Chapter 11.

Kuvittele, että olet täysin yksin. Tai et fyysisesti ole yksin, koska samassa huoneessa on kanssasi lähes aina toinen ihminen ja huoneessa käy usein muitakin ihmisiä tekemässä eri asioita. Huoneessa on ihminen, joka haluaa keskustella kanssasi kysyy sulta täysin arkisia asioita: mitä tv-kanavaa haluaisit katsoa, millainen sää pihalla on tai mitä mieltä olet jostain hänelle tärkeästä asiasta (mm. Hollannin koulujärjestelmästä).

Silti olet täysin yksin, koska kukaan ei puhu kanssasi samaa kieltä. Ansassa, loukussa, nurkkaan ahdettu. Mikä nyt olisi kuvaavin sana tilanteeseen: kukaan ei ymmärrä, kun yrität käyttää omaa kieltäsi. Ymmärrät mitä toinen puhuu, olet oppinut hänen käyttämänsä kielen hyvin. Et kuitenkaan kykene tuottamaan yhtään sanaa ääneen.

Toiset oppivat ymmärtämään keskimäärin neljä sanaa omasta kielestäsi. Minä, sinä, kyllä ja ei. Nämä sanat ovat ainoat välineet, joilla pystyt keskustella. Kunpa toinen ihminen muistaisi sen, ettet kykene yhtään suurempaan keskusteluun sillä hetkellä. Kykenisit toki keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta, mikäli teillä olisi sama kieli. Tai, jos saisit paikalle jonkun, joka välittäisi viestisi toiselle henkilölle.

Mille ajatus tuntuu?

Sain tämän kortin koulusta, sisällä oli nimiä iso kasa. Lupaan, että itku tuli enkä tiennyt mitä sanoa. Tuo teksti pysäytti.

Vain niinä hetkinä en tuntenut olevani yksin, kun joku ystävistä tuli käymään tai lähetti viestiä. Lähes jokainen luonani vieraillut henkilö osaa viittoa. Tällaisina hetkinä sain tuntea itseni täysin tavalliseksi ihmiseksi. Mua ymmärrettiin ilman minkäänlaista säätöä tai ongelmia. Kykenin käymään tavallista keskustelua – aivan kuten kaksi tavallista ihmistä.

Alkuun tuntui pienen hetken ajan aavistuksen oudolta, että ystäväni puhuivat yleensä vaikka mä viitoin. Yleensä olen tottunut siihen, että viitotuissa keskusteluissa molemmat osapuolet viittovat. Uuden tyyliseen keskustelutapaan tottui kuitenkin muutamassa minuutissa. Mielestäni oli myös ihanaa, että kykenin heittämään toisen puhuessa väliin pieniä viittomia, pieniä kysymyksiä tai vähintään ilmeilläni viestittämään ajatuksiani. Samanlaisia, mitä ihmiset heittävät puhuessaankin tuoden keskusteluun lisää vuorovaikutusta. Pieniä yksittäisiä sanoja, joita suusta pääsee hyvin usein keskustelun aikana: oho, joo, eikä, huhhuh, oikeasti, totta, mitä, miksi. Pieniä asioita, mutta tuovat keskusteluun lisää väriä ja luonnollisuutta. Mikäli ilmaisin asian vain ilmeellä viittomataitoiselle ihmiselle, ilmeeni ja asiani silti huomioitiin.

Sain sairaalaan piristykseksi muun muassa kukan. Jonka hoitaja tosin vei myöhemmin terassille, sillä osastolla ei saanut olla eläviä kukkia. Joku tosin oli vienyt kukan pois terassiltakin :(

Valtaväestön kanssa ilmeet ovat välillä ongelmallisia. Ongelmallisia siinä mielessä, ettei niihin reagoida oikealla tavalla tai ilmeitä ei osata edes lukea kunnolla. Kun ihmiset keskustelevat puhuen, valitettavan usein suuri osa non-verbaalisuudesta unohtuu. Tällöin voidaan tehdä jotain muuta, katsoa puhelinta ja non-verbaalinen ilmaisu jää muualle. Viittoessa on yksinkertaisesti pakko katsoa toista ihmistä päin, jolloin sanaton viestintä tulee luettua ja huomioitua tehokkaammin. Lisäksi viittomataitoiset ihmiset ovat oppineet lukemaan sanattomia ilmeitä ja eleitä muutenkin tehokkaasti, sillä ne sisältävät usein arvokasta informaatiota.

Välillä keskustellessa meinasi olla yksittäisiä viittomia hukassa, jolloin jouduin turvautumaan sormiaakkosiin. Se ei haitannut keskusteluja, koska vastaavia ”viittoma puuttuu” -tilanteita on ollut usein viittomakielen tunneilla läpi koulun. Puuttuva sana sormiaakkostettiin ja mikäli keskustelun osallistuja(t) tiesi viittoman, viittoma annettiin ja keskustelu jatkui. Välillä itseäni meinasi tosin hieman huvittaa, kun totaalisen blackoutin kohdatessa en muistanut miten viitotaan jokin hyvin yksinkertainen viittoma. Vaihtoehtoisesti blackoutin tullessa pyörittelin käsiä miettien ja viittoen kahta erilaista viittomaa osaamatta päättää, miten haluamani viittoma viitottiin.

On olemassa paljon viittomia, joissa on todella pieni ero mutta merkitys muuttuu täysin. Esimerkiksi kengän ja kaverin viittoman ainoa ero on se, onko kämmenselkä kohti taivasta vai maata. Violetin ja kuukautisten erona on yksi sormi. Välillä viittoma voi myös olla täysin samanlainen useammassa merkityksessä; esimerkiksi kypsän ja raa’an viittoma on täysin samanlainen. Tällöin huulio ja asiayhteys kertovat sen, mistä viittomasta on todella kyse.

Äsken mainitsemiani viittomia ja muitakin viittomia voit tarkastella esimerkiksi TÄÄLTÄ.

Ei löydy sanoja.

Ystävät auttoivat sairaalassa ollessa todella paljon. En olisi selvinnyt järjissäni ilman heitä kokonaista kahtakymmentä vuorokautta. He auttoivat tulkin saamisessa sairaalaan: soittivat, kävivät paikalla, lähettivät lakipykäliä sekä asioita mihin kykenisin vetoamaan. Kummasteltiin asiaa yhdessä ja yritettiin löytää ratkaisukeinoa. Sairaalassa käydessään he tulkkasivat pieniä asioita tarvittaessa. Lupasivat tulla tulkkaamaan tarvittaessa, mikäli heidän omat aikataulunsa sen sallivat.

He tsemppasivat, kuuntelivat ja veivät ajatuksia muualle yrittämättä mitään sen suurempaa. Heittivät läppää, saivat mut hymyilemään, jopa nauramaan. Juuri sellaista, mitä olisi tavallisestikin. Kysyivät, miten menee. Tuli tunne, etten olekaan yksin, vaikka sille tuntui niin usein.

Pääsin ystävien avustuksella ulos käymään pyörätuolissa, jotta sai edes pienen hetken nauttia ulkoilmasta. Ja useat hetket kanttiinissa kahvikupin äärellä keskustellen täysin arkisista asioista – sellaisista, joista keskustelisimme normaalistikin. Ja tulkkauksesta tietävien ihmisten kanssa keskustelimme luonnollisestikin tulkista.

On mieletön tunne, kun ystävä lupaa vapaaehtoisesti tulla tulkkaamaan sairaalalle. Ja jaksaa vakuuttaa, että kaikki järjestyy vielä vaikka itsellä on usko hiipunut.

Sairaalassa tuli käytyä paljon hyviä keskusteluja. Eräs pieni keskustelun pätkä jäi mieleeni: tulisi elää hetkessä. Elämää ei voi ennustaa, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Tämän kun muistaisi tai sen pystyisi toteuttamaan. Ajatus hetkessä elämisestä on jälkeenpäin herättänyt paljon ajatuksia itsessäni. Ei tulisi aina vain miettiä tulevaa tai vaihtoehtoisesti tarrata kiinni menneeseen. Tulisi pysähtyä ja elää juuri tässä hetkessä: se on tässä ja nyt. Toista mahdollisuutta ei tule koskaan, jokainen hetki on uniikki. Samanlaisia tilanteita toki pystyy järjestämään, mutta ne eivät ole silti sama tilanne, niissä on aina jotain erilaista ja poikkeavaa. Se ei tarkoita, että mikään tilanne olisi toistaan huonompi tai parempi, mutta siitä huolimatta tilanteeseen ei kykene palaamaan.

Samalla saa olla kiitollinen siitä, mitä on juuri tällä hetkellä. Reilu kuukausi sitten, en olisi tiennyt mitä olisin vastannut kysymykseen. Todennäköisesti olisin vastannut jotain sellaista, jolla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. En tiedä, mitä se olisi, mutta suurin piirtein ajatus ”kotona kaikki kodinkoneet ovat ehjiä”. Tottakai sekin on aihe kiitollisuuteen, mutta materiaa saa aina uutta.

Tänä päivänä voin vastata olevani kiitollinen siitä, että kykenin juuri kävelemään kolme askelta ilman tukea. Kolme haparoivaa ja vaikeaa askelta, mutta niistä jokaisesta ylpeä ja kiitollinen. Kiitollinen siitä, että kykenen viittomaan ja ymmärtämään. Kiitollinen mun ystäväpiiristä.

Ei-tulkkina työskentelevä ystäväni ymmärsi myös täysin pointtini jaksaen tsempata ja pitää puoliani. Kuten moni muukin, mutta ei sairaala. 

Joka päivä löytyy jokin aihe kiitollisuuteen, oli syy suuri tai pieni. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.