Kävin Kelassa eilen, äitini vei minut sinne. Hän
kertoi virkailijalle, että en kykene puhumaan, mutta haluan hoitaa asiani itsenäisesti. Eli
siis, kirjoitan vastaukset, koska tulkkia ei ole saatavilla. Virkailijan ilme
oli ensimmäisen puoli sekuntia jo tutuksi tullut: ”apua”. Tuo reaktio on tullut
jo niin yleiseksi, etten jaksa siitä juurikaan välittää.
Seuraava kysymys sai hieman pyörittelemään silmiä: ”eli siis, hän ei puhu lainkaan? Mutta hän kuulee ja ymmärtää kuitenkin normaalisti?”. Hän. Aina, hän. Olin metrin päässä, silti itseäni koskevassa keskustelussa olin täysin ulkopuolinen. En ymmärrä, miksei asioita voida kysyä multa itseltäni suoraan.
Ymmärrän vielä osittain, että kuuloaistini toiminta tarkistetaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että omaa kognitiivista tasoani tarkistetaan jatkuvasti vieraiden ihmisten toimesta. Mikäli en kykenisi itse hoitamaan asioitani, joku olisi varmasti mukanani tai hoitaisi asiat puolestani.
No, itse asiointi sujui kuitenkin hyvin ja asiat
saatiin hoidettua täysin ongelmitta. Olin kirjoittanut kaikki asiani valmiiksi
yksityiskohtaisesti, joten sain ojentaa valmiin tekstin virkailijalle. Virkailija sanoi asioimistilanteen olevan helppo, kun kaikki oleelliset asiat kävivät
ilmi jo valmiista tekstistäni. Täytin paikan päällä jo hakemuksen puhevammaisten
tulkkia varten ja sain hyvät ohjeet kaikkeen muuhun, mihin tarvitsinkin.
Luottorollaattori sairaalassa, Taimi. ♥ |
Maanantaina alkoi myös fysio- ja puheterapia. Tänään ajattelin keskittyä kertomaan fysioterapeutista ja hänen työskentelystään kanssani. Fysioterapeuttini oli ammattitaitoinen ja hänen kanssaan oli ihan kiva työskennellä. Hän piti huolen siitä, että mulla on koko ajan turvallinen olo vaikka epäröinkin paljon. Samaan aikaan hän ei päästänyt mua helpolla ja haastoi tekemään. Fyssarin kanssaan toimimme lähes joka arkipäivä sairaalareissuni ajan. Pieni tauko tuli, kun kävin vuorokauden toisella osastolla ja sieltä palattuani kaaduin.
Harjoittelimme kävelyä, kehon liikkuvuutta, tasapainoa ja yritimme saada kehoni rennoksi.
Mulla on pahana tapana jännittää koko kroppa
pienestäkin syystä enkä meinaa saada sitä rennoksi kovin helpolla.
Fysioterapeutin kanssa harjoittelimme rentoutta muun muassa jumppapallolla,
erilaisilla venytyksillä, liikeradoilla, hengitysharjoituksilla ja
keskittämällä oma ajatus rentouden tunteeseen. Vasemman puolen saan paljon
nopeammin ja helpommin rennommaksi, oikean puolen lihaksisto ei vaan tottele.
Turhauttavaa! Päivittäisellä, jatkuvalla rentouden harjoittelulla sai kuitenkin
hieman edistystä aikaan. Perinteisenä perfektionistina edistys oli, on omasta
mielestäni kuitenkin liian hidasta.
Fyssari joutui myös useampaan kertaan korjaamaan
asentoani. Luulen jatkuvasti olevani suorassa asennosta riippumatta, mutta olen
silti reilusti kallella vasempaan. Täysin suora asento tuntui istuessa ja
seisoessa todella epäluontevalle ja tuntui, että kaadun hetkenä minä hyvänsä.
Tähän tunteeseen vaikuttaa todennäköisesti myös se, että seisoessa en pysty
varaamaan painoa kunnolla oikean jalkani päälle. Lisäksi mua huimasi alkuun
jatkuvasti kaikissa asennoissa. Vain täysin vaakatasossa maaten tunne hälveni, mutta ei kadonnut täysin.
Nyt, lähes kuukautta myöhemmin sitä tunnetta on paljon vähemmän. Maailma pyörii edelleen hieman, mutta siihen on jollain tapaa tottunut ja osaan myös reagoida siihen. Suurimmat pyörtymisen tunteet tulevat nykyään, kun vaihdan asentoa liian vauhdikkaasti tai käännän äkisti päätäni.
Nyt, lähes kuukautta myöhemmin sitä tunnetta on paljon vähemmän. Maailma pyörii edelleen hieman, mutta siihen on jollain tapaa tottunut ja osaan myös reagoida siihen. Suurimmat pyörtymisen tunteet tulevat nykyään, kun vaihdan asentoa liian vauhdikkaasti tai käännän äkisti päätäni.
Vielä tänä päiänäkin, tää on meidän ennätysmatka ja kerta, kun kävelin näin paljon. |
Kävelyä harjoittelimme pienin askelin. Aluksi yritimme
treenata kävelyä kävelysauvojen kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. Sain välittömästi
tilalle rollaattorin, jonka kanssa pääsimme sairaala-aikanani etenemään jopa 30m
kerrallaan. Sitä pidempään en ole pystynyt kulkemaan ilman taukoja. Lähes sadan metrin matkaan kului taukoineen lähemmäs tunti kuin puoli tuntia. Tarkkaa aikaa en enää muista.
Oikea puoli
vetää pidemmällä matkalla maitohapoille, yksinkertaisesti keho pettää alta eikä se jaksa toimia. Loppumetrit menevät lähinnä jalkaa raahaten ja
vasemmalla puolen toimien: oikea ”astuu” lyhyen askeleen, mutta todellisuudessa
vasen puoli pitää koko kehon pystyssä. Ranteet ovat koetuksella, kun joutuu
lukitsemaan kätensä suoriksi rollaattoria vasten ja toimimaan niiden varassa. Kymmenien metrien jälkeen olo
on usein kamalampi kuin puolen vuoden juoksutauon loppumisen kunniaksi vedetyn useamman
kilometrin hölkän jälkeen.
Fysioterapeutinkin kanssa toimiessa oli välillä isona ongelmana kommunikaatio. Mikäli lähdimme fysioterapeutin omaan toimitilaan tai edes treenaamaan kävelyä, jäi puhelin yleensä muualle. Koska ei ollut taskuja eikä kunnollista tilaisuutta ruveta näppäilemään puhelinta. Se oli välillä karmivaa, että oli kirjaimellisesti ilman mitään tapaa kommunikaatioon. Viittoen olisin kyennyt kommunikoimaan kyllä.
Ja miten voin selittää asioita kysyttäessä? Miten
kertoa esimerkiksi siitä, että sattuu? Pyörryttää? Tai siitä, että en
yksinkertaisesti saa itseäni rennoksi ihan noin vaan? Onneksi kyseinen fyssari osasi
lukea hyvin ilmeitä: tietyt asennot sattuivat ja hän pystyi lukemaan sen
ilmeestä, kunhan muistin vain sallia itselleni ilmeiden näyttämisen. Aina sekään
ei kuitenkaan auttanut.
Yksi karmivimpia tilanteita oli kuitenkin, kun
olin ollut lattialla maaten jumppamatolla. Lattialta piti nousta ylös. En ehtinyt
kunnolla edes istumaan, kun silmissäni alkoi sumentumaan voimakkaasti, pyörimään ja näin
kaiken kahtena. Lähes kaikki voimat katosivat koko kehosta: tärisin kun
yritin keskittää voimani pysyäkseni edes lähes istuvassa asennossa ilman, että pyörryn. Miten
selitän, että tietyssä asennossa olo muuttuu tietyn tyyliseksi? Miten kertoa,
että haluan ottaa vain kiinni jostain ennen kuin pyörryn tai kaadun? Miten
vastaan, kun kysyttiin mikä tuli? En mitenkään, koska kaikki mahdollisuuteni kommunikaatioon olivat jossain muualla. Eikä edes anneta
mahdollisuutta kunnon kommunikaatioon, tässä tapauksessa viittomiseen.
Muistan alkaneeni vain itkeä. Pelosta, kun keho ei
toimi lainkaan kuten sen kuuluisi toimia. Ahdistuksesta, kun tiesin etten pysty
kertomaan asiaa laisinkaan. Ja kuitenkin tapahtunut asia oli niin iso, että
fysioterapeutin olisi hyvä tietää se ja miten kehoni reagoi. Senhän takia
fysioterapeutti on – yritetään saada kehoa toimimaan sille sopivilla
harjoitteilla. Yritin alkaa spontaanisti viittomaan toisella kädellä, vaikka
tiesin ettei se auta mitään. Vastaus: ”kirjoitat sit ku mennään takas tonne
huoneeseen”. Huoneessa tilanne oli ohi jo, eikä siihen palattu koskaan
kunnolla.
Näissäkin asioissa tulkki olisi auttanut erittäin
paljon. Olisin pystynyt kommunikoimaan normaalisti fysioterapeutin kanssa ja
antamaan välitöntä palautetta esimerkiksi kivusta ja ylipäätään kertomaan,
mille kyseinen harjoite tuntuu kehossani.
Mutta, ehkä sen tulkin saa vielä joku päivä?
Sitten, kun sitä pyytää vielä pari kertaa ja yrittää entistä paremmin perustella
tulkin tarpeen. Ehkä.
Moi!
VastaaPoistaLöysin sun blogin Facebookin koirat-ryhmän kautta. Oon vasta täällä ihan alussa, mutta aion lukea nää kaikki läpi.
Tän tekstin kohdalla tuntui, että pakko jättää kommentti. Opiskelen itse kolmatta vuotta fysioterapeutiksi, ja halusin vaan sanoa, että kiitos kun kirjoitat. Sain tästä tekstistä paljon. Sain vinkkejä miten mun ei kannata toimia, ja ajatuksia mitä kannattaa tehdä jos kohtaan tulevaisuudessa ihmisiä joilla on kommunikoinnin kanssa ongelmia.
Siis vielä kerran kiitos kun kirjoitat, ja tosi paljon tsemppiä sulle. Vaikutat sinnikkäältä ja viisaalta ihmiseltä!! Tuun varmasti kommentoimaan vielä noihin uudempiinkin teksteihin kunhan sinne asti etenen, ja toivottavasti sua ei haittaa jos kyselen myös juttuja. :)
Moi!
PoistaIhanaa, jos oon saanut kirjoitettua niin, että myös alan opiskelijat (ja myös työntekijät mahdollisesti) hyötyvät tästä! Se on se, mitä haluan tavoittaa teksteillä: kaikki eivät mene samaan muottiin, jokainen asiakas on erilainen. Ja itsestä pieneltä tuntuvat asiat voivat todellisuudessa olla todella suuria ja vaikeita.
Ja ehdottomasti saa kommentoida ja kysyä, aina! Sekä täällä, Facebookissa että Instagamin puolella :)