Chapter 37.

Kävin tänään koululla. Todella pitkästä aikaa. Oli todella hämmentävää käydä koululla, koska en ole siellä käynyt. En ollut koululla kauaa, vain vajaan tunnin verran. Se oli todella, todella kummallista. Tuntui kummalliselta mennä koululla käymään, mutta toisaalta myös aivan mielettömän ihanaa. Tuntui ihanalta mennä paikkaan, jossa jokainen osaa viittoa, jokainen ymmärtää mua. Oon myös tavannut pari viittovaa kaveria viime päivinä kahvin merkeissä. Tuntuu todella hyvältä, että on saanut keskustella ihan tavallisesti niin, että molemmat osapuolet ymmärtävät toisiaan ilman mitään ylimääräistä.

Tänään tuntui hyvältä mennä käymään koululla. Oli turvallinen tunne, kun meni tuttujen ovien läpi ja lopulta sai avata kulkulätkällä oven. Tosin, mun kulkulätkä ei toiminut jostain syystä. Tiedä sitten, mikä sen ongelma oli. On toki myös mahdollista, että lätkä on lukittu, koska en ole aktiivisena opiskelijana tällä hetkellä. Eräs luokkalaiseni avasi sitten oven mulle, oli mukava nähdä kaikkia. Oli mukavaa nähdä myös ohi kulkevia lehtoreita, jokaista. Tuntui sille, ettei mikään ole muuttunut. Eikä olekaan muuttunut: ainoastaan mun oma elämä on muuttunut. Koululla arki rullasi aivan samalla tavalla kuin tähänkin saakka. Tuntui jollain tavalla helpottavalta, jotta muilla arki todellakin sujuu täysin samaan tapaan kuin aina ennenkin.

Oli ihanaa, ettei mikään ollut muuttunut myöskään ihmisten keskuudessa: ”mä en halaa sua, koska tiedän, ettet tykkää sellaisesta”. Oli ihana nauraa ja tuulettaa sille, että näinkin pieni asia muistettiin. Vaikka viime aikoina onkin oppinut paljon, myös siitä, ettei kaikki kontakti ole välttämättä negatiivista. Silti, arvostan. Sain myös kommenttia siitä, miten oma viittomataito on kehittynyt paljon viime kuukausien aikana. Viittominen on kuulemma paljon luontevampaa kuin aiemmin ja sujuvaa. Tästä jäi itelle todella hyvä mieli, mutta viittomia on myös käytetty äärettömän paljon vain harjoittelumielessä. Jäi sellainen tunne, että olen onnistunut ainakin jossain asiassa ja oppinut myös oikeasti kieltä viime aikoina.

Välillä tulee kyllä pieniä, ihmeellisiä mokia tehtyä. Esimerkiksi eilen mun piti viittoa kahvilla istuessani ”puoli vuotta”, jolloin viitoin puoli tuntia. Välillä vain tapahtuu niin, että ajattelee eri asiaa, mutta kädet tekevät silti toista. Samaa käy myös välillä puhutussa kielessä: moni varmasti tunnistaa sen tunteen, kun ajattelee sanovansa esimerkiksi kassalla ”hei”, mutta aivot haluavatkin sanoa ”moi”, jolloin sanookin ”hoi”. Raivostuttavaa, mutta ei mitenkään tavaton tapahtuma.

Koululla käyminen tuntui tosi hyvälle. Tuntui sille, ettei ketään kiinnosta mun ”erilaisuus”. Koulussa on ihan hyväksyttävää viittoa ilman, että siihen kiinnitetään huomiota. Se on täysin arkista, luonnollista. Paikkana se myös herättää paljon hyviä ja huonoja muistoja. Ehdottomasti enemmän niitä hyviä silti. Se on turvallinen ympäristö, ja oikeastaan päivät tuntuvat aika tyhjille, kun ei tule käytyä koululla. Opiskellessa ei edes huomannut, miten paljon koulu todellisuudessa vaikutti itseen ja omaan arkeen. Nyt on tunne, että joku pala selkeästi puuttuu. Mutta, ehkä se pala täyttyy vielä jossain kohtaa taas. Sitten, jos tulevaisuudessa ääni taas löytyy.