Chapter 7.

Tänään tuli kuukausi siitä, kun jouduin sairaalaan. Kuukausi. Käsittämätöntä.

Eilen tuli kirje, jotta pääsen Tikoteekkiin kommunikaation apuvälinearviointiin. Valitettavan surkuhupaisaksi kirjeen tosin teki se, että arviointiaika on vasta marraskuussa.

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, oli edessä siirto psykiatriselle. Luonani oli neuron osastolla käynyt kertaalleen psykiatri tekemässä omaa arviotaan. Hän kyseli lähinnä perusasioita ja keskustelimme myös hieman tulkista. Olen joka ikisen henkilön kanssa keskustellut tulkista – ihan sama, halusivat he sitä tai ei. Mulle tulkki olisi erittäin tärkeä, joten miksi en toisi sitä julki? Tämä kyseinen psykiatri oli myös kysynyt tulkista mua hoitavalta henkilökunnalta. Ei. Ei tulkkia.

Tiesin, etten pääse kotiinkaan, joten osastolla kokeilu oli oikeastaan ihan sama. Nyt kun ollaan jo valmiiksi paikan päällä, koitetaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot kerralla. Ei tilanne voi mennä ainakaan pahemmaksi. Eihän?

Jep, se ei ollut vitsi.

Siirto psykiatriselle sujui taksilla. Jokin aika ennen taksin tuloa ilmoitettiin vain, että "siirryt tänään jossain vaiheessa". Mielenkiintoista. Ensimmäinen ongelma oli jo siinä, että pyörätuoli oli neurologisen osaston ja jäi luonnollisestikin sairaalaan. Onneksi taksissa oli pyörätuoli, joten mut saatiin sillä kuljetettua sillä psykiatrin vastaanotolle. Taksikuljettaja vei luonnollisesti pyörätuolinsa pois, jonka jälkeen olin kirjaimellisesti korviani myöden pissassa. Miten kykenisin liikkumaan siellä, mikäli paikassa ei ole laisinkaan apuvälineitä?

Psykiatri halusi kysellä lähinnä perusasioita ja miksi en kykene esimerkiksi kävelemään. Hän myös ilmaisi, että neurologian osastolla en ollut ilmeisen motivoitunut hoitamaan ongelmaani enkä ollut motivoitunut myöskään psykiatriseen hoitoon. Ja psykiatrian osastolla olisin kuulemma motivoituneempi. Mitä ihmettä? Mietin, miten tällainen mielikuva on edes päässyt syntymään. Ilmeisesti samalla tavalla kuin erään neurologin mukaan nilkkani on kipeä, vaikken kertaakaan puhunut mihinkään nilkkaan liittyvästä. En ole siis kertaakaan puhunut minkäänlaisesta motivaatio-ongelmasta. Päinvastoin! Ykkösprioriteettini on parantua ja jatkaa elämää.

Psykiatrin raportissa oli myös kohtia ”jää tarkentumatta, että…” ja ”jää epäselväksi, että…”. Näihinkin kaikkiin kohtiin olisin voinut ihan hyvin vastata, mikäli olisin vaan saanut tulkin paikalle. Koska joudun kirjoittamaan kaikki asiani, en mitenkään ehdi vastata jokaiseen kysymykseen. Tai ehtisin, mikäli saisin vastausten kirjoittamiseen aikaa enemmän kuin kymmenen sekuntia. Tämän jälkeen tulee jo seuraava kysymys, vaikka miten yrittäisin näyttää ja osoittaa, että mulla on asia vielä kesken. Lisäksi kysymyksien tullessa vauhdilla, en edes muista niitä kaikkia. Mikäli olen vastaamassa ensimmäiseen kysymykseen, en todellakaan voi muistaa tulevaa viittä kysymystä.

Tätä kirjoittaessani sain yhtäkkiä täydellisen muistikuvan koululta. Ihan tavallinen tunti, lehtori seisoo luokan edessä kertoen tulkin työstä: puhevammaisten tulkki huolehtii tulkkaamisen lisäksi puhevammaiselle asiakkaalleen puheenvuoroja. Tulkki käskee myös muita vuorovaikutustilanteessa olevia ihmisiä odottamaan rauhassa viestin valmistumista. Aiheesta on puhuttu aiemminkin ja olen luullut aina ymmärtäväni sen, mitä tällä tarkoitetaan. Ehkä olen ymmärtänytkin asian, mutta eri näkökulmasta ja täten ymmärtämättä asian täydellisen todellista merkitystä. En ole esimerkiksi koskaan ymmärtänyt sitä, miten suuri vaikutus näin pienellä asialla voi todellisuudessa olla.

Tätä tarvitsen ja kaipaan itsekin erittäin paljon – joku kertoisi toiselle, että ole hiljaa hetki ja odota. Kysy kysymys kerrallaan. Älä hoppuile. Ymmärrän entistä paremmin nyt, miten suuri merkitys tulkeilla todellisuudessa on ja miten arvokasta työtä tulkit tekevät.

Tänään oikeasti ylpeä siitä, että sain kuvanottopäivänä kantaa Diakin paitaa - olla toivottavasti tulevaisuudessa mahdollistamassa ja edistämässä kommunikaatiota sitä tarvitseville. Nyt todella ymmärrän sen ensimmäistä kertaa.

No, lopulta päästiin siirtymään itse osastolle, kunhan sain alkuun pyörätuolin. Mielestäni oli hieman naurettavaa, että psykiatrin mukaan voisin hyvin koittaa kävellä käsikynkässä osastolle saakka. En voinut käsittää tätä ehdotusta, sillä kyseinen psykiatri näki, miten huonosti liikun. Kykenin kulkemaan alle kymmenen metriä tuettuna seiniin, hyllyihin ja kyseiseen psykiatriin, jonka jälkeen olin aivan hyytynyt ja keho tärisi silkasta väsymyksestä. Miten sitten, kun matka olisi yhtäkkiä moninkertainen? Niin pitkä matka (ensinnäkin osasto oli eri kerroksessa), etten ollut kävellyt läheskään vastaavaa edes kunnon tukien ja avun kanssa.

Osastolla toteutetaan lyhyitä hoito- ja tutkimusjaksoja yhteistyössä lääketieteen muiden erikoisalojen kanssa. Osastolla oli yhteensä kaksitoista paikkaa, eli se oli aika pieni ja tiivis. Aivan kaikki sijaitsi yhden käytävän varrella. Osastossa oli kahden hengen huoneet, jotka olivat luonnollisestikin pieniä. Huoneessa sängyt olivat reunoilla ja niiden välissä korkeintaan metrin levyinen väli. Pyörätuolin sai juuri käännettyä ympäri, kunhan oppi oikean tekniikan. Huoneessa oli myös matalahko pöytä, pari tuolia ja tyhjät hyllyt seinillä. Huoneen ”eteisessä” oli molemmille huoneessa asuville potilaille kapeat kaapit sekä lavuaari. Huoneen kynnys oli niin korkea, että meinasin kaatua siinä joka ikinen pyörätuolilla kulkiessani. Lisäksi onnistuin rikkomaan puhelimeni näytön kynnyksen vuoksi. Puhelin oli pyörätuolissa ja kynnykseen törmätessäni luuri lensi ohjuksen lailla lattialle. Ärsyttää: luulin aluksi rikkoneeni pelkän suojalasin mutta itse näyttökin oli mennyt rikki.

Osasto oli aivan järjettömän esteellinen paikka pyörätuolilla kulkemiseen ja olemiseen. Rollaattoria en saanut sinne ollenkaan, mikä harmitti. Rollaattorin tai vastaavan apuvälineen puuttuminen tarkoitti sitä, etten kyennyt harjoittelemaan esimerkiksi kävelemistä juuri laisinkaan. Lisäksi oikean puoliskon ollessa hyvin voimaton, oli pyörätuolilla kulkeminen "hieman" haastavaa. Oikea käteni ei pystynyt juuri työntämään vauhtia, joten tuolilla suoraan kulkeminen vaati aikalailla opettelua.

Kuvassa näkyvä oviaukko oli niin kapea, että siitä mahtui juuri ja juuri normaalileveä pyörätuoli kulkemaan

Osastolla kaikki söivät yhdessä ruokapöydän ääressä, joka sijaitsi päiväsalissa. Paikka oli suhteellisen ahdas kulkea jo ilman apuvälineitä, pyörätuolilla yksi iso helvetti. Jokainen kävi itse hakemassa ruokansa keittiöstä, joka oli myös pieni ja ahdas. Mun oli ihan äärettömän vaikeaa toimia siellä, sillä pyörätuoli ei mahtunut kääntymään juuri mitenkään. Oloni osastolla oli jo valmiiksi niin heikko, etten meinannut jaksaa edes siirtyä mihinkään. Ruuan kuljettaminen pyörätuolilla pöydän ääreen oli ihan ääretöntä tasapainoilua. Tai tuolien siirtäminen, jotta pääsin edes pöydän ääreen.

Mielestäni oli järjetöntä, että parhaillaan kolme hoitajaa katsoivat yrittämistäni sohvalta mutta kukaan ei puuttunut tilanteeseen tai tullut auttamaan. Yritin katsoa heitä ja osoittaa, mutta apua ei irronnut. Eräs talon potilaista auttoi kerran siirtämään tuolia sivuun ja kuskasi myös astiani pois. Hänelle kiitos, ymmärsi paremmin pyyntöni kuin yksikään talon hoitajista. Joku hoitajista kyllä sanoi, että tulevat auttamaan pyydettäessä.

Osastolla oli naistenvessa erittäin kapean käytävän varressa. Vessaan ei mahtunut pyörätuoli ja ylipäätään vessaan pääseminen oli aikamoista taiteilua. En tiedä, olisinko päässyt esteellisyyden takia suihkuun laisinkaan. Jos olisin päässyt, se olisi vaatinut useamman ihmisen avustuksen. Se oli ajatuksena jo äärimmäisen ahdistava. Kuten olen sanonnut aiemmin, en pidä fyysisestä kontaktista. En pidä siitä etenkään, mikäli tilanteessa on vieraita ihmisiä enkä kykene edes ilmaisemaan itseäni tai omaa tahtoani. Suihkutilanteessa se olisi erityisen epämiellyttävää jo pelkästään ajatuksen tasolla. Neuron osastolla kykenin itsenäiseen suihkussa käymiseen, sillä siellä oli seinissä tukia, suihkutuoli, ei kynnyksiä tai muitakaan esteitä. Psykiatrian osastolla ei ollut mitään apuvälineitä, koska harvemmin niitä ko. osastolla tarvitaankaan.

Mutta ehkä tän reissun psykiatrisella silti kestää, eikö vain?