Chapter 12.

Sairaalassa kuulin ihmettelyä siitä, miksei äidinkieleni ole viittomakieli tai en ole vaihtanut äidinkieltäni viittomakieleksi. Miksi äidinkieleni olisi viittomakieli, koska en ole viittomakielinen? Voisin vaihtaa äidinkieleni toiseksi sen vuoksi, kun osaan viittoa, kirjoittaa viittomakieltä enkä käytä muita kieliä. Lisäksi jos äidinkieleni olisi viittomakieli, saisin automaattisesti tulkin (nope).

Tämä oli taas niitä hetkiä, kun olisin halunnut jonkun olevan tilanteessa kameran kanssa. En siis käytä muita kieliä, kirjoitan viittomakieltä ja saisin tulkinkin ihan tuosta noin vain? Mielenkiintoista. Toki ymmärrän, että eri alan asiantuntija ei tiedä tästä aihepiiristä juurikaan eikä hän voikaan tietää.

Siitä huolimatta henkilön ajatus oli mielestäni hassu. Juuri nyt, tätäkin tekstiä kirjoittaessa käytän suomen kieltä. Sairaalan henkilökunnan kanssa kirjoitin asiat suomeksi – keskustelin hänenkin kanssaan suomeksi. Käytän myös päivittäin ruotsia, toisinaan englantia. Viiton. Osaan myös jonkin verran muita kieliä, mutta niitä tulee äärimmäisen harvoin hyödynnettyä. Eli pikaisesti ajateltuna: käytän paljon muitakin kieliä kuin viittomakieltä. Ja mikäli alan viilaamaan pilkkua, viittoessa käytän tällä hetkellä aika paljon viitottua puhetta enkä niinkään itse viittomakieltä.

Parasta bloggausta: laatuseura, raitis sää ja korituoli

Viittomakielellä ja viitotulla puheella on se ero, että viittomakieli on täysin oma kieli, jossa on omat kieliopilliset säännöt, kielioppi sekä lauserakenne. Viitottu puhe menee puhutun kielen rakenteen mukaan: viitot ja puhut yhtä aikaa tai vaihtoehtoisesti viitot (äänettä) puhutun kielen rakenteen mukaan. Lisäksi on olemassa tukiviittomat, mutta niistä en itse hyödy laisinkaan. Tukiviittomissa viitotaan lauseen keskeisin sana samalla, kun sana sanotaan ääneen. Tukiviittomat ovat yleisesti käytössä esimerkiksi lasten parissa.

Käytän viittomakommunikaatiota aina kun on pienikin mahdollisuus, koska tällä hetkellä se on itselleni helpoin, miellyttävin ja nopein ratkaisu. Hyvänä lisäbonuksena viittomisessa on tietty se, ettei kielitaito pääse ruostumaan missään vaiheessa. Vaihtoehtoiset kommunikaatiotavat ovat lisäksi paljon hitaampia ja työläämpiä. Miksi en siis hyödyntäisi sitä osaamista ja taitoa, jonka olen oppinut? Tietenkin hyödynnän: samalla tavalla kuin hyödynnän muita osaamiani kieliä tarvittaessa, jotta vuorovaikutustilanne sujuisi ongelmitta.

Vaikka osaan ja kykenen viittoa, en osaa tai edes tunne kieltä läheskään niin hyvin, että voisin sanoa olevani viittomakielinen. En tule koskaan olemaankaan viittomakielinen, edes sanastollisesti. Vaikka viittomavarastoni on suhteellisen laaja ja laajenee jatkuvasti, ei se riitä vaan aina löytyy parannettavaa sekä kehitettävää. Ajan mittaan musta voi toki tulla taitava viittoja, hyvä tulkki. Osaan viittomia ja viittoa, mutta en ole kuitenkaan ns. sisällä kielessä ja kulttuurissa. Ymmärrän toki viittomakielisten kulttuuria ja historiaa. Vaikka lukisin ja opiskelisin kaikessa olemassa olevan tiedon, en siltikään ymmärrä läheskään kaikkia kielen rikkauksia, kuten natiivit viittojat ymmärtävät. Mulla puuttuu kieleen vastaava tunneside, mikä on ruotsia ja suomea kohtaan.

Mun kielellinen identiteetti pohjautuu vahvasti suomeen ja ruotsiin

Vaikka viittomakielestä on tullut tärkeä osa minua ja elämää, en silti koe olevani viittomakielinen identiteetiltäni. Enkä todennäköisesti tule koskaan tuntemaankaan niin. Ainakin tällä hetkellä se on ajatukseni. Ajatus ja identiteetti voi osittain muuttua tai mukautua tilanteen mukaan, se selviää myöhemmin. Tavoitteena olisi kuitenkin pystyä olemaan tulkkina tulevaisuutena ja käyttää viittomia työkielenä.

Olen kuitenkin äärettömän ylpeä siitä, että osaan tätä kaunista kieltä. Mitä enemmän olen oppinut viittomia, ollut viitotuissa tapahtumissa ja nähnyt kieltä todellisessa elämässä, sen enemmän arvostan kieltä. Omalla työlläni haluan edistää jokaisen tulkinkäyttäjän asemaa, levittää tulkin työstä tiedottamista laajasti. Asia on muodostunut itselleni erittäin tärkeäksi aiheeksi, eikä ihme. Kaikesta huolimatta en tunne kieltä samalla tavalla omaksi kielekseni kuin äidinkieleltään viittomakieliset tuntevat.

Viittomakielisiä ovat esimerkiksi kuurot (syntymäkuurot sekä kuuroutuneet), huonokuuloiset sekä kuulevat ihmiset. Kuulevista viittomakielisistä hyvänä esimerkkinä on kuurojen vanhempien kuulevat lapset. Heitä kutsutaan yleisesti nimityksellä coda, joka tulee sanoista children of deaf adults. Tunnen useamman codan, eivätkä he luonnollisestikaan ole tulkin käyttäjiä. Heillä on käytössään kaksi kieltä mutta he kuulevat, puhuvat ja ovat habitukseltaan ”normaaleja”, neurotyypillisiä ihmisiä.

Hyvä, vaikkakin vanha Kielikellon artikkeli liittyen kirjoitettuun viittomakieleen ja aiheeseen TÄSTÄ. Mielestäni artikkelin ensimmäinen lause kertoi jo ajatukseni: kuinka kirjoittaa sanakirja kielestä, jota ei kirjoiteta. Toki viittomakieltä voidaan kirjoittaa, mutta se ei ole samanlaista kuin ”tavallinen” teksti eikä ehkä hirveän arkistakaan. Mitä olen seurannut viittomakielisiä ryhmiä netissä, natiivit viittojat laittavat viestinsä joko videolle tai kirjoittavat maan valtakielen mukaan.

Yksi tapa viittomakielen kirjoittamiseen on glossaus. Hyvin lyhyesti ja yksinkertaistetusti selitettynä glosseissa merkitään oikea sanajärjestys, ilmoitetaan numerolla viittoma mahdolliseen viittomatilaan (oikea paikka kyseiselle viittomalle juuri siinä tilanteessa) ja ilmaistaan mahdollinen monikko.

Alla olevassa kuvassa on pätkä Diakonia-ammattikorkeakoulun opinnäytetyöstä, jonka ovat tehneet Heidi Hannula, Marja Kirjavainen ja Eeva Pekanheimo syksyllä 2003. Siinä näkee glossein kirjoitettua tekstiä H.C. Andersenin sadusta Pieni merenneito. Alkuperäistä työtä pääsee tarkastelemaan TÄSTÄ.

Glossausta, eli viittomakielelle käännettyä tekstiä

Mielestäni henkilöllä oli hyvin mielenkiintoinen ajatusmaailma asiaa kohtaan ylipäätään. Miksi suomalainen, vaikkapa saamen kielen tulkki ei vaihda äidinkieltään saameksi? Siksi, että tämän tulkin äidinkieli ja identiteetti on mitä todennäköisimmin suomi, ei saame. Saame on hänen työkielensä, johon hän on itsensä kouluttanut. Jos hän joutuisi olemaan pelkän työkielensä varassa parikin vuotta ei tarkoita, että hänen tulisi yhtäkkiä muuttaa koko identiteettinsä ja elämä kyseiselle kielelle.

Miksi ulkomailla vuosia asunut sukulaisenikaan ei vaihtanut äidinkieltään maan omalle kielelle? Hän osaa kieltä täysin, äidinkielen veroisesti. Mutta miksi tulisi vaihtaa äidinkieli? Pohjimmiltaan identiteetti on silti suomalainen, vaikka puhuisikin sujuvasti toista kieltä.

Vastausta en tiedä kysymykseen, mutta sitä voi pohtia.