Sairaalassa tapasin lukuisia
hoitajia. He jakoivat myös hyvin vahvasti mielipiteitäni omalla työnkuvallaan
tai ehkä enemmänkin sillä, miten toteuttivat työtään. En tiedä, pelkäsikö osa
heistä tilanteita, joissa joutuivat kommunikoida kanssani. Ongelmatonta se ei
ollut läheskään aina. Äärimmäisen usein tunsin, että en ole ihminen muiden potilaiden
joukossa. Olen taakka, kykenemätön edes niinkin tavalliseen asuaan kuin
puheeseen. En ole ihminen, vain taakka. Outo. Erilainen.
Kommunikoin hoitajien kanssa
käyttäen puhelinta. Mikäli jouduin esimerkiksi soittamaan soittokelloa, olin
kirjoittanut viestini valmiiksi. Näytin hoitajalle viestin, joka viestin
luettuaan lähti yleensä sanomatta mitään (hakemaan esimerkiksi kylmäpakkausta).
Ja tuli takaisin edelleen hyvin vähäsanaisesti tai sanomatta mitään. Jos tuli.
Ei ollut kerta tai kaksi, kun heidän ”käyn hakemassa”-reissut venyivät. Läheskään
aina se ei auttanut, että pyysin asiaa uudelleen. Mielestäni se oli hyvin
outoa.
![]() |
Tuo tunne oli aika käsittämätön. |
Puheterapeutti oli
kirjoittanut Omakantaan, että mun tulisi näyttää yleisesti ymmärrettäviä eleitä
viittomakielen sijaan. Eli mitä? Peukku ylös, peukku alas. Nyökkää ja pudista
päätä. Yhtään vaikeampia eleitä kukaan ei ymmärtänyt. Tai vaihtoehtoisesti;
yhtään vaikeampia eleitä kukaan ei halunnut ymmärtää.
Sama tapahtuma kävi kolmen
eri hoitajan kanssa: osoitin lämmennyttä kylmäpussia. Kylmäpussi oli pyörätuolini
päällä odottaen sitä, että hoitaja vie sen takaisin kylmään. Kaikki kolme hoitajaa
vuorollaan ihmettelivät, haluanko nousta pyörätuoliin jostain syystä. Pitääkö
mun päästä vessaan? Ei, en halua vessaan. Yritin edelleen näyttää painokkaasti tuolilla
olevaa kylmäpussia ja esittää aika pantomiimisesti asiaa.
Loppupeleissä jouduin
kuitenkin kirjoittamaan asiani viestillä, sillä he eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet
sitä. Pyörätuoli oli sen verran kaukana, etten pystynyt antamaan kylmäpussia
suoraan. Lopulta kirjoittaessani ajatusta, oli keskusteluun hyvä lisätä mukaan
tulkki. Taas kerran. Osaisin viittoa, mutta hoitajien oma osaaminen ei riitä
siihen, joten tarvitsen tulkin keskusteluihin.
![]() |
Kokonainen keskustelu, vieläpä aika pitkä sellainen |
Osastolla oli pari hoitajaa,
jotka todella kohtelivat mua kuten ihmistä. Ilman valtaisaa kiirettä, puhuivat
mulle ja kohtelivat kuten ketä tahansa muutakin. Oli parasta, kun he olivat
töissä. Silloin tunsin, että myös mä olen ihminen, mullakin voi olla ajatuksia
tai mielipiteitä eri asioista. Eräs oli myös kiinnostunut viittomista, mutta
valitettavasti ei kyennyt ottamaan millään tasolla kantaa tulkkiasioihin. Hän
ymmärsi, että tulkki olisi fiksua saada mukaan, muttei pysty tekemään mitään asialle.
Valtaosan kanssa todellisuus
oli sitä, että tehtiin pakolliset asiat (mitattiin esimerkiksi verenpaineet ja
lämpö) ja lähdettiin pois. Kysyttiin, onko kaikki ok. Sitä tapahtui
todella usein, että hoitajat kysyivät jotain, mutta lähtivät pois ennen kuin
ehdin vastata. Se oli todella, todella surullista ja
turhauttavaa. Ei ehtinyt kulua montaakaan päivää, kun lopetin tiettyjen hoitajien
kanssa kommunikaation oma-aloitteisen yrittämisen lähes täysin. Vastasin vain
kyllä tai ei. Yleensä kyllä, jos kysyttiin, onko kaikki hyvin. Välillä olisin
halunnut vastata ’ei’, mutta mieluummin pysyin hiljaa.
Miksi yrittäisin edes suurta
kommunikaatiota heidän kanssaan, mikäli hekään eivät tunnu haluavan sitä? Ennemminkin
he näyttivät kauhistuvan jo pelkästä ajatuksesta, tilanteet olivat kiusallisia
ja kommunikaatio ylipäätään haastavaa. Tai, vaihtoehtoisesti he eivät odottaneet
niin kauaa, että saisin kirjoitettua vastauksen. Ymmärrän toki, ettei hoitajilla
ole aikaa paljoa ja työtä on varmasti paljon. Mutta mikäli hoitaja oma-aloitteisesti kysyy
jotain, haluaisin saada vastattuakin kysymykseen kuten oikeasti ajattelen.
Mielestäni se olisi vähintäänkin inhimillistä eikä voi olla liikaa vaadittu.
![]() |
Tuo GIF kuvaa mielestäni täydellisesti asian ytimen ja oman ilmeeni |
Hoitajat tai ainakin heidän
logiikkansa olivat välillä uskomattomia. Tässä muutama esimerkki:
·
Eräs hoitaja oli vakaasti sitä mieltä, että hän lähden
hänen kanssaan pihalle kävellen vielä saman päivän aikana. Miten ihmeessä? Ennätysmatkani
kävellen oli ollut tuohon mennessä korkeintaan 20 metriä. Hän ei suostunut
ymmärtämään sitä, etten todellakaan pysty kävelemään ulos saakka.
·
Hoitaja kertoi vieressäni olevalle vanhemmalle rouvashenkilölle,
että olen kuuro. Toimii. Mutta vanhukselle pointsit, hän oli ehkä maailman sympaattisin.
·
Yökkö kävi illalla vain toteamassa, että mulla on
ilmeisesti kaikki kunnossa yötä vasten. Sen sanottuaan lähti pois odottamatta
minkäänlaista vastausta tai reaktiota. No, ei ollut kaikki yötä vasten kunnossa.
·
Hoitaja kyseli niin kaukaa kuin mahdollista, onhan kaikki
hyvin. Ja hänen ilmeensä oli juuri sellainen, että toivottavasti vastaan myöntävästi.
Sillä hetkellä oli kaikki kunnossa, onneksi.
·
Eräs tuli iltapala-aikaan huoneeseen ja totesi vain ”aa,
sä et ilmeisesti ota iltapalaa, kun et eilenkään halunnut”. Logiikka? Jos eilen
en halunnut syödä illalla mitään fyysisen pahoinvoinnin vuoksi, mitä se kertoo
tältä päivältä?
·
Toinen kysyi iltapala-aikaan, otanko kahvia. En halunnut,
joten hän lähti pois huutaen iltapalakärryn kanssa odottavalle parilleen, etten
syö iltapalaa. Logiikka, minne katosit jälleen?
![]() |
Onneksi myös pari tällaista tapausta löytyi. Todellakin: ei olisi tämän isommasta kiinni. Vain sillä, että muuttaa tapaansa kysyä voi tehdä paljon |
Eniten mua harmittaa ja inhottaa
nämä tapaukset sellaisten ihmisten kannalta, jotka eivät kykene minkäänlaiseen
kommunikaatioon tai eivät pysty puolustamaan itseään. Olen varma, etten ole
ainoa, joka on tullut kohdelluksi näin. Mitä sitten, jos henkilöllä on esimerkiksi
afasia? Mitä jos henkilö ei kykene hahmottamaan sitä, mikä sana suusta tulee?
Mitä jos ihminen sanoo painokkaasti ’kyllä’, vaikka yrittää jyrkästi kieltää
asiaa?
Itseäni ei todellakaan
haittaa, jos jään illalla ilman teekuppia tai leipää. Se mikä haittaa, on
periaate. Periaate siitä, miten asioita hoidetaan. Mielestäni neurologian
osasto on ehdottomasti paikka, jossa joka ikinen asia varmistetaan: onko potilas
varmasti ymmärtänyt kysymyksen ja ymmärtää sen, mihin on vastaamassa.
Ymmärtääkö potilas varmasti sen, mitä on vastaamassa. Pieniä asioita, mutta
erityisesti neurologian osaston kaltaisessa paikassa eri asioiden varmistaminen
olisi erittäin tärkeää. Ei voi vain olettaa. Täytyy olla täydellisen varma.
Mä kykenen aukomaan päätäni
tarvittaessa – vaikka puhelinta käyttäen. Pystyn valistamaan, tiedottamaan ja kertomaan
asioita usein eri keinoin. Lisäksi tiedän omat oikeuteni, tunnen Suomen lait
(tulkkauspalvelun osalta) ja osaan myös vaatia oikeuksiani. Läheskään kaikki ei
tähän kykene eivätkä edes tiedä asioista tyytyen kohtaloonsa.
Mä kuitenkin tiedän asioista
ja kykenen vaatimaan. Lisäksi olen onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että
voin aina lähettää kysymyksen esimerkiksi kouluun tai tulkkina
toimiville/opiskeleville kavereilleni. Sieltä saan varmat vastaukset, joita
pystyn taas hyödyntämään levittäessäni sanomaa tulkkauksesta. Kyllä, aihe
lipsahti iltapalasta taas tulkkaukseen. Syystäkin, koska tulkki on mulle
yksinkertaisesti niin tärkeä asia.
![]() |
#kuuro |
Osa kavereistanikin
ihmetteli hoitajien käytöstä ja kertaalleen myös omia reaktioitani. Olin ollut
sairaalassa ”vasta” 13 päivää, kun eräs hoitaja kysyi, haluanko päiväkahvia. En
ollut edes kuullut sellaisesta aiemmin, vaikka se oli kuulemma päivittäin
tarjolla tiettyyn kellonaikaan. Kavereitani oli tuolloin käymässä, hekin
nauroivat mun ilmeelle ja reaktiolle. Saatoin hieman järkyttyä kysymyksestä,
koska ensinnäkin: joku kysyi jotain ei-hoidollista asiaa. Toki, ensisijaisesti
hoitaja oli kysymässä kahvista viereiseltä potilaalta, mutta kysyi samalla multa.
Ainutkertainen hetki, onneksi sille löytyy useampi todistaja. Harmi, ettei kukaan
tajunnut ottaa mun ilmeestä valokuvaa. Lupaan, että se olisi ollut näkemisen
arvoinen.
Mikäli joku ystäväni oli
paikalla hoitajan saapuessa, olin poikkeuksetta ”hän”. Aina. Mielestäni on
hassua, että asioistani voidaan puhua kenelle tahansa kysymättä mun mielipidettä. Ja ylipäätään: puhutaan musta ja mun asioista niin, että olen kolmas osapuoli keskustelussa. Tiedot esimerkiksi kokeiden tuloksista eivät tokikaan
haittaa, jos joku niitä sattuu kuulemaan. Lähinnä kyse on periaatteesta. Onnekseni
kaveripiirini on niin fiksua, että he osasivat kertoa hoitajille, että mulle
voi puhua suoraan ja he ovat paikalla kavereina eivätkä lähiomaisena.
![]() |
Nimenomaan surullista, turhauttavaa ja epäreilua. |
Samaa ”voitko kertoa
hänelle, että…” harrasti myös taksinkuljettaja siirtyessäni psykiatrian
osastolle. Hän haki mut niin, että paikalla oli viittomataitoinen kaverini. Kuljettaja
työnsi pyörätuolia ja kysyi kaveriltani, voisiko kaverini kertoa minulle, että
joudumme pysähtymään jossain. Kaverini nauroi, että kuljettaja on hyvä ja
kertoo itse asiat mulle. Kuulen ja ymmärrän kyllä.
Kuljettaja taisi mennä vähän
hämilleen ja rupesi selittämään jotain ihan omiaan. Hän ei ollut selkeästi
vakuuttunut kuulostani, koska esitti mulle pantomiimisesti asiat taksiin
päästyämme. Hän(kin) puhui hyvin selkokielisesti ja rauhallisesti käyttäen isoa
huuliota. Ilmeisesti hän ajatteli, että luen tekstin hänen huuliltaan. ”Normaalien”
ihmisten kanssa hänen puhetyylinsä oli täysin erilainen. Häneltä tämän tyylin voin
sulattaa, mutta en hoitajilta. Varsinkin, kun asiasta kerrottiin hoitajillekin
useampaan kertaan. Minä, ei hän. Puhu suoraan, kuten aikuiselle. Vaikeaa?
Kyllä.
Sain myös muutaman kerran
päivällisen niin, että joku ystäväni on ollut käymässä. Hyvin harvoin silloin
oli minkäänlaista kommunikaatiota ja moni on kummastellut tätä. Läheskään aina
ruuan tuova henkilö ei edes tervehdi. Kerran ruuan tuonut hoitaja sanoi pöytäni
olevan vähän turhan kaukana ja hän voi siirtää sitä lähemmäs. Siinä oli
oikeastaan kaikki kommunikaatio mikä kohdistui suoraan mulle itselleni.
Kun pöytääni
siirrettiin lähemmäs, viitoin tuolloin ystävälleni ’taas’. Hän tulkkasi sen
hoitajalle: ”Elina tässä viittoi, että taas on ruoka-aika”. Äänensävy oli juuri
sellainen huoleton ja hieman nauravainen kuten olin asian tarkoittanutkin. Hoitajan
vastaus tuntui olevan ehkä enemmän kohdistettu ystävälleni: kertoi ettei sairaalassa
ainakaan laihtumaan pääse (ai ei vai?). Sanamuotoa en muista tarkalleen, mutta
tuohon tyyliin kuitenkin. Olin tyytyväinen, kun ystäväni tulkkasi asian ääneen,
vaikka en tarkoittanut sitä tulkattavaksi. Tulkkaamalla asian hän toi
nimenomaan julki sen, että viiton. Viiton, kommunikoin.
Yleensä tulkki tulkkaa asiat
minämuodossa, mutta tässä kohtaa ystäväni teki mielestäni erittäin hyvän
tulkkausstrategisen ratkaisun. Tulkatessaan hän-muodossa ystäväni korosti sitä,
että nimenomaan Elina viittoo ja kertoo. Elina pystyy puhumaan ja
kertomaan asioitaan, mikäli saa viittoa ja joku olisi paikalla tulkkaamassa. Puhuu,
mutta äänettömästi ja käyttäen käsiään suun tilalla. Miksi kaiken puhumisen
tarvitsee tapahtua nimenomaan äänellä? Toki puhuminen ääneen on ehdottomasti
yleisin tapa kommunikaatioon, mutta sen ei silti tulisi rajata tai sulkea pois
muita vaihtoehtoja.
![]() |
Kun vaan olisi mahdollisuus kommunikoida. |
![]() |
Ja nimenomaan se, että pelkästään ilmettä katsomalla työntekijä olisi saanut varmistuksen siitä, menikö tilanne putkeen vai ei. |
En olisi halunnut hoitajilta
mitään suurta sympatiaa, juttukaveria tai muutakaan. En todellakaan. Haluaisin
vain, että mua kohdeltaisiin kuten muitakin potilaita osastolla. Sitä, että he
kohtelevat ammattitaitoisesti kuten ketä tahansa muutakin. Ei siten, että
sairastaisin vähintäänkin tarttuvaa tautia ja asiat on pakko hoitaa mahdollisimman
nopeasti. Tai vaihtoehtoisesti sitä, että mun kanssa keskustellaan kuin olisin
lastenosastolla. Tuntuu, että kultainen keskitie unohtui täysin. Sekin riittäisi, että olisin saanut kirjoitettua neljän sanan mittaisen lauseen ilman ylimääräisiä säätöjä.
Jopa osa huonekavereistani (sain kaikkinensa 6 huonekaveria) huomasivat saman
reaktion: heidän luonaan hoitaja saattoi helposti olla vartin vain keskustellen:
vaikka päivän säästä. Mun luona pyörähdettiin parin minuutin ajan tehden
pakolliset asiat, joskus nekin unohtuivat. Yksi vierustovereistani jopa kysyi
hoitajilta, miksi hoitajat eivät käy luonani samaan tapaan kuin heidän itsensä
luona.
Hassua, mutta näitä sattuu.
![]() |
Ensimmäinen kohtaaminen, kun tunsin olevani ihminen muiden joukossa. |
Haastan just sut nyt! Ole vähintään
kokonainen vuorokausi puhumatta sanaakaan. Rakenna itsellesi päivä, jossa tulee
mahdollisimman monta vuorovaikutustilannetta. Yritä hoitaa jokin
asiointitilanne tällöin. Mene esimerkiksi kauppaan: yritä myyjän avulla selvittää
joidenkin tuotteiden eroavaisuuksia tai tuotetietoja. Tapaa ystäviäsi tai muita
läheisiä ihmisiäsi, mutta älä sano sanaakaan. Mene harrastukseesi normaalisti,
mutta muista olla täysin hiljaa. Yritä osallistua keskusteluihin ja arkiseen
elämään normaalisti, mutta älä puhu sanaakaan. Jokainen vaihtoehtoinen
kommunikaatiotapa on käytettävissäsi, mielikuvitus on rajana.
Ps,
viittomataitoiset lukijat: sori, viittominen ei ole vaihtoehto.
Hei, Teitkö ikinä valitusta sinuun kohdistuneestä, käsittämättömästä käytöksestä? Potilasasiamiehen kautta tms? Tuntuu niin käsittämättöltä tää sun tarina, et miten hoitoalan ihmisistä tyyliin 1/100 pysähtyi kuuntelemaan sinua.
VastaaPoistaPotilasasiamies on myös tietoinen asioista.
Poista