Tällä viikolla vietetään
puhevammaisten viikkoa. Tää viikko on mulle itselle tosi erityinen, koska
kyseessä on mun ensimmäinen viikko puhevammaisen statuksen omaavana. Jollain
tavalla asiaa ei osaa vieläkään sisäistää tai ymmärtää. Mutta jollain tavalla
tilanteesta on tullut myös hyvin arkista. Olen puhevammainen, en kykene
kommunikoimaan puheella. Siihenkin oppii, että lähes jokainen vastassa oleva ihminen
luulee mua kuuroksi. Oppii siihen, että kaikki tilanteet menevät vaikean kautta
ja ovat hankalia. Toisaalta taas, siihen ei opi varmaan koskaan. Oma ajatus,
oma fiilis riippuu aivan päivästä. Ehkä hiljalleen on silti alkanut hiljalleen
hyväksymään sitä tosiasiaa, etten puhu. En puhu, en laula. En huuda, kiroile, hihku
tai tee oikeastaan mitään muutakaan. Ehkä hiljalleen on vain oikeasti
hyväksyttävä faktat. Hyväksyttävä faktat, nieltävä katkeruus.
On vaikeaa hyväksyä mitään
faktoja, kun vastassa on muun muassa Kela. Kelalta tuli tänään kirje, että mun
pitää ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi tai vaihtoehtoisesti mun asumisen
ja elämisen tukia leikataan. Tämä on aika mielenkiintoinen ratkaisu, koska myös
Kelalla löytyy lausunto siitä, etten kykene tällä hetkellä työhön tai opiskeluun.
En kykene käymään koulussa, koska en kykene suorittamaan opintoja (olin kuitenkin
päätoiminen opiskelija). En kykene kommunikoimaan mitenkään, koska Kela evää multa
mahdollisuuden kommunikaatioon. En myöskään halua uudelleen kouluttautua Kelan
tai vaihtoehtoisesti TE-toimiston pakotteesta johonkin ammattiin, mitä en
halua. Mietin, millaiseen ammattiin voisin puhevammaisena,
kommunikaatiokyvyttömänä ryhtyä. Tällainen olisi todennäköisesti laitoshuoltaja
tai ehkä jonkinlainen suurtalouskeittiön henkilökunnan työ. Tai mikä on
sellainen ammatti, missä ei tarvita kommunikaatiotaitoa? Ei varmaan mikään loppuviimein.
En todellakaan halua myöskään käydä mitään muuta koulua – tiedän, etten todellakaan
halua käydä sellaista eikä motivaatio riitä. Haaveilen tulkin ammatista tänäkin
päivänä, en halua heittää hukkaan opintoja. Toinen vaihtoehto mihin näen Kelan
tai TE-toimiston lykkäävän mut, on esimerkiksi erilaiset ”työpajat”. Pakko
sanoa, että ne ei aivan hirveästi nappaa, mutta… no, en tiedä.
Ymmärrän toki Kelan kannan
siinä, ettei esimerkiksi toimeentulotukea makseta turhaan siitä, että henkilö
saa sluibailla kotonaan kuten haluaa. Joo, ymmärrän pointin. Olen myös samaa
mieltä siitä, että nykyinen käytäntö on ihan hyvä, ihmisen on pakko yrittää
ajatella myös tulevaisuuttaan, nousta kotoa sängyn pohjalta tai tietokoneen
äärestä – samalla voidaan myös hieman (toivottavasti) ehkäistä syrjäytymistä.
Mutta siinä kohtaa, jos henkilö on selkeästi merkitty olemaan sairaslomalla ja
työkyvytön, en näe tapaa oikein järkeväksi. Ehkä eniten mua hirvittää
jokaisessa vaihtoehdossa se, etten kykene kommunikoimaan juuri mitenkään. Koska
en pysty ilmaisemaan kunnolla itseäni tai mielipiteitäni, oon välittömästi
eriarvoisessa asemassa muihin nähden. Ja se on todella, todella raastavaa.
Esimerkiksi työpaikka on sellainen paikka, ettei mulla ole puhelinta mukana
aina. Esimerkiksi työharjoittelussa tai vanhoissa työpaikoissa mun puhelin on
yleensä ollut kaapissa tai repussa, joskus kotonakin. Ahdistaa, todella paljon.
Tällä viikolla on puhevammaisten viikko. Se tarkoittaa erilaisia tiedotustilaisuuksia ja tapahtumia puhevammaisuuteen liittyen. Tänään oli Kohtaamispaikka Tärskyssä mun luokkalaiset pitämässä tiedotusta puhevammasta, myös tulkkauspalveluista (koin vastustamatonta halua kysyä parilta uudelta, avoimen opiskelijalta, miten helppoa tulkkauspalvelua on saada, tai millainen hakuprosessi voi todellisuudessa olla. En uskaltanut :D). He pitivät erilaisia pisteitä, pelailivat viittomabingoa ja järjestivät muuta ohjelmaa. Tunnelma paikalla oli todella rento ja ihmisiä oli tullut paikalle todella mukavasti.
Tuntui hyvältä: en erottunut
joukosta. Paikalla jokainen ihminen hyväksyttiin juuri sellaisena kuin on. Lisäksi
paikalla oli myös muutama tulkki, osa pitkään tulkkina työskennelleitä. Joka
ikinen kerta, kun näen tulkin työssään, vahvistuu tietty tunne: tätä mä haluan
tehdä tulevaisuudessa. Työskentely on hienoa, jossa huomataan pienetkin asiat.
Saadaan asiakkaan viesti kuuluville, tarvittaessa pystytään myös selventämään
viestiä asiakkaalle. Toimitaan tarvittaessa huumoria apuna käyttäen, ollaan
avoimia, välitetään asiakkaasta. Löydetään oikea tapa toimia. Taitavan tulkin
työskentelyä on vain uskomattoman hienoa katsoa.
Samalla tuntuu tosi pahalta,
kun katsoo tulkkeja työssään. Tuntuu, että omalta tulevaisuudelta on mahdollisesti
vedetty matto jalkojen alta. Tuntuu, kuin joku löisi puukolla ja kaivertaisi
vielä jonkinlaista reikää samalla. Ja ymmärrän oman ajatukseni täysin: mun
kuuluisi olla tuossa tulkkaamassa, mun kuuluisi olla järjestämässä tätäkin
päivää luokkalaisteni kanssa. Mun ei kuuluisi olla asiakkaana – asiakkana, jolle
ei edes myönnetä tulkkauspalvelua! Tunnen syvää katkeruutta sitä kohtaan, miksi
asiat menivät kuten menivät. Kun olisi yksikin järjellinen selitys sille, miksi
kaikki tapahtui. Selitys sille, miksi sairastuin ja voin nyt kantaa
puhevammaisen statusta.
Lisäksi mua ahdistaa Kela
niin paljon. Puheterapeutin lisälausunto ei mennyt läpi, koska pohjalla painaa
neurologin antama B-lausunto. Lausunto, jossa ilmenee, etten voi puhua. Mutta
jossa ilmenee myös se, että sairaus on lyhytaikainen. Niin. Taas päästään siihen
kysymykseen, mikä on lyhytaikainen? Kahden viikon päästä tulee viisi kuukautta
täyteen, jonka jälkeen aletaan mennä kohti puolta vuotta. Eikö tämä ala jo
hiljalleen täyttää pitkäaikaisen sairauden tunnuspiirteitä? No, ei ilmeisesti.
Jos olisin tämän tiennyt, en olisi koskaan antanut neurologin lausunnon lähteä
Kelaan. Tällä hetkellä ainoa vaihtoehto oikeuksien tappelemiseen on mitä
ilmeisimmin oikeusprosessi. Ja sitä rumbaa en jaksa. Ei se auttaisi yhtään mitään,
sillä aina löytyy jokin porsaanreikä tai selitys.
Ahdistaa, vituttaa,
itkettää. Siinä ne tämän päivän sisimmät tunteet ovat tiivistettynä, vaikka
ulospäin voikin näyttää täysin erilaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti