Chapter 1.

Laita silmät kiinni. Hengitä hetki, ole ihan rauhassa. Mieti, ettet yhtäkkiä enää pystyisi puhumaan sanaakaan ja toinen puoli kehostasi olisi lähes täysin voimaton. Miltä se tuntuu? Todennäköisesti aika kamalalta.

Avaa silmäsi. Huokaise helpotuksesta, soita jollekin läheisellesi ja lähde kävelylle. Mutta älä mene pyyhkimään pölyjä tv-tasolta. Tai, itse en ainakaan uskalla tehdä sitä kovin helposti...

Lauantaina 18.5.2019, kello 12:58:59, ambulanssi sai tiedon äkillisistä aivoverenkiertohäiriön oireista. Puhetta tuli tavuja ponnistellen. Kaikkia kirjaimia ja sanoja ei löydy. Maailma pyöri, oikealta puolelta katosi voimat. Olin ollut kotona siivoamassa, ei mitään epätavallista.

Ensihoitajat tulivat: mittasivat verensokerit, verenpaineet, lämmön, tekivät erilaisia testejä ja tutkivat. Heidän avustuksellaan lopulta siirtyminen kantotuoliin ja pihassa paareille. Eräs ensihoitajista huolehti avaimet, puhelimen ja laturin mukaan. Lompakkoa kuulemma ei tarvita, koska oirekuva on vähän hassu eikä kuitenkaan sovi ihan perinteiseen aivoverenkiertohäiriöön. En vieläkään ymmärrä, miten tuo lause liittyy rahapussiini. No, tippa käteen ja pillit päällä kohti yliopistosairaalaa.

Kyllä, nappasin lanssissa kuvan kuten jokainen kunnon teini tekee

Sairaalassa oli vastassa päivystävä neurologi ja kasa hoitajia. Siirto toiselle sängylle, pieniä tutkimuksia, vaatteiden vaihto sairaalan omiin vaatteisiin, rauhoittava lääke suoneen ja siitä magneettikuvaan. Magneettikuvauksesta muistan lähinnä, että olisin halunnut radiota kovemmalle (Aamulypsyn uusinta oli just menossa) ja putki oli ahtaampi kuin muistin. Mutta rauhoittava lääke toimi juuri kuten kuuluu: pysyin kärryillä tilanteesta mutta en jaksanut panikoida. Hämmentävää! Oli kuitenkin huippu tunne, etten yksinkertaisesti jaksanut panikoida tai välittää ahtaasta putkesta.

Pääsy valvontaosastolle

Magneetista siirryin muistaakseni suoraan valvontaosastolle. Samoja päivystyksen osastoja, missä oon aiemminkin ollut migreenin takia. Siellä sai taas puhelimen räpylään – ensimmäisenä ilmoitin kouluun, etten välttämättä pääse maanantaina paikalle. Prioriteetit kunnossa, aina.
Myös äitini soitti jossain välissä iltapäivällä, kun olin vielä valvontaosastolla. Ilmeisesti olin lyönyt hänelle luurin korvaan ja lähettänyt viestin, että soitan myöhemmin. No, ei tullut soitettua - en ylipäätään muista koko tapauksesta yhtään mitään. 

Valvontaosastolla hoitajat kävivät säännöllisesti kysymässä mikä olo, ottivat sydänfilmiä ja katsoivat ”perusasioita”. Verenpaineet mitattiin todella usein (ehkä 20-30min välein..?) ja pulssioksimetri oli kiinni tauotta. Ja kasa muitakin piuhoja, joiden todellisia merkityksiä en edes muista.
Päivä kului lähinnä nuokkuen, stressaten, lähetellen viestejä kavereille. Myös ensihoitajat tulivat käymään pariinkin otteeseen kysyen, olenhan saanut koirille jostain hoitopaikan. He halusivat myös tietää Ännän ja Ässän rodut. Ja mikä tuuri, yhdellä ensihoitajista sattui olemaan myös kooiker! Ei mitenkään yleinen tapahtuma, koska rotu on sen verran pienilukuinen.
Neurologia sai odottaa pitkään, kello oli yli iltakymmenen, kunnes hän ehti tulemaan. Päivystävä neurologi pahoitteli kovasti, päivä oli kuulemma todella kiireinen. Hän ei osannut kertoa vielä oikein mitään muuta kuin sen, ettei mahdollista tukosta voida liuottaa. Jos sellainen siis magneetista löytyy: kuvia ei ilmeisesti ehditty katsomaan, ainakaan kovinkaan tarkasti (?). Hän määräsi, etten saa toistaiseksi nousta itsenäisesti edes istumaan ja siirryn vielä illan aikana neurologian osastolle.

Piuhoja ympäri kroppaa - tässä ei ole vielä läheskään kaikki narut

Neurolle siirtyminen tapahtui vasta noin yhden aikaan yöllä. Potilaskuljettaja tuli hakemaan, vei päivystyksen sängyllä neuron osastolle, jossa odotti yöhoitajat vastassa. Huoneessa vaihto osaston sänkyyn, taas uusi kone piuhoineen kiinni (mittasi tauotta mm. sydänkäyrää), kerrottiin missä on soittokello ja sen jälkeen yrittäen saada unta. Oli todella pitkä ja stressaava päivä takana, joten uni tulisi tarpeeseen. Yöunet jäivät kuitenkin lyhyiksi, koska tilanne oli aivan liian sekava nukkumiseen. Täytyi vaan yrittää ajatella, että asiat selviävät vielä. Ja selviävät, ihan varmasti. Sitten joskus.