Chapter 40.

Mulla lopetettiin tänään puheterapia. Puheterapeutti kertoi, ettei hän osaa auttaa mua, eikä tästä ole mitään hyötyä. Turha jatkaa, kun ei etene mihinkään. Hän ei tiedä mikä mulla on, joten hän ei tiedä mitä tehdä. Lisäksi mulla on kuulemma niin vahva ja laaja perustieto aiheesta oman koulutuksen ja harrastuksien vuoksi, että voin ihan hyvin tehdä erilaisia harjoituksia kotona. Harjoituksia, mitkä näen itse hyviksi ja toimiviksi. Great.

Tällä hetkellä olo on aika pettynyt ja samalla hämmentynyt. Toki oon jossain vaiheessa itsekin miettinyt, onko hommassa mitään järkeä. Tunne on yleensä liittynyt sellaiseen hetkeen, kun mistään harjoituksesta ei vain tule yhtään mitään, ja haluaisi lyödä joka tavalla hanskat tiskiin. Mutta se, että sen kuulee ainoalta ”hoitotaholta” hyvin vahvasti ilmaistuna, sai tilanteen ja ajatuksen tuntumaan jollain tavalla aika karulta.
Tai se ei itsessään kuulosta karulta vaan se, millä sävyllä hän ilmaisi asiat. Hän kertoi asioita hyvin siihen sävyyn, että olisin tahallaan puhumatta. Ja ilmaisi sillä tavalla, että ”voit nyt alkaa puhumaan, en näe mitään syytä sille, miksi et puhu”. No, ihan kuin tässä oltaisiin nyt useampi kuukausi oltu tarkoituksella hiljaa.

Taas päästään vain siihen jo sairaalassa syntyneeseen tunteeseen, ettei kukaan usko tai ota todesta. Ja se tunne on vahva. Tulee tunne, että tästä suosta on oikeasti noustava täysin yksin, ilman mitään apua.