Chapter 23.

Yksi paskimmista asioista puheen menettämisen jälkeen on ehdottomasti se, kun ei kykene vastaamaan edes puhelimeen. Saan melkein päivittäin puheluita, joihin en yksinkertaisesti kykene vastaamaan. Lähes poikkeuksetta ne puhelut ovat olleet sellaisia, että olisin niihin halunnut vastata, todellakin. On todella raastavaa katsoa vierestä, kun puhelin soi ja tiedät, ettet kykene tekemään mitään asian eteen. Yhtään mitään. Tai, voin toki painaa vihreää ja kuunnella. Ei siinä ole vain mitään järkeä. Voin myös painaa punaista nappia merkiksi, etten halua puhua. Tai, sitten voin vain laittaa puhelimen sivuun.

Heti aiheesta kukkaruukkuun: hiukset otti ja lähti nyt kohti lahjoituskohdetta!

Toinen asia on myös se, että en kykene vastaamaan ihmisillekään. Tänään sain kuulla kommentin ohi kävelevältä ihmiseltä, että olen pinkki, kahdella jalalla kävelevä sika. Ai että, miten paljon tuollainen kommentti voikaan syödä itsetuntoa. Suostun hyvin harvoin käyttämään esimerkiksi shortseja tai muuta, koska en tykkää esitellä kroppaani koko kansalle. Nyt olen kuitenkin sen tehnyt: tänään laitoin päälle selvästi väärän värisiä vaatteita, koska crocksini ovat vaaleanpunaiset ja niin oli myös toppini. Ja naama, koska se on palanut. No, tässäkään tilanteessa en voinut kuin katsoa kyseistä herrasmiestä ja hymyillä. Palaen halusta letkauttaa jokin naseva vastalause. Ja yritinkin, taas kerran. Turhaan. Taas kerran.

Kävin torstaina poliisiasemalla, sillä löysimme puhelimen edellisenä iltana puistosta. Poliisilaitokselle astuessani sisään, näytin ensimmäisenä ovella odottavalle vartijalle kirjoitettua kysymystä: ”löysin puhelimen, minne voin jättää sen?”. Ah, kuuro paikalla! No, ensin hän näytti hyvin selkeästi, että mun pitää jättää reppuni läpivalaisulaitteeseen ja kävellä itse portista. Joo, ymmärsin. Sen jälkeen hän itse meni ja näytti hyvin selkeästi, mistä saan vuoronumeron löytötavara-asioihin liittyen (ojentaen numeron suoraan mulle). Check. Ja ohjasi myös muutaman metrin päähän saliin, jossa virkailijat työskentelivät. No, ainakin palvelu pelaa. Pääsin palauttamaan puhelimen lähes heti toiselle virkailijalle. Aa, sä oot kuuro! Jee, kivaa ja helppoa. Ei asiassa muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun virkailijat lopettavat usein itsekin puhumisen. Saattavat tehdä selkeää huuliota, mutta eivät vahingossakaan sano sanaakaan ääneen.

Tästä saa olla silti ylpeä! Alkaa oikeasti luonnistua liikkuminen jo

Hain siskoni keskiviikkona junalta, matkalla eräs ulkomaalainen turisti kysyi multa tiettyä bussipysäkkiä. Luojan kiitos hänen etsimänsä pysäkki oli aivan vieressämme, sillä en olisi kyennyt selittämään hänelle mitenkään asiaa. Nyt kykenin vain näyttämään, että tuossa tuo pysäkki on. Edes näin pientä, yksinkertaista asiaa en kykene puhumaan ääneen. Tai sanomaan edes kaupan kassalle kiitos, hei. Pystyn heilauttaa kättäni ja pystyn myös näyttämään peukkua ylöspäin. Perinteisenä tulkintana jo: kuuro.

Tiistaina menin Neten kanssa Uittamon koirarannalle, koska tuo pikkupiski rakastaa uimista. Menimme sinne bussilla. Bussiin astuessa bussikuski ensimmäisenä kysyi, onko N kooiker. No, onhan se. Hän alkoi kertomaan, miten on itse puntaroinut kooikeria ja haaveillut rodusta. Yritti kysellä kaikenlaista, mutta en voinut vastata hänen kysymyksiinsä. Se oli hirveää. Loppupeleissä kuljettaja kysyikin, olenko käynyt hammaslääkärissä. Siinä tilanteessa tuo kysymys hymyilytti myös mua. Tietty, kyseinen kuljettaja ei mitenkään voi tietää mitään, mikä liittyy hänen asiakkaidensa elämään. Ja tässäkin tapauksessa hän yritti olla vain ehdottoman ystävällinen. Ja olikin. Ymmärrän tuon kysymyksen täysin: bussiin tulee ”tavallisen” näköinen asiakas, joka selkeästi kuulee ja ymmärtää mutta ei puhu sanaakaan. Ei mikään tavallisin kombo, hammaslääkäri olisi aika tyypillinen vaihtoehto.

Kun tuli lupa juosta veteen = täysiä

Myöhemmin, illalla koiran kanssa lenkillä tajusin asian vasta todella. Itkin puiston penkillä ainakin puoli tuntia, pelkästään paskaa fiilistäni.

Tajusin, miten paljon toivoin tuota tilannetta: kunpa takana olisikin todella vain hammaslääkärissä käynti. Pari päivää tai vaikka pari viikkoa suu kipeänä. Sen takia hiljaisena. Antaisin mitä tahansa, mikäli pystyisin vaihtamaan nykyisen tilanteen vaan hammaslääkärissä käyntiin. Tai, jos pystyisin vaihtamaan tämän mihin tahansa muuhun, yhtä tavalliseen ja helppoon asiaan. Ohimenevään asiaan. Tai vaihtoehtoisesti: kunpa tää kaikki olisi vain unta. Unta, josta herää aamulla ja kaikki on taas hyvin. Mitään en toivo yhtä paljoa.

En myöskään totu varmaan koskaan ihmisten tuijottamiseen. Näin joku päivä paria luokkalaistani, jotka luonnollisestikin viittovat. Istuttiin Coffee Housessa, itse viitoin ja kaverini puhui. Jokainen ihminen, joka oli näköpiirissäni, tuijotti mua jossain vaiheessa. Se on todella rasittavaa. Usein huomaan myös oman keskittymiseni herpaantuvan, kun rupean viittomisen lomassa katsomaan sivusilmällä muiden ihmisten reaktioita. Ja siis joo, kaikki erilaisuus on ihmisistä kiinnostavaa. Myönnän, itseänikin kiinnostaa esimerkiksi viittovat ihmiset (tosin, näkökulma on eri). Mutta jatkuva, pitkään vahtaaminen on oikeasti tosi kiusallista. Varsinkin, jos tuijotus alkaa silloin, kun lusikka on puolimatkassa suuhun ja pysähtyy sijoilleen.

Tuijotteluista huolimatta, oli ihanaa tavata viittovia ihmisiä. Ei puhelinta, ei mitään ylimääräistä säätöä kommunikaation suhteen. Huomaan, että oma viittomataito on reilussa puolessatoista kuukaudessa laskenut ropisten alaspäin eikä kädet sekä ajatus aina kulje yhtä matkaa. Koska kukaan ei ymmärrä mun normaalissa arjessa viittomista, ei tule tällöin myöskään juuri viitottua ja laitettua käsiä töihin. Toki itsekseenkin pystyy treenailemaan viittomia ja viittomista, mutta on se osittain aika turhauttavaakin. Turhauttavaa, kun tuntuu ettei asiasta hyödy mitenkään eikä kieltä pääse edes käyttämään. Vaikka kaikki viittominen tottakai hyödyttää ja on hyväksi, silti usein on fiilis etten hyödy mistään vapaa-ajan viittomisesta, jota saan yksin suorittaa.

Esimerkiksi mun piti viittoa numeroita. Nuorin siskoni osaa nykyään numerot 0-8. Jes, edistystä tämäkin. Mutta mikäli mun pitää viittoa esimerkiksi kymmenen, näytän sen kahdella kädellä, kaikilla sormilla. Ja huomasin, että automaattisesti viitoin luvun 10 tällä samalla pantomiimisella tavalla, jota olen nyt joutunut käyttämään. Ärsyttää, koska menee sekaisin sekä viittomat että muut ilmaisukeinot. Mutta, tämä korjaantuu varmasti nopeasti. Kunhan pääsee vain viittomaan oikeasti ja kunnolla. Tai pääsisi.

Eri asia olisi, jos olisi se tulkki. Jossain kohtaa mietin sitäkin vaihtoehtoa, että tulkkiopiskelijat voisivat suorittaa mun kanssa harjoittelujaan. Mietinkin, että tätä voisi ehdottaa koululle, vaikka mitä todennäköisimmin se ei tule menemään läpi. Mutta mun mielestä tilanne olisi win-win: opiskelijat saisivat vähintään spiikkausharjoitusta eri käytännön tilanteissa ja kerättyä siitä tunteja (jos esimerkiksi harkkapaikka jäi saamatta) ja mä taas saisin tulkin (mikäli se perkeleen tulkkipäätös ei oikeasti tule hyväksyttynä). Lisäksi koska mä myös kuulen ja ymmärrän, pystyisin tarvittaessa korjaamaan opiskelijoiden tulketta.

Huoh. En tiiä, kun nyt sais edes tän kommunikaatioasian järjestymään. Valituksestakin on mennyt pian pari viikkoa...