Chapter 41.

Nyt tiedän viimeistään, mille näyttää todellakin mulla traumaperäinen stressireaktio. Se on tärinää, itkua, oksennusta ja levottomuutta. Kirjoitan tätä tekstiä puhelimellani, koska olen lenkillä. Oon jonkinlaisessa flunssassa ja olo on surkea jo valmiiksi, mutta en vain kykene olemaan paikoillani. Tällä hetkellä on vaan tunne, että haluan kävellä siihen saakka, että tulen kotiin ja yksinkertaisesti kaadun suoraan sänkyyn nukahtaen siihen.

En lähde tarkemmin avaamaan syytä, mistä tämä johtuu. Voin kertoa sen, että tämä liittyy vain siihen sairaalaan ja osastoon millä olin, myös neurologeihin. Mulle ei ole tapahtunut mitään, enkä ole sairaalaan menossa. Onnekseni. Mutta eräs muu on.

Kuullessani asian, nousi mun syke välittömästi, tuli huono olo ja henkinen ”apua”-tila. Vaikka tiedän, ettei hänelle käy samalla tavalla, silti. Jokainen muisto tuolta ajalta tulvi mieleen, kaikki se paska. Näen mielessäni neurologit sanomassa, miten mun pitäisi vaan reipastua, psykiatrisen pikakäynnin, sen miten kukaan ei usko mua ja sen epätietoisuuden. Se tuntuu kammottavalta. Edelleen, tänäkin päivänä se tuntuu kammottavalta, pelottavalta. Silti samaan aikaan pystyn viestillä heittämään asiasta jopa pientä vitsiä, vaikka samalla tunnetila on lähinnä pakokauhuinen ja pelokas.

En olisi uskonut, että tuo sairaala saa edelleen näin vahvoja reaktioita aikaan. Tai ylipäätään, että reagoisin näin vahvasti. Tuon uutisen jälkeen, mun oli pakko lähteä lenkille. Musiikki soimaan täysille, reippaasti liikenteeseen. Itkien. Tai en tiedä, itkinkö edes. Kyyneleet vaan valuivat sen suuremmin kysymättä lupaa tai edes, että olisin itkenyt sen kummemmin. Tulin kotiin, olin kotona varmaan puoli tuntia. Tiskasin, annoin koiralle ruuan, pesin vessan, viikkasin pyykkejä ja lähdin nyt uudestaan kävelylle. Hiljalleen alkaa häviämään tärinä eikä jaksa olla ihokarvat pystyssä kaiken aikaa. Pulssi näyttää edelleen 150 pintaan, joka on korkea – tavallisesti lenkkipulssi on noin 120 tasaisella tiellä kulkiessani. Enää ei oksennus meinaa lentää joka käänteessä. Eli lenkki rauhoittaa, kuten aina ennenkin.

Tietääpä ainakin, mitä ajatusta työstää ajatuksissaan. Ambulansseihin kohdistuvaa ’apua’-reaktiota ei enää oikeastaan synny, eikä se tosin ollut koskaan näin voimakas. Enää ne aiheuttavat kuristavan tunteen siksi aikaa, kun ne näkyvät (vain, jos pillit päällä). Kun näen sen lanssin jolla itse menin, sydän jättää myös pari lyöntiä väliin. Mutta ajatuksen tasolla lanssitkin ovat jo täysin ok asioita eivätkä sen suuremmin hetkauta. Luulin myös olevani täysin ok jo tuon sairaalan kanssa. Ilmeisesti sisimmässäni en olekaan.