Kävin tänään koululla. Todella pitkästä aikaa. Oli
todella hämmentävää käydä koululla, koska en ole siellä käynyt. En ollut
koululla kauaa, vain vajaan tunnin verran. Se oli todella, todella kummallista.
Tuntui kummalliselta mennä koululla käymään, mutta toisaalta myös aivan mielettömän
ihanaa. Tuntui ihanalta mennä paikkaan, jossa jokainen osaa viittoa, jokainen
ymmärtää mua. Oon myös tavannut pari viittovaa kaveria viime päivinä kahvin merkeissä.
Tuntuu todella hyvältä, että on saanut keskustella ihan tavallisesti niin, että
molemmat osapuolet ymmärtävät toisiaan ilman mitään ylimääräistä.
Tänään tuntui hyvältä mennä
käymään koululla. Oli turvallinen tunne, kun meni tuttujen ovien läpi ja
lopulta sai avata kulkulätkällä oven. Tosin, mun kulkulätkä ei toiminut jostain
syystä. Tiedä sitten, mikä sen ongelma oli. On toki myös mahdollista, että lätkä
on lukittu, koska en ole aktiivisena opiskelijana tällä hetkellä. Eräs
luokkalaiseni avasi sitten oven mulle, oli mukava nähdä kaikkia. Oli mukavaa nähdä
myös ohi kulkevia lehtoreita, jokaista. Tuntui sille, ettei mikään ole
muuttunut. Eikä olekaan muuttunut: ainoastaan mun oma elämä on muuttunut. Koululla
arki rullasi aivan samalla tavalla kuin tähänkin saakka. Tuntui jollain tavalla
helpottavalta, jotta muilla arki todellakin sujuu täysin samaan tapaan kuin aina
ennenkin.
Oli ihanaa, ettei mikään
ollut muuttunut myöskään ihmisten keskuudessa: ”mä en halaa sua, koska tiedän,
ettet tykkää sellaisesta”. Oli ihana nauraa ja tuulettaa sille, että näinkin
pieni asia muistettiin. Vaikka viime aikoina onkin oppinut paljon, myös siitä,
ettei kaikki kontakti ole välttämättä negatiivista. Silti, arvostan. Sain myös
kommenttia siitä, miten oma viittomataito on kehittynyt paljon viime kuukausien
aikana. Viittominen on kuulemma paljon luontevampaa kuin aiemmin ja sujuvaa. Tästä
jäi itelle todella hyvä mieli, mutta viittomia on myös käytetty äärettömän
paljon vain harjoittelumielessä. Jäi sellainen tunne, että olen onnistunut
ainakin jossain asiassa ja oppinut myös oikeasti kieltä viime aikoina.
Välillä
tulee kyllä pieniä, ihmeellisiä mokia tehtyä. Esimerkiksi eilen mun piti
viittoa kahvilla istuessani ”puoli vuotta”, jolloin viitoin puoli tuntia. Välillä
vain tapahtuu niin, että ajattelee eri asiaa, mutta kädet tekevät silti toista.
Samaa käy myös välillä puhutussa kielessä: moni varmasti tunnistaa sen tunteen,
kun ajattelee sanovansa esimerkiksi kassalla ”hei”, mutta aivot haluavatkin sanoa
”moi”, jolloin sanookin ”hoi”. Raivostuttavaa, mutta ei mitenkään tavaton tapahtuma.
Koululla käyminen tuntui
tosi hyvälle. Tuntui sille, ettei ketään kiinnosta mun ”erilaisuus”. Koulussa
on ihan hyväksyttävää viittoa ilman, että siihen kiinnitetään huomiota. Se on
täysin arkista, luonnollista. Paikkana se myös herättää paljon hyviä ja huonoja
muistoja. Ehdottomasti enemmän niitä hyviä silti. Se on turvallinen ympäristö,
ja oikeastaan päivät tuntuvat aika tyhjille, kun ei tule käytyä koululla. Opiskellessa
ei edes huomannut, miten paljon koulu todellisuudessa vaikutti itseen ja omaan
arkeen. Nyt on tunne, että joku pala selkeästi puuttuu. Mutta, ehkä se pala
täyttyy vielä jossain kohtaa taas. Sitten, jos tulevaisuudessa ääni taas
löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti