Chapter 24.

”Mummi, miks toi nainen tekee noin (viittoo)? Saanks mä mennä silittään sen koiraa?”
”Se on kuuromykkä, ei niiden lähelle saa mennä ku ne on vammaisia, eikä ymmärrä sua, jos kysyt luvan.”

Kävin tänään Skanssissa, istuin koirani kanssa ja viitoin. Pieni tyttö tuli lähelleni, katsoi mua ja koiraa, kysyen mummiltaan aidon kiinnostuneena siitä, mitä teen. Vastauksena se, että olen kuuromykkä, olen vammainen enkä ymmärrä. Hienosti meni, kaikki oikein. Tai sitten ei.

Aloin vain miettimään sitä, mitä kaikkea ihminen voi suustaan päästää ulos. Mun mielestä tilanne oli itsessään jo aika loukkaava. Mua ei loukannut tilanteessa se, että henkilö piti mua kuurona (koska olen nykyisin kuuro lähes kaikille tuntemattomille) tai edes se, että henkilön mielestä kuurot ovat vammaisia eivätkä ymmärrä mitään. Okei, jälkimmäinen loukkasi kyllä, lähinnä viittomakielisen yhteisön puolesta.

Se loukkasi, että hän on mielestään oikeutettu kailottamaan kovaan ääneen sanomisiaan. Erityisesti se, että mikäli ihminen on erilainen, sen lähelle ei voi silloin mennä. Ja koska olen ”kuuro”, en voi kuulla hänen puheitaan tai täten myöskään pahoittaa mieltäni niistä. Toki, Suomessa on sananvapaus. Siitä huolimatta pieni tilannetaju voisi joskus olla paikoillaan. Sitä paitsi, mitä jos koirani olisikin kuuro ja kommunikoin vain sen kanssa viittoen? Kaikki ei ole niin mustavalkoista.

"Kuuro", jonka voi tavata lähes poikkeuksetta kodin ulkopuolella kuulokkeet päässä

Taas kerran: kunpa voisin sanoa ääneen sen, että kykenen kuulemaan. Kuulen, ymmärrän, eivätkä kuurot ole vammaisia. Tai joo, lääketieteellisesti heidät luokitellaan kuulovammaiseksi. Mutta muuten, arkisesti ajateltuna: he ovat täysin kognitiivisilta taidoiltaan tavallisia ihmisiä kuten kuka tahansa muu, täysin samalla viivalla muiden kanssa. Sillä erolla, heillä on yksi aisti poissa käytöstä. Ja menipä taas vaikeaksi tämäkin selitys. No, menkööt. Jos joku löysi ajatuksestani punaisen langan, saa taputtaa itseään olalle.

Tilanteeseen vaikutti toki varmasti se, että kyseinen henkilö oli selkeästi vanhempi (selkeästi yli 70-vuotias) ja elänyt oralismin aikaa. Oralismista voit lukea lisää esimerkiksi TÄÄLTÄ. Siitä huolimatta vähän ihmettelin hänen lähestymistapaansa asian suhteen. Myös siltä kantilta, etteikö hän halua opettaa lapsenlapselleen sitä, että erilaisuus on ihan hyväksyttävä asia? Koska nyt hän nimenomaan painotti, ettei kuuron luokse voi mennä eivätkä kuurot ymmärrä. Lisäksi, tapoja ymmärtämiseen olisi oikeasti useita. Kirjoittaminen, pantomimiikka, osoittaminen… Monta tapaa löytyy kyllä, jotta asia saadaan hoidetuksi – jos niin vain haluaa.

Käydessäni Suomalaisessa Kirjakaupassa kalenteriostoksilla, paikalla oli myös aika nuori poika. Kuitenkin jo varmaan kouluikäinen, ehkä menossa kolmannelle luokalle. Hän kysyi, saako mun koiraa silittää. Nyökkäsin: sen ku silittää samalla kun katselin hyllystä itselleni sopivaa kalenteria. Samassa tajusin, että olin tehnyt ison virheen. Lapsi alkoi luonnollisesti kysymään, mikä koiran nimi on. Kuinka vanha se on. Onko se tyttö vai poika, miksi sen turkki on niin pehmeä ja miksei koira syöksy syömään pojan kädessä olevaa pehmistä. Tämä oli taas niitä tilanteita, kun mietin vain, mitä ihmettä voin tehdä. Mulla ei ollut puhelinta lähettyvillä, joten en kyennyt kirjoittamaan vastausta pojalle.

En todellakaan tiennyt, mitä voisin tehdä. Ensin olin, että en muka olisi kuullut pojan yhtäkkisiä kysymyksiä ja viitoin Netelle jotain, perusviittomia. Yritin saada pojan huomaamaan, että viiton. En voinut kuitenkaan määräänsä pidemmälle jatkaa tätä esitystä, joten jouduin lähtemään kaupasta ulos. Tuntui todella pahalta, enkä olisi halunnut hoitaa tilannetta tällä tavoin. Mutta en myöskään tiennyt, mitä muuta olisin voinut tehdä. Tilanteessa tapahtui myös itselle tärkeä oppimistilanne: mikäli joku pyytää lupaa koiran silittämiseen: anna lupa vain viittoen, ei mitään tavallisia nyökkäämisiä tai muita.

Sinänsä en yllättynyt, kun hänkin pahoitti tänään mielensä

Katsoin myös yläasteaikaisen rinnakkaisluokkalaiseni instastorya ja aloin pohtimaan asioita, joita hänkin on usein käsitellyt. Oppimista, uskoa, kypsymistä, kasvamista. Rupesin pohtimaan, paljonko olen saanut kasvaa viime kuukausien aikana. Voisin vastata, että paljon. Olen kasvanut ihmisenä, oppinut itsestäni uusia puolia. Kypsynyt lisää, itsenäistynyt taas uuden askeleen. Oppinut, kuinka vaikeaa Kelan kanssa on toimia, kuinka oikeuksista joutuu todellakin tappelemaan. Oppinut taistelemaan ja selviämään aivan uudella tavalla. Oppinut, millaista on elää puhevammaisena Suomessa. Sen, miten vaikeita voi yksinkertaisetkin tilanteet olla. Sen, millaisen turhautumisen puhevammainen asiakas joutuu oikeasti kokemaan yksinkertaisissakin tilanteissa.

Niin karulta ja oudolta kuin tää kuulostaa: tietyllä tavalla saan olla kiitollinen näistä tapahtumista, mikäli siis koskaan toivun entiselleni. Uskon, että tulevaisuudessa tulkkina pystyn ymmärtämään asiakastani erittäin hyvin. Ymmärtämään, jos asiakasta väsyttää, turhauttaa ja on vaikeaa. Kykenen todellakin sisäistämään ja ymmärtämään sen, mille tuntuu pienet asiat. Vaikka asiat tuntuisivat ulkopuolisesta pieneltä ja mitättömältä, ei ne sitä ole. Ne ovat asioita, joista näen unta vielä parin kuukauden jälkeenkin. En painajaisia, mutta tilanteita kertaantuu vain. Jollain tavalla aivot ja mieli selkeästi haluaa käsitellä aiheita.

Esimerkiksi tällaisia tilanteita ovat sellaisia, joista aiemminkin oon maininnut: jos tilanteessa on minä, ystäväni sekä henkilö X, tämä henkilö puhuu lähes poikkeuksetta kaverilleni ”voitko sanoa hänelle, että…”. Pieni asia, mutta raivostuttavaa ja tuntuu alentavalle. Tai se, kun ihmiset eivät osaa puhua kuten aikuiselle ihmiselle. Lässytyskiintiö täyttyy hyvin nopeasti. Edelleenkin välillä palaan unissani sairaalaan ja siihen hetkeen, kun neurologi lässyttää kuten pienelle lapselle. Se ei ole painajainen, mutta tuo huonon fiiliksen välittömästi. Sellaisen, että olisin jollain tavalla saastunut. En tiedä, mikä olisi oikea sana tähän, mutta sellainen todella kummallinen tunne.

Yksi yleisimmin unissakin kerrattu aihe on ihan vain yksinkertaisesti se, etten saa sanottua asiaani. Kuten tänään tilanne Skanssissa, jonka mainitsin aiemmin. En pysty kertomaan yksinkertaisiakaan asioita. Voin huutaa täydessä huoneessa, mutta kukaan ei huomaa. Koska ääntä ei tule. Eräänä iltana myös mietin, mitä jos huomaan tajuttoman ihmisen? Tilanne tapahtuu esimerkiksi metsässä lenkkeillessäni ja olen täysin yksin. Puhelimestani on akku loppu, en voi lähettää tajuttoman henkilön puhelimella viestiä hätäkeskukseen (tekstiviestipalveluun tulee rekisteröityä erikseen Väestörekisterin ylläpitämän sivun kautta). Vieraan puhelimessa on suojakoodi: en saa sitä auki enkä täten kykene lähettämään viestiä esimerkiksi hänen omille yhteystiedoillensa.

Rupesinkin miettimään, että mitä ihmettä voisin tehdä? En tiedä. Täytyy toivoa, ettei tällaisia tilanteita tule vastaan. Mutta ajatus on silti aika hurja: en kykene toimimaan tilanteessa. Pystyn kyllä tarkkailemaan henkilöä ja tekemään ensiavulliset toimenpiteet niillä välineillä, mitä on tarjolla sillä hetkellä. En muuta.

Kaikesta huolimatta, sairastuminen on opettanut todella paljon. Elämästä, siitä mikä on tärkeintä.