Chapter 21.

Vaikka on äärettömän paljon asioita joihin tarvittaisiin parannusta, olen tällä hetkellä onnellinen. Oon onnellinen siitä, että kykenen olemaan taas omassa kodissani. Mun tulisi mennä yhden sukulaiseni luokse tulevana sunnuntaina (ja siellä lähes viikko), mutta en mene sinne. En yksinkertaisesti halua: en halua, että mua vain katsotaan kuin sirkusapinaa, tenttaa, voivottelee ja tilanne on muutenkin mielestäni aika kiusallinen. Haluan olla omassa kotonani, ilman mitään ylimääräistä säätöä tai ilman sellaisia ihmisiä, joita en halua tavata. Ja sen aion myös tehdä. Junalippu takaisin on varattu vain yhdelle henkilölle, siskolleni. Itse tulen perästä viikon päästä. Viikon kokeilu, pärjäänkö yksin ja voinko vielä haaveilla edes siitä, että muuttaisin puheterapian alkaessa taas kotiini.

Pakko myöntää, et nää kadut näyttää paremmalta kuin koskaan ennen

Oikeastaan jokainen epäilee todella paljon sitä, kykenenkö todella olemaan omassa kotonani ja selviänkö täällä. On turhauttavaa yrittää selittää asiaa kaikille erikseen, vaikka toki ymmärrän huolenkin. Kuitenkin viimeksi, kun olen ollut yksin kotonani, jouduin ambulanssilla 20 päivän mittaiseen sairaalahelvettiin. En silti edes miettisi tätä vaihtoehtoa, mikäli en pärjäisi. Tiedän, että pärjään ja kykenen tähän. Ja jos kuitenkin käy niin etten pärjäisi, pääsen matkustamaan myös muualle. Se ei vaadi kuin yhden junalipun tilaamisen ja vaihtoehtoisesti taksin tai bussikyydin juna-asemalle. Lisäksi mulla on parhaat naapurit ja kavereita täällä, jotka auttavat ihan varmasti tarvittaessa.

Vaikka siltikin, kaikkien ei-viittovien kanssa kommunikaatio ja tapaaminen on turhauttavaa tällä hetkellä. Oon tottunu käymään kaverini kanssa pitkillä lenkeillä oikeastaan päivittäin. Keskustellen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, tultu hyvin toimeen. Nyt tuntuu, että pelkkä tapaaminen on käytännössä samaa kuin muidenkin kanssa: turhauttavaa. Turhauttavaa ennen kaikkea siksi, että en kykene puhumaan tai kommunikoimaan helpolla tavalla, sillä hän ei viito.

Osittain tulee jopa kiusallinen tunne, koska nykyinen kommunikaatio puhelimella on niin näkyvää, hidasta ja monimutkaista. Tuntuu, että olen todellakin se apina eläintarhassa, sirkusnumero ja erilainen. Joudun koko ajan pyytämään toista hidastelemaan omaa tahtiaan, en saa mitään luonnollista vuorovaikutusta tilanteeseen ja tilanne on vain yksinkertaisesti liian kummallista. Ainoa tapa saada mitään väriä tai ”äänensävyä” näkyviin on se, että käytän keskustelussa emojeja. Tuntuu kurjalta ja tyhmältä viljellä niitä viestien sekaan, kun yksinkertaisesti voisi sanoa sen asian ääneen. Ääneen, värittäen viestin juuri kuten tarkoitti. Tai vaihtoehtoisesti viittoa, jolloin kuitenkin pystyn itse pelaamaan omilla ilmeilläni ja kehollani. Puhelinta käytettäessä on vain ruutu. Ruutu, jonka tulisi kertoa ihan kaikki.

Kaikesta päällä olevasta paskasta huolimatta, oon silti onnellinen. Onnellinen, koska saan olla todellakin omassa kotonani. Jos olen ennen kyseenalaistanut ja miettinyt ”oma koti kullan kallis”-sanontaa vähän silmiäni pyöritellen, sisäistän sen nyt täysin. Vielä kuukausi sitten en voinut edes harkita olevani yksin kotona. Silloin en uskaltanut realistisesti haaveilla kotiin pääsystä ennen joulua. Nyt kuitenkin olen täällä. Oma koti, omat huonekalut, tutut maisemat, kaikki. Fiilis on vain aivan loistava, kun tietää ja tuntee paikkansa. Tiedän, mihin kuulun. Ei toisten nurkissa pyörimistä vaan oma koti. Todellakin: kullan kallis.

 Lisäksi mulla on muutama ihana ystävä olemassa. Valtaosa kavereista hylkäsi ja lopetti täysin yhteydenpidon tapahtumien jälkeen, oon nyt saanut myös nähdä sen, mitä todellinen ystävyys on. Ei mitään vanhasta poikkeavaa, vaan yksinkertaisesti ymmärretään tilanne ja edetään sen mukaan. Ei lässytystä, paapomista tai muuta. Ollaan samalla tavalla kuten ennenkin, paitsi että nykyään viiton viittomataitoisille. Tai kirjoitan osalle kuten ennenkin: ihmiset asuvat ympäri Suomea ja Ruotsia eikä kasvotusten tapaaminen onnistu helposti – kuten ei onnistu tavallisestikaan.

Mielestäni on hurjaa – ja kurjaa, että todellakin ihmiset hylkäävät kavereitaan vamman tai muun elämäntilanteen muutoksen vuoksi. Tiedän, etten ole suinkaan ainoa, jolle näin on tapahtunut. Olen saanut jonkin verran aiheesta (sekä monista muista aiheista) viestiä Facebookissa ja Instagramin puolella, sekä lukenut keskustelupalstoja sekä lehtilehtiä aiheeseen liittyen. On kummallista, että ihmiset kääntävät takkinsa juuri silloin, kun toinen tarvitsee kaikkein eniten apua ja tukea.

Itse en jaksa olla asiasta oikeastaan edes surullinen, vain hyvin hämmentynyt. Hämmentynyt siitä, että ennen tuli puhuttua maratonipuheluita tai esimerkiksi näpytetty Whatsappia päivittäin: nyt ei löydy enää vastauksia yhteenkään viestiin. Ei sen päivän jälkeen, kun kerroin joutuneeni sairaalaan. Kummallista, mutta tämä on selkeästi ihmisillä hyvin tavallinen tapa toimia. Mitä luin aiheesta, toisia ihmisiä (Elinan sohvadiagnoosin mukaan) tuntuu pelottavan tai vieroksuttavan ajatus muuttuneesta ihmisestä niin paljon, etteivät kykene jatkamaan ystävyyssuhdetta. Ja toisaalta ymmärrän, että esimerkiksi syövän tai muun vakavan sairauden kohdatessa myös kaverit järkyttyvät. Pelkäävät ehkä menettämistä jo valmiiksi, joten ovat itse se, joka laittaa pelin poikki. En tiedä, mutta tämä olisi mielestäni ehkä järkevin selitys asiaan.

Urkkis ♥

Palatakseni taas onnellisuusaiheeseen, saan olla kiitollinen ja onnellinen mun kävelykyvystä (sen lisäksi, että olen edelleen hengissä ja järjissäni). Se vahvistuu päivä päivältä. Eilen kävin kiertämässä muun muassa Urheilupuistossa lenkin. En uskonut sairaalassa ollessani, että pääsisin tuohon puistoon enää koskaan muuta kuin pyörätuolissa. Niin toivottomalta tilanne tuntui siellä, kun kävellen pystyi liikkumaan vain muutamia metrejä kerrallaan. Kun taas eilen askeleita kertyi yli 5000. Se on hurja ero. Mielettömän hurja. Yli kolmannes siitä, mitä normaalisti liikun (päivästä riippuen n. 12000-25000 askelta). Lisäksi en ollut edes hikimärkänä suorituksen jälkeen, mikä on jo itsessään iso saavutus. Keho alkaa selkeästi näyttää voimistumisen ja palautumisen merkkejä.

Onnellinen vesipeto

Lisäksi kävimme eilen Uittamolla koirarannalla. Olimme siellä noin tunnin verran, ja liikuin myös paljon ilman rollaattoria. Merivesi oli paljon viileämpää kuin vesi louhoksella, jossa aiemmin tuli käytyä. Tunnin verran siellä tuli silti oltua, pääasiassa itsekin vedessä, mutta jonkin verran myös koiralle palloa heitellen. Kieltämättä reissun jälkeen oli aika poikki taas, mutta hyvällä tavalla. Enää ei tule sellaista tunnetta, että tarvitsee urheilusuorituksen jälkeen ison levon siihen, että jaksaa nousta myöhemmin edes pesemään hampaitaan.

Kun tämä fiilis pysyy, päästään jo pitkälle.

Grattis på din 18-årsdag! Älskar dig, min lil prinsess ♥