Chapter 17.

Huhhuh, taas vierähti muutama päivä vauhdilla. Sunnuntaina juhlittiin pikkusiskon 18-vuotis syntymäpäiviä, sillä oikeana syntymäpäivänä emme kykene neitiä juhlistamaan kaikkien ollessa jossain muualla. Välillä miettii vain, miten nopeasti aika kuluu. Eihän siitä edes ole kauaa, kun opetin noin kaksivuotiaalle pikkutyypille, miten tehdään spagaatti… Tai siitä, kun jeesasin kouluhommien teossa: tein ne itse. Tai monesta muusta hyvästä muistosta ei ole kuin ihan pieni hetki mun mielestä. Ehkä oon tulossa vanhaksi, kun tällaisia pohdin.

Kävimme eilen Veljekset Keskisen kyläkaupassa, Tuurissa. Pakko myöntää, että reissu jännitti todella paljon etukäteen. Jännitin, saanko paikan päältä pyörätuolia vai en. Soitimme infoon edeltävänä päivänä, mutta pyörätuoleja ei pystynyt varaamaan etukäteen. Kuitenkin niitä tulisi olla, hyvin harvoin ovat loppuneena. Kuulemma. Täytyi vain toivoa parasta, sillä muuten reissu olisi täysin turha enkä kykenisi laisinkaan menemään kaupan sisälle. Onneksemme pyörätuoleja oli kuitenkin jäljellä, vaikka kauppa oli aivan täynnä ja parkkiruudun löytämisessäkin meinasi olla ongelmia. En ole varmaan koskaan nähnyt siellä samanlaista ihmistungosta ilman, että paikalla olisi jonkinlainen tapahtuma.

Pyörätuolilla liikkuminen isossa kaupassa on jännittävää, mutta yllättävän vähän ahdistavaa. Alkuun tuntui, että joka ikinen ihminen katsoi mua mihin sitten meninkin. Toki sain paljon katseita osakseni, mutta loppupeleissä aika harva jäi pidemmäksi aikaa tuijottamaan. Osa tuijotti, mutta tajusi itsekin jääneensä tuijottamaan ja käänsi yhtäkkiä pään visusti pois. Osa lapsista myös osoitteli ja kummasteli, mutta nostan hattua vanhemmille: he selittivät, että on olemassa erilaisia ihmisiä. Juuri näin mielestäni tuleekin toimia, sillä vanhemmat toimivat esimerkkinä lapsilleen. Kertovat, jotta kaikki eivät jostain syystä pysty puhumaan tai vaihtoehtoisesti kävelemään. Kaikki ihmiset eivät ole tehty samasta muotista, mutta ovat silti samanlaisia ja yhtä arvokkaita ihmisiä kuin kuka tahansa muukin.

Pyörätuolilla oli hankalaa vain siinä mielessä, että osa hyllyväleistä oli vähän huonosti mitoitettu pyörätuolia ajatellen. Osasta hyllyväleistä mahtui juuri ja juuri manuaalituolilla – niin, että pyörien molemmille puolille jäi korkeintaan sentti tilaa. Mielestäni tässä olisi pientä parantamisen varaa, sillä esimerkiksi sähköpyörätuoli ei mahtuisi kyseisistä raoista ollenkaan ja manuaalituolillakin oli hankalaa. Ahtaus on harmi, sillä olisin halunnut lähemmäs tutkimaan tiettyjä tuotteita ja hyllyjä. Nyt se jäi kuitenkin haaveeksi, sillä en viitsinyt pyytää siskoltani läheskään kaikkia niitä tuotteita eteeni näytille, joita olisin halunnut tarkastella pelkästä tarkastelun ilosta. Ahtaus tuli myös ongelmaksi siinä, että ihmiset eivät kykene väistämään pyörätuolia (tai ostoskärryjä) muuta kuin siirtymällä kokonaan pois ko. välistä. Se on vähän harmillista ja myös kiusallista.

Pientä överiä taattuun Vesan tyyliin

Kuitenkaan tilan puutetta ei kyseisessä puljussa ole, joten ehkä kyseessä on vain arviointivirhe. Laitoin kaupalle tästä myös kehitysehdotuksen, koska paikkana Keskinen oli muuten kivan esteetön pyörätuolillisia ajatellen. Toivottavasti he pohtivat asiaa ja mahdollisesti seuraavan remontin yhteydessä hieman leventävät hyllyvälejään. Myös sovituskoppeihin oli helppo päästä ainakin mun käyttämän pyörätuolin kanssa, sillä kopit olivat riittävän suuria. Ei siellä liiaksi asti tilaa ollut, mutta mahtui ja pärjäsi. Kassalla myös onnistui hyvin pyörätuolilla kulkiessa, vaikka tietenkin korttikoneet olivat aika korkealla. Ne nyt ovat aina korkealla pyörätuolia ajatellen, koska valtaosa asiakkaista on kuitenkin itse käveleviä.

Pakko myöntää, että reissu ylitti odotukseni. Ylitin itseni, sillä lähdin ihmisten ilmoille. Ostin jopa vaatteita – kyllä! Minä, maailman suurin vaatekauppojen vihaaja ostin itselleni kolme vaatekappaletta oma-aloitteisesti. Lisäksi ostin kasan erinäisiä hiustuotteita, sillä käyttämäni tuotteet olivat sopivasti -40% tarjouksessa. Huippua, sillä pelkästään käyttämäni hoitoaine on arvoltaan jo 20€/200ml pullo. Kyllä, se on kallis purkki. Miettiessäni eroa hiusten kunnossa – mielellään maksan tuon hinnan siitä, että hiukset voivat oikeasti hyvin, eivät takkuunnu, sähköisty tai tee juurikaan kaksihaaraisia. Lisäksi laadukas tuote levittyy usein paremmin ja sitä kuluukin vähemmän. Tai tätä mieltä itse olen omien kokemuksien perusteella.

Ylitin myös itseni siinä, etten keskittynyt vain siihen, että olen pyörätuolissa ja erilainen kuin muut. Hurjaa. Kaiken kaikkiaan reissu meni hyvin ja ongelmitta, vaikka loppupäivän olin kyllä todella väsynyt. Vaikka en fyysisesti tehnyt käytännössä mitään, oli reissu kuitenkin henkisesti suuri rasitus.

Joukkoon toki mahtui myös koiran matolääke, puruluita ja koiran shampoo

Eilen tuli lisäksi julki se, että joudun lähtemään sukulaiseni luo ”hoitoon” parin päivän varoajalla. En todellakaan tätä halua tehdä, enkä tee. Ensimmäinen iso ongelma tulisi jo kommunikoinnin kanssa, joka ei onnistuisi mitenkään. En todellakaan halua tätä vaihtoehtoa, että olen taas yli viikon sanomatta tai puhumatta yhtään mitään. Lisäksi on erittäin raivostuttavaa mielestäni, että lähes 24-vuotiaalle ilmoitetaan asia samalla tavalla kuin 4-vuotiaalle. Tuntuu, että mun mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. Ymmärrän toki sen, että en pärjää fyysisesti yksin. On silti monia paikkoja, jonne voin mennä. Ja yksi niistä on mun oma kämppä: sinne olenkin nyt matkaamassa. Nuorin siskoni lähtee mukaani sinne.

Next stop: MITT hem ♥

Toivon, että voin pian muuttaa taas omaan kotiini muutenkin asumaan. Kun on usean vuoden asunut omillaan, luonteeltaan muutenkin itsenäinen ja omaa rauhaa haluava ihminen niin toisten nurkissa asuminen on aika raskasta. Vielä raskaammaksi asian tekee se, kun ei kykene kunnolla liikkumaan tai kommunikoimaan. Lähden pysyvästi kotiini heti, kun kykenen liikkumaan tarpeeksi paljon yhtäjaksoisesti. En ole asettanut mitään tiettyä matkatavoitetta paljonko pitää kyetä kävelemään, mutta ainakin lähikaupassa on pakko kyetä käymään omin avuin ja ongelmitta.

Tuntuu, että kävelykyky ottaa jatkuvasti harppauksia eteenpäin. joten varovasti toivon, että aloittaessani puheterapian pystyn asumaan jo omillani. Tänään kävelin postilaatikolle ja takaisin, minne on kuitenkin jonkin verran matkaa (n. 400m kaikkinensa?). Taukoja oli ja aikaa kului lähemmäs tunti, mutta tein sen silti itse. Ehdottomasti suurin suoritukseni ja myös aihe ylpeyteen. Väsynyt, mutta onnellinen. Ja onneksi mulla oli maailman kiltein ja kuuliaisin tsemppari mukana (lyhyt instavideo TÄSTÄ). Fiksu pt, tietää aina miten käyttäytyä ja mitä tehdä.