Chapter 10.

Mulle soitti äsken sama psykiatri, jonka tapasin siirtyessäni psykiatrian osastolle. Soitti. Soittaminen onkin erittäin hyvä tapa hoitaa asioita mun kanssa. Tämäkin henkilö tietää tarkalleen, etten kykene puhumaan sanaakaan tai täten hoitamaan puhuen asioitani. Koska en kykene puhumaan, on sovittu, että puhelinkeskustelua vaativat asiat hoidetaan toisen ihmisen kautta. Well done taas ja sitä rataa.

Oli aika kammottavaa, että reilusti nuorempi pikkusiskoni joutui tulkkaamaan tämän puhelun. Kammottavaksi tilanteen teki sen, että ensinnäkään siskoni tai ylipäätään muiden ihmisten ei tarvitsisi tietää läheskään kaikista asioista. Tilanne oli myös siskoni mielestä hyvin vieras ja hän olikin jonkin verran hämmentynyt koko asiasta. Eikä ihme, olisin minäkin. Ja olinkin, vaikkakin eri roolissa.

Mulla sattui olemaan läppäri auki, joten kirjoitin Word-tiedostolle vastaukseni ja siskoni käytännössä luki mun vastaukset ääneen. Hänkin tosin ihmetteli jälkikäteen psykiatria, joka oli hänenkin mielestään kummallinen. Taas kerran puhuttiin kuin lapselle ja tyyli oli erittäin kummallinen. Eritoten äänensävy pisti niskakarvat pystyyn, kun kerrottiin ”…niin ja kun tämä psykiatrinen sairaanhoito on vähän sellaista, että ei se potilas yhdeltä istumalta parane”. Tai, kun psykiatri pyysi siskoani erittäin monta kertaa katsomaan, nyökyttelenkö päätäni vai mitä teen. Outoa. Ja turhauttaa, kuinka asiat hoidetaan. Taas. Toisaalta, mikään ei enää ainakaan pääse yllättämään.

Voi soittokello.

Ollessani psykiatrian jälkeen neurologian osastolla, päivät kuluivat lähinnä parannellen olkapäätä ja sairaalan rutiinien mukaisesti. Kunnes tuli 20. sairaalapäivä ja neurologi sanoi miettivänsä, jos mut siirrettäisiin toiselle osastolle jossain vaiheessa. Ei mitään sen tarkempaa. Luulin tämän tarkoittavan kaupunginsairaalaa, koska siitä on ollut puhetta aiemminkin. Kaupunginsairaalaan tarkkailuun ja sinne myös fysio- ja puheterapiaa.

No, ei se sitten ollutkaan kaupunginsairaala… Olin fysioterapeutin kanssa harjoittelemassa kävelyä käytävällä, kun luonani ollut neurologi tuli luoksemme. Hän sanoi, että sain siirron jo samalle päivälle. Tieto ja siirto tuli täysin puskista, kun puhe oli ollut siirrosta "jossain vaiheessa". Hän lähtee kirjoittamaan heti papereita siirtoa varten ja pyytämään kyydin tilausta. Toivotti oikein hyvät jatkot ja paljon tsemppiä. Hän myös mainitsi nyt, minne olen oikeasti edes matkalla. Toiselle paikkakunnalle  noin viidenkymmenen kilometrin päähän. Ei kaupunginsairaalalle vaan psykiatriselle osastolle.

Todellakin tarvitsin apua, erityisesti kommunikaatioon.

Tässä kohtaa löin jarrut päälle – en todellakaan ole menossa sinne. En todellakaan. Jonkinlainen suojareaktio löi päälle aivan täysin, mutta en todellakaan suostunut lähtemään. Iski paniikki, tästä hetkestä eteenpäin aika kului äärettömän hitaasti. Tuntui, että aika pysähtyi täysin enkä tiennyt yhtään, mitä tulisi tehdä. Mitä voisin edes tehdä? Kukaan ei kuitenkaan kuuntele mua.
Lähetin viestiä eteenpäin lähipiirille siitä, mitä on tapahtumassa. Onnekseni sairaala sai myös nopeasti soittoa, ettei mua olla siirtämässä yhtään mihinkään. Keskustelin tästä osaston neurologin kanssa kahteen eri kertaan. Ensin ihan lyhyesti huoneessa, jonka jälkeen jonkin ajan kuluttua erillisessä tilassa, jotta esimerkiksi huonekaverini ei häiritsisi keskustelua (tai lähinnä, jotta en itse häiriintyisi hänestä).

Neurologin kanssa aiheesta keskustellessani jäädyin aivan täysin. Menin niin vahvasti puolustuskannalle, että keskustelusta ei tullut oikein mitään. Unohdin täysin, miten toisen ihmisen kanssa keskustellaan rakentavasti. Itsepintaisesti kykenin vain jankkaamaan sitä, että en todellakaan ole menossa mihinkään muualle kuin korkeintaan kotiin (tai sinne kaupunginsairaalaan toisena vaihtoehtona). Piste. Toki, ainakin kantani aiheeseen ei jäänyt varmasti epäselväksi.

Hän esimerkiksi yritti kysyä useaan otteeseen eri tavoin, miksi en halua mennä osastolle. En kyennyt perustelemaan omaa tunnettani ja ajatustani ollenkaan. Jokin tunne oli vain äärimmäisen vahva lyöden suojamuurin päälle. Niin vahva, että Trumpin suunnittelema muuri Meksikon rajalle jää kauas kakkoseksi. En kyennyt vastaamaan muuta kuin sen, että en yksinkertaisesti halua mennä psykiatrian osastolle. Rakentavaa ja toimivaa keskustelua, kerrakseen.

Ensimmäinen lyhyt keskustelu neurologin kanssa siirrosta. Tämän rakentavampaan keskusteluun en kyennyt tuolloin mentyäni täysin puolustuskannalle. Kuvassa näkyy koko keskustelu. Toinen, pidempi keskustelu sujui sentään aavistuksen paremmin vaikkei sekään mikään mallisuoritus ollut.

Jälkeenpäin mietin asiaa ja löysin pari ihan loogistakin selitystä reaktioihini. Tuolloin en kyennyt pukemaan reaktioitani millään tavalla sanoiksi. Jälkeenpäin niille löytyi sanat ja ajatukset, kun asiaa pohti hetken aikaa.

Olisin siellä uudella osastolla ensinnäkin täysin yksin. En tuntisi sieltä suunnalta ketään, paikka on täysin vieras. Kukaan ei viito, kukaan ei ymmärrä. Toki, nykyiselläkään osastolla kukaan ei ymmärtänyt tai viittonut. Mutta sinne tuli viittovia ihmisiä käymään, mikä helpotti todella paljon. Kun olisin siirrettynä sen verran kauas, sinne ei kaverini pystyisi edes tulemaan käymään. Myöskään henkilökuntaa ei kyettäisi täten valistamaan tulkista tai sen käytöstä. Olisin kirjaimellisesti täysin yksin ja toisten ihmisten armoilla.

Mitä todennäköisimmin reaktioni johtuu erityisesti kuitenkin siitä, millainen oli ensimmäinen reissuni psykiatrian osastolle. Se oli niin karu kokemus, että jo pelkästään ajatus siitä saa edelleen ihokarvani pystyyn. Pelkäsin, että joudun samanlaiseen tappeluun kaikesta vielä uudessakin paikassa. Tappelua jopa siitä, saanko paikalle apuvälineitä vai en. Tappelua, voinko yhtäkkiä suoriutua kävelystä tai muusta fyysisesti mahdottomasta. Mitä jos tilat ovat yhtä esteelliset kuin aiemmin? Pelkäsin, että en tarvittaessa pääse pois sieltä mitenkään. Pelkäsin yksinkertaisesti samanlaista reissua ja kohtelua kuin aiemmassa yksikössä. Kukaan ei uskoisi vaan olisin se viisivuotias lapsi, joka tarvitsee laastarin. Pelotti, ahdisti ja kauhistutti. Jopa se ahdisti hieman, että psykiatrian osastoilla potilaat käyttävät omia vaatteitaan. Mulla ei ollut mukana vaatteita (paitsi ne vaatteet, jotka päällä tulin sairaalaan), hiusharjaa tai oikeastaan mitään muutakaan.

Pahoittelen kieltäni, mutta tilanteessa iskenyt paniikki ja hätä oli täysin aitoa reaktiota. Silloin ei juuri mietitty sitä, miten asiat ilmaistaan.

Vaihtoehtona oli käytännössä neurologin mukaan enää se, että lähden kaupunginsairaalaan tai kotiin. Hän tosin sanoi suoraan, ettei kaupunginsairaalassa tule tapahtumaan yhtään mitään. Makaisin siellä ja siellä kävisi puhe- ja fysioterapeutti. Vaihtoehtona oli myös mennä kotiin, jota tosin kukaan ei suositellut. Olisi kuulemma muun muassa eettisesti hyvin arveluttavaa päästää mut kotiin, kun en kykene kävelemään tai puhumaan. Neurologin mukaan ainoa oikea ja fiksu vaihtoehto olisi siirtyä psykiatrian osastolle. En halunnut siirtyä sinne, vaikka toki ymmärrän neurologin pointin. Suomessa pystytään järjestämään kuitenkin avohoitoa ja se olisi mielestäni ehdottomasti paras vaihtoehto. Hän myös kyseenalaisti jonkin verran sitä, haluanko edes parantua vai jäädä täysin puhumattomaksi ja osittain liikuntakyvyttömäksi.

Ylipäätään koko keskustelu oli täysin absurdi tilanne. Pelkkää väittelyä, joka ei johda yhtään mihinkään. Olin päätökseni tehnyt: en ole lähdössä osastolle. Tiesin pysyväni kannassani loppuun asti eikä päätäni saa käännettyä asian tiimoilta. Lisäksi neurologi oli jutellut asiasta myös äitini kanssa. Hänen mukaan äitini on neurologin kanssa tismalleen samaa mieltä osastohoidosta, vaikka todellisuus oli eri. Viimeisenä yritettiin, jos olisin osastolla vielä yhden yön, jonka jälkeen keskustelisimme asiasta uudelleen. Tiesin, etten ole muuttamassa mielipidettäni aiheesta, vaikka olisin sairaalassa vielä kaksikin yötä.

Joten, pääsin tai ennemminkin lähdin kotiin tuona päivänä, kun olin ollut sairaalassa 20 vuorokautta.

Seuraavana päivänä oli vielä viimeinen keskustelu neurologin kanssa jatkosuunnitelmista. Neurologi sanoi suoraan pahoittelevansa sitä, millaisen valinnan tein. Tein sen päätöksen silti täysin itse, enkä kadu valintaani sekuntiakaan.

Tää viestiketjun osa saa edelleen hymyn huulille. Kotiin. Koira. Aito fiilis.

Loppukevennyksenä voisin vielä sanoa, että tänään saapui epikriisi postitse. En ole vielä oikein varma, tulisiko mun itkeä vai nauraa sille. Ehkä nauran kuitenkin, koska en jaksa yrittää selviytyä talon toiseen päähän hakemaan nenäliinaa tämän asian vuoksi. Jokaisessa kommunikointiin liittyvässä kohdassa on maininta siitä, että viiton. Ja jonkun mielestä mulla oli tulkkikin. Toki, luonani olleet kaverit ovat tulkanneet lyhyitä asioita. Pääasiassa ne ovat olleet pieniä kysymyksiä tai vastaavia, nopeita kommunikaatiotilanteita. Lisäksi se, että kaverini ovat tulkanneet pieniä asioita EI tarkoita sitä, että mulla olisi ollut paikalla tulkki. Tulkkeja kävi kyllä paikalla, mutta he olivat ystävän roolissa omalla vapaa-ajallaan. Ei tulkin roolissa. 

Parhaita paloja tulkkiaiheisiin liittyen tässä:

• ”…välillä potilaan psyykkinen tilanne on kuvautunut apaattisena, välillä parempi. Ei suisidalisuutta, ei avointa psykoottisuutta. Potilas vaatinut pyytänyt toistuvasti puhevammaisten tulkkia hoitotilanteisiin.” (miksiköhän tulkkia on pyydetty tai miksi välillä mieliala voi olla mitä vain? Vaikeaa matikkaa)
• ”Potilas kommunikoi puhelimella sujuvasti ja virheettömästi kirjoittamalla tai viittomalla, elehtii ja tuottaa pieniä äännähdyksiä.” (tämä samainen teksti oli kirjoitettu kahdesti papereihin)
• ”Potilas kykenee kommunikoimaan viittoen tai kirjoittaen.” (melkein yllätyin tästä jo itsekin)
• ”Kommunikoinut sujuvasti muita keinoja käyttäen, mm. viittomalla, kännykkään kirjoittamalla.” (kiva, että kommunikoin sujuvasti mm. viittomalla vaikka sitä en saanut käyttää kommunikaatiokeinona)
• ”Ei ole tuottanut ollenkaan puhetta, kommunikointi tapahtunut pelkästään puhevammaisen tulkin avustamana viittomalla tai kännykkään kirjoittamalla.” (kuinka aineissa oon ollut, etten muista ainoatakaan tulkkitilausta? Vaikka ystäväni tulkkasivatkin toki tarvittaessa pieniä pätkiä, he eivät olleet silti tilanteessa tulkkeina)

"Uskon, että tällä on positiivinen vaikutus". Todellakin on positiivinen vaikutus, vaikka esimerkiksi kommunikaatiossa on aivan yhtä suuret haasteet täälläkin. Ja kuviot todellakin muuttuivat hämmentävän nopeasti saaden erilaisen käänteen. Äkillisestä käänteestä silti onnellinen, edelleen.

Ps, en myöskään täytä millään tavalla pakkohoidon kriteereitä. Tästä voisin olla jo suorastaan ylpeä.