Chapter 39.

Tänä viikonloppuna Turussa on kirjamessut. Olen joskus käynyt Jyväskylän kirjamessuilla ohimennen, toisen tapahtuman ohella. Tällä kertaa halusin mukaan paikalle, koska mun luokkalaisia oli paikalla tulkkaamassa osaa haastatteluista. Oli aivan huippuihana fiilis, kun menin odottamaan lipunmyyntiä (jono oli hullun pitkä), näen yhden lehtorin ja opiskelijan. Samassa mulle todetaan, että kuulun samaan porukkaan. Se tuntuu todella hyvältä, koska keväisen jäljiltä mulla on jatkuvasti todella ulkopuolisen tunne joka tapauksessa: en ole enää osa tulkkiopiskelijoita, ei muhun enää oteta yhteyttä kuin käytännössä silloin, jos tarvitaan viittomatreeniä tai esimerkiksi käännösapua. Olin paikalla eilisen, eli perjantain ja tänään, lauantaina. Huomenna olisi vielä yksi messupäivä, mutta paikalla ei ole tulkkausta. Lisäksi uskon, että nämä kaksi päivää ovat olleet täysin riittävä ”siedätyskokemus” mulle.

Yleisesti ottaen inhoan messuja, markkinoita, alennusmyyntejä ja vastaavia tilanteita. Inhoan tungosta, inhoan sitä, että paikalla on tuhansia ihmisiä. Ahdistun todella helposti siitä, että mun ympärillä on liikaa hälinää, ihmiset ovat täysin iholla enkä saa mistään omaa tilaa. Nyt kun en kykene edes puhumaan, tilanteet muuttuvat entistä enemmän ahdistaviksi. Ainoastaan koiranäyttelyt ovat tilaisuuksia, jolloin kykenen hallitsemaan mielentilaani ongelmitta myös ahtaissa halleissa – koska mun on pakko keskittyä koiraan sillä hetkellä. Toinen on työminä, jolloin pystyn sulkemaan kaiken muun ulkopuolelle riittävän hyvin. Tällöin huomaa vasta kotona, miten kovan työn on tehnyt itsensä kanssa päivän mittaan. Nyt kun ei ole työminää käytössä millään tasolla, joutuu tekemään itsensä kanssa todella suuren työn, jotta kykenee olemaan tilanteissa.

Olen ylpeä itsestäni, koska missään kohtaa ei paniikki yllättänyt pahasti. Pari kertaa jouduin kumpanakin päivänä mennä käymään pihalle ja hengitellä siellä hetken vähän sivulla, laskea sykettä. En huomannut, että olisin tärissyt edes pahemmin. Kerran tärisin, olin todella lähellä paniikkia. Olin menossa kaverin seuraksi syömään. Vastaan tuli kaksi ensihoitajaa, joilla oli paareilla potilas. Tunnistin toisen ensihoitajan (toista en ehtinyt huomioimaan kummemmin), koska hän oli myös kuljettamassa mua sairaalaan. Hän oli hoitaja, joka laittoi mulle kanyylin ambulanssissa. Jäädyin täysin. En kyennyt kertomaan tästä laisinkaan kaverille, mutta se jäi pyörimään ajatuksiin: en voinut esimerkiksi kuvitellakaan, että olisin muutama minuutti tuon jälkeen syönyt uuniperunaa tai mitään muutakaan. Vaikka tilanne ei liittynyt mitenkään muhun, siitä tuli turhan voimakas flashback siihen toukokuiseen hetkeen, kun kaikki alkoi.

En myöskään säikkynyt jokaista yllättävää ääntä, mistä olen tyytyväinen. Ihmismassasta riippuen katselin välillä urheilukellon kautta sykettä. Syke oli jatkuvasti koholla, alimmillaankin reilun 80 kieppeillä. Mikäli ihmisiä oli ympärillä todella paljon, nousi sykealueet välittömästi jopa 170 saakka. Se on todella hurja tunne, kun sydän kirjaimellisesti meinaa takoa rinnasta läpi vaikka seisoo vain paikallaan tai kävelee. Ihmismassan ollessa riittävän suuri, huomasin myös pidättäväni usein hengitystä pitkiäkin aikoja, kunnes olin taas ”väljemmillä vesillä”.

Turhan raju flashback siihen hetkeen, kun tämä oli todellista

Tuolloin perjantaina ruokatauolla tuli käytyä hyvää tilannekartoitusta taas siitä, mikä on oikeasti tilanne. Tiesin, että keskustelua tullaan käymään mun tilanteesta joka tapauksessa, sitä osasin odottaa. Jälkeenpäin kun mietin tilannetta, tajusin olevani täysin lukossa tuolloin. Olisi ollut niin paljon sanottavaa, mutta nyt sain sanottua lähinnä yksittäisiä viittomia. Nekin viittomat takkusivat ja tuntui todella vaikealta – tilanne oli perinteisen kaavan mukaan lähes monologi (ja olin nimenomaan monologin kuuntelijana) ja tilanne meinasi kokonaisuudessaan ottaa yliotteen. Huomasin istuvani kyynärpäät pöydillä, pitäen kättä ja mahdollisesti paidassa olevaa huppua osittain suun edessä. Kykenemättä irrottaa käsiä vapaaksi kunnolla, jotta olisin edes voinut viittoa.

Kokonaisuudessaan tilanne oli ehkä siinä hetkessä turhan stressaava, paikalla oli liikaa ihmisiä (vaikka viittomakommunikaation taitajia oli koko messuhallissa erittäin harvassa) ja ehkä vain väärä hetki. En päässyt yli kunnolla ensihoitajatilanteesta, jolloin olin kommunikatiivisesti lukossa ja välillä huomasin jopa tarvitsevani muutamia viittomia puheen ymmärtämisen tueksi. Ihan käsittämätöntä. Loppua kohden keskustelu alkoi muuttua hyvin toisen tyyliseksi ja aihepiiri keveni huomattavasti. Tällöin vasta alkoi hiljalleen muuttua taas rennommaksi. Harmittaa, oikeastaan tosi paljonkin.

Vaikka päällimmäinen tunne oli tämä jälleen kerran, tilanne jätti silti paljon ajatuksia ilmaan. Siksi koen, että keskustelu oli myös hyvä, vaikkakin tilanne oli väärä. Tuli puhuttua muun muassa luottamuksesta. Miten vaikea se onkaan teemana, niin monimutkainen ja tunne luottamuksesta voi vaihdella sekunneissa. Tuolloin pöydän ääressä tuntui, etten voi luottaa vastapäätä istuvaan ihmiseen lainkaan siinä hetkessä. Kun taas muutama minuutti pöydän poistumisen jälkeen huomasin jälleen, miten paljon oikeasti kykenen luottamaan häneen halutessani ja voin oikeastaan kertoa hänelle paljon enemmänkin. Mikäli tilanne on oikea.

Tuli puhuttua yllättäenkin Kelasta, tulkista, tulkkauspalvelulaista. Niitä samoja asioita, joita olen tännekin jauhanut sataan kertaan: Kelan touhu on käsittämätön, siitä miksi en saa tulkkia. Ihmettelyä siitä, miten osa laeista voivat olla niin tulkinnanvaraisia. Perussettiä siis. Muistan, että onnistuin pidättämään itkun todella taitavasti, kun mulle todettiin se, ettenhän mä yksinkertaisesti pärjää mitenkään ilman tulkkia. Se äänensävy ja ilme, millä asia tuotiin julki – olin ihan valmis vollottamaan ja halusin vain pyytää apua. Mutta mitä se apua pyytäminen auttaa? Ei mitään, se ei tuo mulle päätöstä tulkkiin. Ei se auta mitään, vaikka tilanne on oikeasti todella toivoton.

Tuli keskusteltua myös siitä, mistä olin juuri torstaina vähän kirjoittanut tännekin. Siitä, mitä jos sairaus muuttuukin pitkäaikaiseksi. Tai, milloin se muuttuu oikeasti pitkäaikaiseksi. Ilmoille heitettiin myös pientä ajatusta siitä, mille se tuntuu. Puhuimme siitä, että varaisin uuden lääkäriajan (tai se kannattaisi varata), jotta tilanteesta pystyisi mahdollisesti toteamaan sen, ettei kyseessä ole enää lyhytaikainen sairaus. En muista tarkalleen, miten asia sanottiin, mutta sanottiin siitä, että omalla tavallaan voisi olla jopa helpottavaa se, että selviää sairauden olevan pitkäaikainen. Siinä mielessä, että sitä ei tarvitsisi miettiä, pystyisi ehkä suhtautumaan eri tavalla, pystyisi lopettamaan sellaisen ”paranenko vai en”-ajattelun ja todeta tilanteen olevan mikä on. Ei luovuttaa ja lopettaa esimerkiksi puheterapiaa, mutta tilanne voisi tavallaan muuttua helpommaksi. Ja tilanne voi joka tapauksessa muuttua erilaiseksi, paremmaksi. Milloin vaan. Ja olen samaa mieltä tästä ajatuksesta, vaikka en ehkä osannut tuoda sitä tähän julki oikealla tavalla. Nyt mun aika on hyvin pitkälti kulunut siihen, että miettii, voiko esimerkiksi jatkaa koulua, paranenko oikeasti ja miettii paljon käytännön asioita.

Monelta osin tämä oli fiilis taas. Ja on. Kuva otettu täältä.

Puhuimme vähän koulusta. Siitä, mille tuntuu, jos en pystykään työskentelemään tulkkina: mille se tuntuu. En voinut vastata mitään. Kykenin vain huokaisemaan syvään, koska sain taas pidätellä itkua. Ja pidättelen nytkin. ”Opiskelua tai työelämässä oloa ei puheen puuttuminen ehkäise millään tasolla”. Paitsi, seuraavassa lauseessa tuli taas julki se, että siihenkin tarvittaisiin tulkkia. Ajatusta heitettiin ilmoille muun muassa viittomakielen ohjaajasta, jolloin kykenisin viittomakommunikaatiota käyttäen olemaan kuitenkin periaatteessa samalla alalla työskennellen, vaikkakin eri tehtävissä. Vaihtoehto sekin on, mutta ei läheskään sama asia. Ajatus ottaa päähän todella kovaa, katkeroittaa. En haluaisi luovuttaa, en mitenkään.

Keskustelimme myös siitä, että on tapahtunut todella paljon. Okei, en tainnut viittoa kuin pari hassua viittomaa tuolloin. Joka tapauksessa, olisi hyvä päästä mahdollisesti keskustelemaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa, koska – no, onhan tässä oikeasti paljon sulateltavaa ja kestettävää. Erityisesti, mikäli tilanne todellakin on pitkäaikainen. Tässä ja tuossa ihan lääkärillä käynnissä päästään taas aiheeseen tulkki (tai sen puute) ja luottamus. Luottamus on tässä kohtaa sellainen, että mulle lyö jonkinlainen suojamuuri päälle jo vain tässä hetkessä, kun kirjoitan tätä tekstiä. Se on vaan niin ehdoton ei – ja erityisesti tuon psykiatrisella vietetyn vuorokauden osastokokeilun jälkeen tilanne on entistä suurempi ei. Sen lisäksi, että mulla ei oo tulkkia.

Vaikka mulle sanottiin jossain kohtaa, että tää kyseinen kaveri tai ihan varmasti pari muuta voisivat tulla tulkkaamaan (esimerkiksi tuon ihan vaan lääkärillä käynnin) – siinä on tiettyä ongelmaa. Tai ei ongelmaa, muttta en keksi parempaakaan sanaa. He ovat sellaisia tuttuja, jotka tietävät tilanteesta paljon. Tiedän jo valmiiksi, että vaikean hetken tullen katsoisin vain tulkkaamassa olevaa kaveria pyytäen sanattomasti, että ”puhu mun puolesta, sano mille tämä asia tuntuu, mitä on tapahtunut” ja niin edelleen. Toivoisin mitä todennäköisimmin toisen ihmisen pelastavan mut, kun tilanne menee riittävän vaikeaksi. Tavallaan sekoittuu tulkin ja kaverin rooli, vaikka näin etukäteen ajateltuna onkin täysin itsestään selvää, että he olisivat vain tulkkaamassa.

Harmittaa, etten kuvannut oikeaa väkimäärää missään kohtaa. Koko messujen aikana, otin kolme kuvaa kahtena päivänä.

Kaiken kaikkiaan, sai todella paljon taas lisää asioita ajateltaviksi ja prosessoitavaksi. Mutta mikäli palaan aiheeseen ’Kirjamessut’, voin olla ylpeä mun luokkalaisista. Oikeasti – tiedän, miten lyhyellä valmistautumisella he loppupeleissä tekivät tulkkausta. Jotkin aiheet olivat sellaisia, etten voisi kuvitellakaan sitä hetkeä, että menisin lavan edustalle ja tulkkaisin niitä sujuvasti viitotulle puheelle. Tulkit saavat olla ehdottoman ylpeitä itsestään ja tulkkipareistaan, rima ei ollut matalalla. Oli myös kiva nähdä, että paikalla oli oikeita asiakkaita katsomassa tulkkauksia.

Lisäksi itseni kannalta oli todella opettavaista, että näin lähes kaikki tulkkaukset. Se tarkoittaa, että sain paljon uusia viittomia lisää omaan viittomavarastoon, paljon kertautui vanhoja (unohdettujakin) viittomia ja pystyi tekemään erilaisia huomioita tulkeista, paritulkkauksesta, tulkkauksien sisällöistä. Näitä asioita tulee varmasti analysoitua vielä tovi omassa päässä. Lisäksi sain kuulla (tai en tiedä olisinko saanut, kuuntelin silti) tulkkauksien jälkeen palautetta, jossa heräsi hyviä huomioita kaiken kaikkiaan. Sellaisia huomioita, joita voin itse miettiä ja pohdiskella, samalla ottaen niitä huomioon omassa ammatillisessa kasvussa. Pohtia sitä, että mikäli menisin nyt tulkkaamaan: miten toimisin tilanteessa. Mikäli ammatillisesti kykenen siis joskus vielä kasvamaan, päästen tästä puhevammaisen kuopasta pois.

Vaikka messupäivien aikana oli aikamoista vuoristorataa enkä tilanteesta nauttinut ehkä niin hurjasti, oon todella tyytyväinen itseeni. Uskalsin lähteä haastamaan itseäni paikan päälle, mikä on jo erittäin suuri asia. Paljon oli tilanteita, jolloin mun piti katsoa vain edellä olevan kaverin reppua, jotta kykenen menemään eteenpäin tungoksessa. Mutta se oli myös toimiva taktiikka, tätä voisin käyttää jatkossakin menetelmänä.
Oon myös äärettömän tyytyväinen siihen, että ylipäätään jaksoin olla paikalla. Erityisesti lauantai: yöunet loppuivat yhdeltä yöllä, jonka jälkeen ei nukuttu lainkaan. Silti menin paikalle, pystyin tsemppaamaan itseäni ja jaksoin olla siellä alusta loppuun saakka. Jaksoin, vaikka ihmisiä oli paljon, happi loppui erityisesti B-hallissa kesken ja oma vireys ei ollut todellakaan paras mahdollinen.

Silti, oon todella tyytyväinen ja toivon pääseväni katsomaan tulkkauksia myös ensi vuonna.

Loppuun on pakko vielä kertoa perjantain flopista, joka sattui keskustassa. Tulin bussilla keskustaan messuilta tullessani, ajattelin käydä hakemassa Subwaysta ruokaa. En ollut syönyt koko päivänä, kotonakaan ei odottanut kuin jääkaapin valot. Tarkoitus oli mennä vähän myöhemmin kauppaan, samalla kun käyn koiran kanssa lenkillä. No. Yleisesti boikotoin Subwayn ketjua, koska heille tulee mm. broileri tehotuotettuna suoraan Thaimaasta. En ymmärrä tätä logiikkaa, joten en halua aktiivisesti tukea yritystä. Nyt ajattelin kuitenkin tehdä poikkeuksen, koska Subway sattui olemaan ihan vieressä ja kotiin vievälle bussille oli aikaa.

Kirjoitin tilauksen kohta kohdalta valmiiksi, ennen kuin astuin edes myymälään sisälle. Käytin aika isoa fonttiakin, jotta se on helpompi lukea tiskin takaa. Olen huomannut viime kuukausien aikana, että kaikki valmistelu ja ennakointi sujuvoittaa asiakaspalvelutilannetta yleensä huomattavan paljon. Kirjoitin kaikki annokseen liittyvät asiat siinä järjestyksessä kuin ne kysytään, ilmoitin että en halua ateriaa, otan ruuan mukaan ja maksan käteisellä.

Menin tiskille, näytin mun tilausta. Asiakaspalvelija nyökkäsi, otti haluamani leipäpohjan ja katoaa samassa toisen myyjän kanssa sivummalle. He alkoivat tappelemaan siitä, kumpi heistä palvelee mua. Kuulin heidän väittelystään joka ikisen sanan, vaikka he ilmeisesti ajattelivat mun olevan kuuro. Mutta mitä jos tilanne olisikin se, että olisin juuri tulossa hammaslääkäristä ja veisin esimerkiksi sairaana olevalle muksulle ruokaa? Tuntuu aivan järjettömän pahalta, kun mua ei haluta palvella sen vuoksi, että en kuulu valtaväestöön kommunikaatiotapani takia. Tilanne vaan jatkui myyjien välisenä riitana, ei heitä kiinnostanut laisinkaan se, että olin siellä paikalla näkemässä ja kuulemassa. Tilanne oli vaan niin absurdi, etten osannut itsekään reagoida sen kummemmin. Jos olisin ollut fiksu, olisin kuvannut tuon tilanteen – tällöin olisi tarvittaessa näyttää materiaalia ketjun johtoportaalle asiakaspalautteen liitetiedostona. Yllätyin itsekin, miten pitkään oikeasti jaksoin sitä katsella. Toisaalta olin myös niin häkeltynyt, etten kyennyt edes liikkumaan tilanteesta. Noin kymmenen minuutin kohdalla lähdin viimein bussille. Todeten, että Subway on mulla loppuelämän boikotissa. Ja jälleen pidätellen itkua.

Että loistavaa puhevammaisten viikkoa vaan kaikille.