esteettömäksi. Auton sai jättää laavun suuaukolle ja se oli rakennettu niin, että pyörätuoli, rollaattori ja muut apuvälineet mahtuvat hyvin kulkemaan siellä. Kyseinen laavu sijaitsi pururadan parkkipaikalla, joten kulku paikalle oli hyvin yksinkertainen. Näkymä vessa/huoltorakennusta ja parkkipaikkaa kohden, ympärillä metsää. Näkymät eivät olleet siis ihan parhaat, mutta se on erittäin pieni miinus. Kuitenkin laavu oli siisti ja täysin esteetön, joka on ehdottomasti tärkein ja arvostettavin asia. Toivottavasti ihmiset myös osaavat hyödyntää näitä täysin esteettömiä paikkoja, jonne pääsee tarvittaessa autolla ihan viereen.

Kota, jossa vierailimme

Kota, jossa nyt käytiin, ei ollut täysin esteetön mutta meille sopiva. ”Parkkipaikalta” mentäessä maastossa oli isoja kiviä ja kulku oli lähinnä leveä polku. Kuitenkin sellainen, että siitä pystyi kulkemaan ongelmitta rollaattorin kanssa. Autolla pääsi tarvittaessa todella lähelle, ei tarvinnut montaa metriä kävellä. Kotaan sisälle mentäessä oli hirsinen, isohko kynnys. Samoin oviaukko oli sen verran kapea, ettei pyörätuoli olisi mahtunut siitä sellaisenaan. Mä kykenin menemään sinne: rollaattori jäi ulkopuolelle. Kodan sisällä oli kuitenkin jatkuvasti tukipisteitä, mistä pitää kiinni ja missä voi istua.

Oli ihanaa päästä hetkeksi täysin erilaiseen ympäristöön. Kuunnella nuotion rätinää, touhuta jotain muuta ja nauttia luonnosta. Kävin myös ihan vieressä olevalla rannalla uittamassa koiraa hyvin pikaisesti. Pikaisesti siksi, että paikalle eksyi välittömästi myös hervottoman kokoisia paarmoja.

Vuoden eräjorma-palkinnon saaja

Kotareissun jälkeen kävimme myös paikallisessa eläinkaupassa hakemassa koiralle pussillisen tavaroita. Olin ylpeä, sillä kykenin kävelemään koko kauppareissun itse. Rollaattorin avulla toki, mutta kävelin silti. Huomasin kyllä, että väsyn vaan jatkuvasti enemmän ja enemmän, mutta pääsin kuin pääsinkin maaliin asti. Kyseinen kauppa on pieni ja itselleni entuudestaan hyvinkin tuttu: tiesin, mitä olemme ottamassa ja mistä tavarat löytyvät. Se helpotti paljon ja tarvittaessa rollaattorin päälle pystyi istahtamaan hetkeksi ottaen tauon. Rankkaa, mutta palkitsevaa kun kykenee itse hoitamaan oman kauppareissunsa. Ainoa ongelma olisi tullut kassalla, mutta pikkusisko oli mukana kaupassa ja tulkkasi kassalla.

Illemmalla kävimme vielä uimassa. Kyllä, luit täysin oikein. Olen edelleen itsekin järkyttynyt siitä, mitä tapahtui. Alkuun googlailimme seudun uimapaikkoja, jonne saisi ottaa myös koiran mukaan. Jonkin aikaa ajelimme sopivaa paikkaa etsiessämme, sillä osa vanhoista soramontuista oli kuivatettu. Päädyimme vanhalle louhokselle, jossa olen käyttänyt koiria uimassa asuessani seudulla. Hassua, sillä ennen tuo louhos oli todella iso ja täynnä vettä, nyt valtaosin kuivunut. Aiemmin kallion reunoilta kykeni hyppäämään veteen niin, että pudotusta oli noin kolmesta kuuteen metriä. Pudotus riippui lähinnä siitä, mistä kohtaa kalliota pudotusta tarkasteli. Nyt pudotusta oli 20 metriä, ellei ylikin. Kuitenkin siellä kykeni edelleen uimaan. Paikka on siisti ja erittäin rauhallinen, koska harvat tietävät edes sen olemassa olosta. Lisäksi vesi on hyvin puhdasta. Kelpaa!

Muutama vuosi sitten koko sinisellä ympyröity alue oli vettä. Nykyisin vettä ei ole edes noin paljoa kuin karttakuva näyttää.

Itseäni jännitti todella paljon koko uintiretki. Uskaltauduin kuitenkin veteen, joka oli kaiken lisäksi yllättävän lämmintä. Pienin askelin edeten: mitä syvemmälle veteen pääsin, sitä helpommaksi kävely muuttui. Hurjaa! Vesi kannatteli, piteli mua pystyssä ja tasapainossa. Tunne oli aivan huikea. Vaikka kävely oli varovaista ja harkitsevaa, pystyin kävelemään paljon helpommin ja pidempää matkaa kuin koskaan aiemmin. Ilman mitään tukea, vaikka vieressä oli ihmisiä valmiit ottamaan kopin ja antamaan tukea. En tarvinnut sitä. Mä tein sen itse. Mä pystyin siihen.

Kykenin myös uimaan, uin kaikkinensa ehkä 75 metriä. Se oli yllättävän helppoa, vaikkakin toki raskasta. Vesi auttoi; pystyin pitämään pieniä taukoja. Mieletöntä. Rantaviivalle tullessani olin todella väsynyt, mutta sitä en ihmettele laisinkaan. Suoritus minkä tein, oli ollut äärettömän paljon suurempi kuin mikään aiempi. Jouduin hetken vain istumaan ennen kuin jaksoin mennä hakemaan edes pyyhettä, sillä jalkani eivät jaksaneet kantaa enää askeltakaan. Silti, olin täysin sanaton siitä mihin kykenin. Kuivalla maalla liikkuminen on paljon, paljon vaikeampaa ja haastavampaa.

Väsyneet mutta onnelliset

Edelleen olo on aika tyrmistynyt. Mutta onnellinen. Ja väsynyt, ehdottomasti. Mutta pienin askelin, step by step. Tavoitteenani on kyetä syyskuussa niin itsenäiseen olemiseen, että voin olla vähintään viikon ajan täysin yksin. Suuri ja kunnianhimoinen tavoite, mutta aikaa on vielä kaksi kuukautta. Kun mietitään, millainen matka on nyt jo käyty ja miten paljon olen edistynyt liikkumisessa, en näe sitä täysin mahdottomana ajatuksena. Vaatii toki töitä, mutta siihen haluan silti tähdätä. En ehkä kykene sellaiseen liikkumiseen mitä oli ennen sairaalaan joutumista eikä se haittaa. Mikäli kykenen käyttämään koiran ulkona itsenäisesti ja liikkumaan lähikauppaan (200m), se riittää. Sitä tavoitetta kohti mennään, se on maali. jonka haluan ylittää.

Ja ylitänkin.

Tärkeintä on muistaa, että liekki ei saa sammua. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Ps, eräs toverini koitti aiemmin sanomaani ”päivä hiljaa” -haastetta pitäen haasteen fiiliksistä ja ajatuksista myös live-videota somessa. Hän huomasi myös samat tutut vaikeudet: tekisi mieli sanoa asioita ja löytyisi kyllä kieli millä kommunikoida, mutta sitä ei saa käyttää. Vaikeaa, raskasta. Hän myös halusi osaltaan levittää eteenpäin sitä, että kokeilkaa. Päivä puhumatta. Mitä fiiliksiä, mitä sen perusteella ajattelee kommunikaatioasioista? Pientä pohdintaa siitä, miten omalla tekemisellä voisi helpottaa vuorovaikutustilanteita, mikäli toinen ei kykene sanomaan sanaakaan.