Chapter 8.

Kun siirryin psykiatrin vastaanotolta osastolle, minut kärräsi sinne eräs osaston hoitajista. Hänen kanssaan sain ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana jo vaikutelman, että olen vähintäänkin vaikeavammainen ja kognitiivinen tasoni ei ole edes kaksivuotiaan lapsen tasolla. Hän selkokielisti jokaisen sanansa niin, että olen suorastaan kateellinen hänen taidoilleen (tulkin näkökulmasta ajateltuna). Jo tässä vaiheessa aloin palaa halusta lyödä heti hanskat tiskiin. Kiitos mutta ei kiitos. Vaikka en kykene jostain syystä puhumaan, en ole tyhmä. Mulle ei tarvitse erikseen kertoa, että menemme esimerkiksi ovesta sisälle: en ole sokea ja osaan yhdistää päässäni asioita.

Eikä se edes ärsyttänyt niin paljon, että joka ikinen asia kerrotaan erikseen. Se ärsyttää edelleenkin, miten asiat sanottiin. En halua minkäänlaista lässyttämistä osakseni, kuten ei varmaan kukaan muukaan ihminen halua. Ennemminkin se on äärimmäisen halventavaa ja menen täydelle puolustuskannalle. Haluan, että mulle puhutaan kuten aivan tavalliselle aikuiselle. Mulle ei tarvitse puhua kuten taaperoikäiselle lapselle, joka on juuri tullut ensimmäistä kertaa päiväkotiin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää?

Osaston käytävää kuvattuna oman huoneeni ovelta.

Oltuani osastolla hetken, rupesin huomaamaan itsessäni valitettavan tuttuja reaktioita. Nenäni alkoi mennä tukkoon, silmiä kutitti, pää tuli hassulla tavalla kipeäksi ja hengittäminen oli selkeästi raskaampaa kurkun alkaessa hiljalleen muurautua umpeen. Olen pienestä pitäen altistunut homeeseen sekä sisäilmaongelmiin. Tiedän tarkalleen, millaiset oireet saan siitä ja millaisella aikavälillä. Se ei vaadi kummoistakaan matikkaa.

Onnekseni löysin Ventolinen repustani, vaikkakin vahingossa. Kaikki lääkkeet olisi kuulunut luovuttaa osaston hoitohenkilökunnalle. En todellakaan muistanut, että säilytän repussani aina Ventolinea ja Buranaa juuri tällaisia tilanteita varten. En luovuttanut näitä löydettyäni ne, sillä parilla Buranalla ja keuhkoputken avaavalla inhalaatiojauheella ei voi saada aikaan tuhoa. Tiedän toimivani väärin mutta pakko myöntää, ettei asia jaksanut juuri kiinnostaa. Lisäksi liikunta- JA kommunikaatio-ongelmien vuoksi keuhkoputkea avaavan lääkkeen saaminen hoitajilta olisi ollut turhan haastavaa.

Kysymys hoitajalle rakennuksesta selittäen asiat

Kysyin homeasiaa hoitajalta illalla, kirjoittaen valmiiksi viestin. Hoitaja joutui muutaman sekunnin miettimään, ennen kuin tiesi mitä vastata. Hänen mukaansa rakennuksessa ei pitäisi olla hometta, kosteutta tai muita sisäilmaongelmia. Vähän ehkä huonosti kiertävä ilma, ei muuta.
Ei pitäisi olla. Hoitajan äänensävy ja kehonkieli oli vähän kummallinen koko tilanteessa, ihan kuin hän olisi joutunut miettimään mitä voi sanoa. Koska kello oli niin paljon, sovimme, että olen ainakin tämän yön psykiatrian osastolla. Kysyttiin, haluanko tavata huomenna päivystävän psykiatrin ja keskustella hänen kanssaan asiasta ja mahdollisesta siirrosta takaisin neuron osastolle. Vastasin myöntävästi ja hoitaja lupasi ilmoittaa asiasta eteenpäin. Lisäksi toivoin tulkkia paikalle silloin. Hän sanoi kirjaavansa tulkkitoiveenkin ylös.

Kolme kaveriani kertoi myöhemmin, että kyseisen talon tulisi oikeasti olla jo käyttökiellossa. Valitettavasti rakennuksen kieltoon laittaminen ei ole mahdollista, sillä muutakaan paikkaa ei ole ainakaan vielä.

Osastolla ei ole mitään ongelmia tai muutakaan. Aika moni kuvan nähnyt on lotonnut toisin.

Seuraavana aamuna (lauantai) rupesin kyselemään asiasta uudelleen. Myös äitini soitti paikalle vaatien siirtoa takaisin neurologian osastolle. Kysyin, milloin päivystävä psykiatri on tulossa paikalle. Psykiatri oli kuulemma käynyt jo ko. osastolla ja hoitaja kysyikin vähän hämmentyneenä, olisiko mulla ollut hänelle asiaa. No, olisi ollut asiaa. Todellakin. Eli ilmeisesti mitään ei ylipäätään ollut kirjattu ylös. Lisäksi päivystävä psykiatri ei voi kuulemma vaikuttaa yhtään mihinkään. Mielenkiintoista.

Hoitaja yritti, että jäisin osastolle maanantaihin asti. Viikonloput ovat kuulemma aina vähän pitkäveteisiä ja hän ymmärtää sen. Mitä sitten? Samanlaisia viikonloput ovat myös neurologian osastolla, sillä terapeutit ja osaston lääkärit olivat viikonloppuisin vapaalla. Hoitaja ehdotti, jos pyytäisin kavereitani käymään ja he veisivät mut ulos hetkeksi haukkaamaan happea. Miten se vaikuttaa, jos olisin hetken ulkona? Tiesin, että ulkona ollessani oireeni lievittyvät vaikkeivat katoa kokonaan niin lyhyessä ajassa. Sisälle tultaessa oireet taas palaisivat nopeasti, joten tilanne olisi plusmiinusnolla.

Ei, en todellakaan halunnut jäädä enää pidemmäksi aikaa. Hengitykseni vinkui, kurkku oli muurautunut lähes täysin umpeen ja sain hengitettyä vain yhdessä, tietyssä asennossa ikkunan lähellä. Ikkunaa oli avattu niin paljon kuin mahdollista, eli suunnilleen sentin verran. Hengitys ei ollut avoimesta ikkunasta huolimatta läheskään normaalia vaan ehdottomasti normaalia raskaampaa. Olin todella väsynyt, koska kaikki energiani kului jo pelkästään hengittämiseen. Sen lisäksi jouduin yrittää taistella tieni takaisin toiselle osastolle. Yritin selittää, että olen täällä vapaaehtoisesti kokeilussa. Täällä ei ole mikään pakko olla, neurologian osasto lupasi pitää mulle paikkaa. Haluan takaisin entiselle osastolleni perustelluista syistä. Tai ainakin omasta mielestäni syyni olivat ihan perustellut ja hyväksyttävät.

Mikä on ongelma? Kuulemma en voi siirtyä takaisin, koska hoitosuunnitelmaakaan ei ole saatu vielä aluilleen. Sen määrää kuulemma laki, etten  voi siirtyä aiemmin pois. Mikä laki? En saanut vastausta tähän koskaan. Ymmärrän pointin, mutta edelleenkin olin paikalla täysin vapaaehtoisesti. En ollut millään tavalla pakkohoidossa, joten he eivät lain mukaan voi pitää minua siellä vasten omaa tahtoani.

Pieni katkelma keskusteluista

Osaston joku asemaltaan korkeampi työntekijä (…?) halusi keskustella kanssani kahdestaan. Menimme huoneeseeni keskustelemaan, jonne mentäessä hän päivitteli ja kauhisteli, kuinka törmäsin useamman kerran kynnykseen ja huoneeseen pääseminen oli vaikeaa. Apua hän ei silti tarjonnut vaan katseli, kuinka olin kaatua koko pyörätuolilla enkä meinannut päästä huoneeseen. No, pääsin kuin pääsinkin huoneeseeni takaisin ja kykenimme aloittamaan keskustelun siirrostani.
Alkuun hän kertoi, että olen todennäköisesti keksinyt oireet omasta päästäni, koska osastolla ei ole mitään ongelmia sisäilman kanssa. Omasta päästäni? Ahaa. Miksi kroppa reagoi samalla tavalla kuten homerakennuksissa? Miksi hengitykseni oli raskasta ja vinkui? Silmäoireet? Umpitukkoon mennyt nenä? No, ne johtuvat ehkä siitä, etten ole vain sopeutunut osastolle ja liioittelen koko asian. Lisäksi hän oli juuri lukenut Helsingin Sanomien artikkelin jossa kerrottiin, ettei homealtistusta ole olemassakaan. Myöhemmin artikkelin itsekin luettuani voin vaan todeta, että kyseinen henkilö veti mutkat hiukan suoriksi aiheen tiimoilta.

Hän halusi antaa minulle rauhoittavaa lääkettä väkisin ja perusteli sitä monin tavoin. Lääke kuulemma lieventäisi fyysisiä oireitani, mun ahdistusta ja auttaisi minua kotiutumaan osastolle. Mitä helvettiä, ihan oikeasti? Mikäli reagoin huonoon sisäilmaan fyysisesti, sitä ei rauhoittavat lääkkeet paranna. Ja mikä ahdistus? Ahdisti pelkästään se, ettei kyseisellä osastolla KUKAAN uskonut mua enkä kyennyt kunnolliseen kommunikaatioon koska en yllättäenkään saanut tulkkia mihinkään keskusteluihin. Se oli karmivaa.

Tuo kapea ovi vasemmalla vei naisten vessaan, edessä suihkutiloja

Hän yritti kaikin mahdollisin tavoin, miksen muka voisi jäädä osastolle. Mitä jos pidettäisiin ikkunaa auki jatkuvasti, jotta voisin olla sen äärellä? Mitä ihmettä se auttaisi, koska istuin nyt jo avoimen ikkunan äärellä haukkoen henkeäni. Lisäksi ikkunaa sai auki noin sentin verran, joten avoimen ikkunan vaikutus oli kaikkinensa hyvin pieni. Hän rupesi myös yhtäkkiä kysymään, milloin olen viimeksi ollut kotonani ja eikö olisi kiva päästä kotiin ja aloittaa tavallinen elämä. Tietenkin se olisi kivaa, sillä ei kukaan varmaan nauti osastolla olostaan. Oli osasto mikä tahansa.

Kysyttiin, jos jäisin vielä yhdeksi yöksi. Miten yksi yö vaikuttaa mitään? Yksi yö, eli huomenna tarkoittaisi sunnuntaita, jolloin ei ainakaan tapahdu yhtään mitään. Miksi uhraisin terveyttäni sen vuoksi, että olisin vielä vuorokauden paikassa, jossa en saa kunnolla edes hengitettyä? En todellakaan. Sunnuntainakaan ei tapahdu yhtään mitään, joten kävisin saman tappelun seuraavana päivänä uudelleen ja kysyttäisiin, enkö voisi olla vielä yhtä yötä maanantaihin. En voi. Jatkuva happivaje ja muu fyysinen oireilu ei kiinnosta. Eikä tarvitsekaan kiinnostaa.

Psykiatrian osastolla petivaatteissani oli useissa kohdin kuivunutta likaa sekä ne olivat useista kohtaa rikki. Saiko uusia, puhtaita? No ei.

Loppupeleissä sain kuin sainkin siirron takaisin neurologian osastolle. Se vaati muun muassa uhkailua potilasasiamiehellä, asianajajalla sekä sen, että lähipiiriäni soitti osastolle paasaten aiheesta ilmeisen voimakkaasti. Siirto tapahtui yllättävänkin nopeasti. Tämä ammattinimikkeeltään X oleva henkilö ilmoitti, että kuljetuksen tuloon voi mennä jonkin verran aikaa vielä. Hän tuli kuitenkin muutaman minuutin päästä takaisin kysyen, jos eräs osaston hoitajista siirtäisi minut takaisin vanhalle osastolle. Ihan sama, kunhan vain siirryn. No, parin minuutin kuluttua olin jo menossa ulos, sillä osaston hoitaja todellakin lykki mut PYÖRÄTUOLILLA takaisin neurolle. Ei haitannut, pääsin nopeammin vaihtamaan osastoa ja sain pari minuuttia hengittää ulkoilmaa.

En tykännyt laisinkaan tästä henkilöstä X, tai ainakin hän oli mielestäni hyvin omituinen. Hän oli jotenkin todella kylmä keskustellessamme siitä, miksen halua jäädä osastolle. Samalla hän puhui kuin lapselle ja samalla syyttävästi kuin olisin syyllistynyt isoonkin rikokseen. Lähtiessäni takaisin neurolle hänestä tuli kuitenkin yhtäkkiä hirvittävä hössöttäjä. Samalla hän oli kuitenkin hyvin tekopyhän oloinen, vaikka yritti selkeästi muuttaa omaa tyyliään ja asennettaan. Mulla ei ollut takkia, mutta sellainen pitäisi saada ehdottomasti – kun pihalla on kylmä. Kylmä, vaikka ulkona oli ainakin 20 astetta lämmintä ja en olisi ulkona montaa minuuttia. Lisäksi hänen oli pakko päästä mukaan saattamaan meitä edes osan matkaa, koska idea oli hänen omansa. Häntä alkoi omien sanojensa mukaan kaduttaa jo koko idea. Hänen oli myös pakko saada nähdä, että kaikki sujuu hyvin, päästä availemaan ovia ja kantamaan tavaroitani. En ymmärtänyt tätä, sillä ovet avautuvat liiketunnistimella ja mukanani olevat tavarat kulkeutuivat erittäin hyvin sylissäni. Tästä hänelle myös mainittiin, että pärjäämme varmasti.

Katkelma Omakannasta psykiatrisen osaston visiitin jälkeen. En ymmärrä tuota "ei halua kotiutua". Tottakai haluan kotiin! Enemmän kuin mitään muuta, halusin päästä kotiin mikäli se oltaisiin annettu vaihtoehdoksi.

Neurologian osastolle takaisin pääsy sujui ilman ongelmia. Loppupäivä meni lähinnä pääkivusta kärsien, nukkuen ja nuokkuen. Psykiatrian osastolta saatujen oireiden kunnolliseen katoamiseen meni pari päivää. Seuraavat päivät nukuin niin paljon kuin oli mahdollista, sillä koko kroppani oli aivan loppu. En jaksanut avata seuraavana iltana edes kivennäisvesipullon korkkia, sillä voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet siihenkään.

Psykiatrian osastolta paluuni jälkeen kaaduin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Keho ei ollut palautunut vielä täysin reissulta. Kroppa ei yksinkertaisesti jaksanut kävellä edes vessaan asti, jonne oli matkaa metrejä. Päädyin pää edellä lattialle, kun keho vain yksinkertaisesti petti alta. Löin olkani ja pääni kipeästi: olka oli todella kipeä useamman päivän ajan. Apua odottaessani jo valmiiksi kytenyt päänsärkyni puhkesi armottomaksi migreeniksi sekunneissa.
Oli yöaika ja olin saanut jälleen uuden vieruskaverin edeltävänä päivänä. Hän heräsi onneksi pian kaatumiseni jälkeen ja pyysi apua. Hoitaja tuli nopeasti paikalle pyytäen paikalle avukseen toisenkin hoitajan, sillä kehoni ei toiminut ollenkaan. He siirsivät mut takaisin sänkyyn ja tarkastivat kuntoani.

Oli todella vaikeaa yrittää selittää hoitajille, mitä tapahtui. Migreeni löi päälle niin, etten voinut käyttää puhelinta laisinkaan. Makasin vain sängyllä päätäni pitäen. Itkin ja tärisin sekä fyysisestä kivusta että puhtaasta säikähdyksestä. Hoitajat tajusivat onneksi käyttää kyllä/ei-kysymyksiä, joihin kykenin vastaamaan pienillä pään liikkeillä. Muistan heidän sanoneen tuovansa Tramalia, mutta tiesin etten kykenisi sitä nielemään. Ja mikäli onnistuisin nielemään sen, oksentaisin lääkkeen pihalle. Onnekseni he ymmärsivät, kun pudistin aluksi päätäni ja sen jälkeen näytin olkavarttani: haluan kipulääkkeen injektiona. Injektio auttoi onneksi suhteellisen nopeasti. Ei vienyt läheskään kaikkea kipua pois, mutta kykenin olemaan.

Se riitti sillä hetkellä.