Chapter 4.

Kävin Kelassa eilen, äitini vei minut sinne. Hän kertoi virkailijalle, että en kykene puhumaan, mutta haluan hoitaa asiani itsenäisesti. Eli siis, kirjoitan vastaukset, koska tulkkia ei ole saatavilla. Virkailijan ilme oli ensimmäisen puoli sekuntia jo tutuksi tullut: ”apua”. Tuo reaktio on tullut jo niin yleiseksi, etten jaksa siitä juurikaan välittää.

Seuraava kysymys sai hieman pyörittelemään silmiä: ”eli siis, hän ei puhu lainkaan? Mutta hän kuulee ja ymmärtää kuitenkin normaalisti?”. Hän. Aina, hän. Olin metrin päässä, silti itseäni koskevassa keskustelussa olin täysin ulkopuolinen. En ymmärrä, miksei asioita voida kysyä multa itseltäni suoraan.
Ymmärrän vielä osittain, että kuuloaistini toiminta tarkistetaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että omaa kognitiivista tasoani tarkistetaan jatkuvasti vieraiden ihmisten toimesta. Mikäli en kykenisi itse hoitamaan asioitani, joku olisi varmasti mukanani tai hoitaisi asiat puolestani.

No, itse asiointi sujui kuitenkin hyvin ja asiat saatiin hoidettua täysin ongelmitta. Olin kirjoittanut kaikki asiani valmiiksi yksityiskohtaisesti, joten sain ojentaa valmiin tekstin virkailijalle. Virkailija sanoi asioimistilanteen olevan helppo, kun kaikki oleelliset asiat kävivät ilmi jo valmiista tekstistäni. Täytin paikan päällä jo hakemuksen puhevammaisten tulkkia varten ja sain hyvät ohjeet kaikkeen muuhun, mihin tarvitsinkin.

Luottorollaattori sairaalassa, Taimi. ♥

Maanantaina alkoi myös fysio- ja puheterapia. Tänään ajattelin keskittyä kertomaan fysioterapeutista ja hänen työskentelystään kanssani. Fysioterapeuttini oli ammattitaitoinen ja hänen kanssaan oli ihan kiva työskennellä. Hän piti huolen siitä, että mulla on koko ajan turvallinen olo vaikka epäröinkin paljon. Samaan aikaan hän ei päästänyt mua helpolla ja haastoi tekemään. Fyssarin kanssaan toimimme lähes joka arkipäivä sairaalareissuni ajan. Pieni tauko tuli, kun kävin vuorokauden toisella osastolla ja sieltä palattuani kaaduin.
Harjoittelimme kävelyä, kehon liikkuvuutta, tasapainoa ja yritimme saada kehoni rennoksi. 

Mulla on pahana tapana jännittää koko kroppa pienestäkin syystä enkä meinaa saada sitä rennoksi kovin helpolla. Fysioterapeutin kanssa harjoittelimme rentoutta muun muassa jumppapallolla, erilaisilla venytyksillä, liikeradoilla, hengitysharjoituksilla ja keskittämällä oma ajatus rentouden tunteeseen. Vasemman puolen saan paljon nopeammin ja helpommin rennommaksi, oikean puolen lihaksisto ei vaan tottele. Turhauttavaa! Päivittäisellä, jatkuvalla rentouden harjoittelulla sai kuitenkin hieman edistystä aikaan. Perinteisenä perfektionistina edistys oli, on omasta mielestäni kuitenkin liian hidasta.

Fyssari joutui myös useampaan kertaan korjaamaan asentoani. Luulen jatkuvasti olevani suorassa asennosta riippumatta, mutta olen silti reilusti kallella vasempaan. Täysin suora asento tuntui istuessa ja seisoessa todella epäluontevalle ja tuntui, että kaadun hetkenä minä hyvänsä. Tähän tunteeseen vaikuttaa todennäköisesti myös se, että seisoessa en pysty varaamaan painoa kunnolla oikean jalkani päälle. Lisäksi mua huimasi alkuun jatkuvasti kaikissa asennoissa. Vain täysin vaakatasossa maaten tunne hälveni, mutta ei kadonnut täysin.
Nyt, lähes kuukautta myöhemmin sitä tunnetta on paljon vähemmän. Maailma pyörii edelleen hieman, mutta siihen on jollain tapaa tottunut ja osaan myös reagoida siihen. Suurimmat pyörtymisen tunteet tulevat nykyään, kun vaihdan asentoa liian vauhdikkaasti tai käännän äkisti päätäni.

Vielä tänä päiänäkin, tää on meidän ennätysmatka ja kerta, kun kävelin näin paljon. 

Kävelyä harjoittelimme pienin askelin. Aluksi yritimme treenata kävelyä kävelysauvojen kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. Sain välittömästi tilalle rollaattorin, jonka kanssa pääsimme sairaala-aikanani etenemään jopa 30m kerrallaan. Sitä pidempään en ole pystynyt kulkemaan ilman taukoja. Lähes sadan metrin matkaan kului taukoineen lähemmäs tunti kuin puoli tuntia. Tarkkaa aikaa en enää muista.

Oikea puoli vetää pidemmällä matkalla maitohapoille, yksinkertaisesti keho pettää alta eikä se jaksa toimia. Loppumetrit menevät lähinnä jalkaa raahaten ja vasemmalla puolen toimien: oikea ”astuu” lyhyen askeleen, mutta todellisuudessa vasen puoli pitää koko kehon pystyssä. Ranteet ovat koetuksella, kun joutuu lukitsemaan kätensä suoriksi rollaattoria vasten ja toimimaan niiden varassa. Kymmenien metrien jälkeen olo on usein kamalampi kuin puolen vuoden juoksutauon loppumisen kunniaksi vedetyn useamman kilometrin hölkän jälkeen.

Fysioterapeutinkin kanssa toimiessa oli välillä isona ongelmana kommunikaatio. Mikäli lähdimme fysioterapeutin omaan toimitilaan tai edes treenaamaan kävelyä, jäi puhelin yleensä muualle. Koska ei ollut taskuja eikä kunnollista tilaisuutta ruveta näppäilemään puhelinta. Se oli välillä karmivaa, että oli kirjaimellisesti ilman mitään tapaa kommunikaatioon. Viittoen olisin kyennyt kommunikoimaan kyllä.

Ja miten voin selittää asioita kysyttäessä? Miten kertoa esimerkiksi siitä, että sattuu? Pyörryttää? Tai siitä, että en yksinkertaisesti saa itseäni rennoksi ihan noin vaan? Onneksi kyseinen fyssari osasi lukea hyvin ilmeitä: tietyt asennot sattuivat ja hän pystyi lukemaan sen ilmeestä, kunhan muistin vain sallia itselleni ilmeiden näyttämisen. Aina sekään ei kuitenkaan auttanut.

Viikonloppuna kun fysioterapeutti ei ollut paikalla, hän toi mulle moottorilla toimivan polkulaitteen. Tällä saisi treenattua jalkaan lisää voimaa ja liikkuvuutta: mikäli oikea jalkani ei jaksanut polkea, moottori avusti eikä liike loppunut.

Yksi karmivimpia tilanteita oli kuitenkin, kun olin ollut lattialla maaten jumppamatolla. Lattialta piti nousta ylös. En ehtinyt kunnolla edes istumaan, kun silmissäni alkoi sumentumaan voimakkaasti, pyörimään ja näin kaiken kahtena. Lähes kaikki voimat katosivat koko kehosta: tärisin kun yritin keskittää voimani pysyäkseni edes lähes istuvassa asennossa ilman, että pyörryn. Miten selitän, että tietyssä asennossa olo muuttuu tietyn tyyliseksi? Miten kertoa, että haluan ottaa vain kiinni jostain ennen kuin pyörryn tai kaadun? Miten vastaan, kun kysyttiin mikä tuli? En mitenkään, koska kaikki mahdollisuuteni kommunikaatioon olivat jossain muualla. Eikä edes anneta mahdollisuutta kunnon kommunikaatioon, tässä tapauksessa viittomiseen.

Muistan alkaneeni vain itkeä. Pelosta, kun keho ei toimi lainkaan kuten sen kuuluisi toimia. Ahdistuksesta, kun tiesin etten pysty kertomaan asiaa laisinkaan. Ja kuitenkin tapahtunut asia oli niin iso, että fysioterapeutin olisi hyvä tietää se ja miten kehoni reagoi. Senhän takia fysioterapeutti on – yritetään saada kehoa toimimaan sille sopivilla harjoitteilla. Yritin alkaa spontaanisti viittomaan toisella kädellä, vaikka tiesin ettei se auta mitään. Vastaus: ”kirjoitat sit ku mennään takas tonne huoneeseen”. Huoneessa tilanne oli ohi jo, eikä siihen palattu koskaan kunnolla.

Yksi pisimpiä tallennettuja keskusteluita fysioterapeutin kanssa ennen ja jälkeen fysioterapian. Olin kaatunut rollaattorilla, jonka sain väliaikaisesti (ei Taimi) ja oli fysioterapeutin mukaan aivan liian matalakin. Löin kaatuessa olkapääni, jonka vuoksi kävelytreenit kokivat ison takapakin ja pakollisen tauon.
Homeen merkitys ko. keskustelussa selvinee myöhemmin.

Näissäkin asioissa tulkki olisi auttanut erittäin paljon. Olisin pystynyt kommunikoimaan normaalisti fysioterapeutin kanssa ja antamaan välitöntä palautetta esimerkiksi kivusta ja ylipäätään kertomaan, mille kyseinen harjoite tuntuu kehossani.

Mutta, ehkä sen tulkin saa vielä joku päivä? Sitten, kun sitä pyytää vielä pari kertaa ja yrittää entistä paremmin perustella tulkin tarpeen. Ehkä.