Huhhuh ja loooong time no see! Onpa aikaa kulunut siitä, kun viimeksi olen avannut Bloggerin. Eilen illalla tuli pitkästä aikaa tunne, että nyt on sopiva hetki päivittää taas asioita. Elämä on ollut suoraan sanottuna useassa kohdassa aika paskaa, eikä ole jaksanut avata tietokonetta. Eikä juuri mitään muutakaan. Toisaalta paljon on tällä hetkellä hyviäkin asioita, mitä on viimeisimmän merkinnän jälkeen tapahtunut. Silti pääasiallinen fiilis on se, että elämä on yhtä isoa sekasotkua. Muuttaakin ehdin kesän aikana, saman taloyhtiön piirissä edelleen mutta savuton rappu. Viimeinkin.
 |
| Hyvästi vanha kämppä, tervetuloa uusi! |
Hyviin asioihin ja tapahtumiin kuuluu ehdottomasti se,
että aloitin huhtikuun puolivälissä työt. En olisi ikinä uskonut, että saan
oikeasti töitä, mutta ihme tapahtui. Työskentelen tilitoimistolla ja opiskelen
myös alaa tällä hetkellä oppisopimuskoulutuksella. En olisi ikinä uskonut
itseäni tilitoimiston työntekijäksi, mutta oon kyllä tosi onnellinen tuosta
työpaikasta. Ja yllättynyt myös siitä, miten kivaa siellä perusduuni on.
Työt on ollu jees. Oikeastaan, tosi jees. On saanut
elämään tietynlaista rytmiä ja ennen kaikkea tekemistä: nyt on myös yksi syy
lisää, miksi jaksaa eteenpäin ja miksi nousta päivästä toiseen. Ingrid kulkee
mun mukana töissä, ollen omanlaisensa tukipilari töiden keskellä aina, jos on
hankalaa.
Alkuun pelkäsin kyllä aika hemmetin paljon töihin menoa
kaikesta huolimatta. Pelkäsin työkavereita, jännitin aivan äärettömän paljon
kommunikaation sujuvuutta. Edelleenkään en voisi sanoa sen sujuvan – toisaalta,
voinko koskaan sanoa niin? Luultavasti en. Mutta mun työkaverit on ottaneet
asian paremmin kuin hyvin, vaikka itse asiaa stressaan edelleen jonkin verran.
Oon myös saanut viestiä, ettei esimerkiksi asiassa ole ollut aikoihin enää
mitään omituista vaan asia on täysin normalisoitunut työympäristössä.
Silti se ahdistaa, eikä läheskään joka kerta haluaisi sanoa mitään – vaikka
oikeasti haluaisi sanoa paljonkin. Tai haluaisi kysyä, paljonkin. Oppinut silti
tietyllä tapaa vaan tyytymään kohtaloon, etten välttämättä ikinä saa tietää
kaikkiin kysymyksiini vastauksia. Kirjoittaen ne kysymykset on vaikeita
muotoilla niin, että ne olisivat riittävän lyhyitä, ytimekkäitä ja ennen
kaikkea silti ymmärrettävissä ilman, että joutuu täsmentämään kamalasti. Ja
ongelmatilanteessa tulee nykyään heitettyä vain Whatsappiin ”SOS”, se kertoo
kaiken oleellisen.
Vaikka töissä tiedän olevani täysi keltanokka ja
ylipäätään opiskelijakin, siellä usein ahdistaa ja jopa pelottaa omat virheet.
Koska haluaisi tehdä pelkästään täydellistä työtä: pienetkin virheet saa
välillä kädet tärisemään ja ajatuksen ”miten helvetissä en ymmärtänyt/muistanut
tätäkään asiaa?”. Pitäisi muistaa olla paljon armollisempi itselle (koska
paljon tulee uuttakin asiaa, mitä pitäisi sisäistää), mutta halu pyrkiä
tehokkuuteen ja täydellisyyteen on vain niin vahvana. Pelottaa, mitä muut
ajattelevat virheistä ja millainen jälkipyykki niistä syntyykään. Vaikka fakta
on se, että jokainen mokaa joskus. Silti, halu olla epäonnistumatta on vain
äärettömän suuri. Armollisuus on asia, jota joutuu vielä paljon harjoittelemaan
monessa eri elämän osa-alueessa. Mutta joku päivä vielä sekin onnistuu. Kai.
 |
| Pui kulkee mukana töissä myös, jopa juoksuaikana oli tervetullut. |
Koulu on… Koulu. Meillä on aivan kaikki etänä, ja se ei
sovi mulle laisinkaan. Vihaan etäopiskelua. Tuntuu, että puolet asiasta jää jo
pelkästään etäopetuksen takia ymmärtämättä. Opin ja muistan niin paljon
näköaistin kautta, että pelkän läppärin ruudun tuijottaminen on äärettömän
hankalaa. Tarvitsen sen, että saan seurata opettajan huuliota, eleitä ja sitä,
että ollaan oikeasti läsnä paikalla. Etänä kaikki vuorovaikutus ja
havainnollistava työskentely jää pois. En vain yksinkertaisesti pääse asiaan
kiinni mitenkään, kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Tehtävien teko on
hankalaa, eikä se vain suju mitenkään.
Mutta, toki sen ymmärtää, ettei korona-aikaan lähiopetus
ole mahdollista samoissa mittakaavoissa kuin ennen. Silti, jos olisin tiennyt
kaiken olevan etänä, olisin valinnut ehdottomasti toisen oppilaitoksen… Jos ei
muuta, olisin valinnut edes ruotsinkielisen koulun tällöin. Toisaalta taas, olen
suomenkielisessä työpaikassa töissä, joten kuinka paljon olisi kielet sotkeneet
keskenään? Oppien töissä sanastot suomeksi ja koulussa ruotsiksi. Toki, onpa
koulussa nytkin erilaiset termistöt mitä töissä – eli joka tapauksessa asiat
menevät vähän eri tavalla. Isoin ongelma olisi ehkä ollut kuitenkin
kommunikaatio: jo kaikki lomakkeet, näytöt etc., miten olisi saanut sujumaan
ne, jos olisi käytännössä katsottuna kahden eri kielen välissä, pystymättä itse
edes puhua kumpaakaan? Blaah.
 |
| Koulupäivissä on parasta se, että on 45min lounastauko. Ehtien käydä juoksemassa femman, jos pitää kiirettä. |
Ingridin kanssa treenataan nykyään aivan hitosti.
Useampaa eri lajia, pääasiassa treenaten kuudesti viikossa ja hakaten päätä
seinään. No ei. Aloitettiin syksyllä Koirakoulu Veikarissa valmennusryhmässä
tunnit ja ne ovat olleet aika mielettömiä! Välillä on kirjaimellisesti itketty,
naurettu, treenattu tehokkaasti ja lähdetty hakemaan korjaussarjoja erilaisiin
ongelmiin. Haettu omaa ajatusta, rakennettu mielentilaa, tehty ja pohdittu.
Sevil on ollut aivan huippu kouluttajana meille, nyt lähinnä harmittaa vain se,
ettei aiemmin tullut otettua yhteyttä Veikariin. Vaikka matkaa on n. 70km per
sivu – jokaisen ajetun kilometrin arvoinen treenipaikka.
Hyvien oppien lisäksi siellä on aina yhtä hyvä fiilis.
Huonokin päivä muuttuu yleensä hyväksi, mutta ennen kaikkea siellä on turvallista
olla. Mulla on alusta loppuun saakka turvallinen olo, kun astuu halliin. Ja se
jos jokin on aivan parasta. Joka ikinen kerta myös muistutetaan (ja väitellään
:D) siitä, ettei ole kiire yrittää kirjoittaa kaikkea välittömästi. Voi vaikka
hengittää siinä samalla, kun kirjoittaa. Mulla on tunne siellä, että olen
ihminen. Olen treenaaja siinä missä kuka tahansa muukin – en ole sirkuseläin,
joka yrittää epätoivoisesti harrastaa jotain sellaista, mihin ei
todellisuudessa edes kykene. Ei sääliä, ei turhaa liibalaabaa tai ”uskallanko
kysyä/sanoa sitä tai tätä”. Kuitenkin mun vamma huomioiden niin, ettei esimerkiksi
ikinä haluta tunnetta, että on kiire. Tai tunnetta, etten ehdi sanomaan kaikkea
sitä mitä haluan. Varmistetaan useampaan kertaan, että haluanko sanoa/kysyä
jotain, huomioiden eleitä ja ilmeitä erinomaisesti.
Ah, I
just love that place. Veikarista on tullut
mulle tietynlainen turvapaikka, hetken pako kaikkea muuta. Ollen turvassa,
vaikka kouluttaja laittaakin meitä tekemään asioita, mitkä ovat todella
kuormittavia, ahdistavia ja jännittäviä. Silti, silloinkin on pääasiassa tunne
siitä, että on turvassa. Vaikka pakko myöntää, että välillä tekisi mieli
heittää esimerkiksi noutokapulalla takaraivoon. Ihan vaan, jos tulee
esimerkiksi eteen ”aloitetaanko vaikka seuruulla… liikkuroituna” -kommentti ja
huomaan nyökänneeni ennen kuin ajattelen asiaa oikeasti. Kuulemma vittuilukin
on välittämistä, joten mun mielestä noutokapula takaraivoon kuuluisi samaan
kategoriaan. Ehkä?
(Ja tähän sain jo kommenttia surkeasta heittotaidosta – en kuulemma edes osuisi…)
Nykyään elämä on aika outoa siitä, että mulla on
ympärillä enemmän ihmisiä, hyviä sellaisia. Kuten mainitsin aiemmin jo työporukkaa ja miten
meidän keskinäisestä kommunikaatiostamme (Elina puhelin, muut puhuen) on tullut
normaalia heille – sen alkaa nyt jo välillä, jollain tavalla sisäistää.
Työpaikalla on ihmisiä, joihin pystyn nykyään luottamaan isoissakin asioissa,
joiden seurassa pystyy olemaan oma itsensä. Se on aika iso, mutta positiivinen
tunne. Varsinkin, kun alkuun heitä(kin) tuli pelättyä ja stressattua niin paljon
ja mietittyä asioita erityisesti kommunikaation takia. Ja sen takia, että he
ovat ammattilaisia ja itse nippanappa tiesin, mitä tarkoittaa hyvin yleisellä
tasolla sana ”kirjanpito”. Mutta, he ottivat kaikkinensa mut vastaan paremmin
kuin hyvin. Ja huonolla hetkellä löytyy myös työyhteisöstä tuki: ei tarvitse
hakata päätä yksin seinään.
Työporukan lisäksi mulla on useampia treeniporukoita ja
sieltä myös löytynyt huipputyyppejä. Ihmisiä, joiden kanssa tulee vaihdeltua
viestiä vapaa-ajalla, treenattua muutenkin ja käytyä esimerkiksi juoksuttamassa
koiria yhdessä. Ja pohdittua, miten saisi puva/vk tasavertaisemmat oikeudet kilpailuihin. Koska tällä hetkellä jäädään pahasti varjoon ja asioista tehdään puolimahdottomia. Se nyt ei toisaalta jaksa edes yllättää enää...
Osaa treeniryhmäläisistäni vierastan edelleen vuodenkin
jälkeen, osan kanssa tullen tosi hyvin toimeen. Maanantain ja keskiviikon treenit
osan porukan kanssa on tosi turhauttavia: haluaisin sanoa paljon, haluaisin
antaa neuvoja ja ylipäätään edes kertoa, mitä tehdään missäkin kohtaa. Mutta se
ei ole mahdollista, koska puhelin ja nopeat tilanteet… Todella, todella
turhauttavaa ja usein on tullut itkettyä kotimatkalla. Useampaan otteeseen olen
miettinyt, jos lopettaisi ainakin osan ryhmätreeneistä tuon takia. Mutta
toisaalta, koira saa niistä hyvää häiriötreeniä joten olkoot.
Veikarissakin vierastan koko treeniryhmääni edelleen
todella paljon – mutta onneksi valmentajan kanssa tulen toimeen sitäkin paremmin
ja saan treenata viimeisenä, kun kaikki muut ovat jo lähteneet. Se riittää.
 |
| Talvikelit on tarjoilleet jo parastaan: parikymmentä pakkasta ja maisemat kohdillaan. ♥ |
Mitäs muuta sitä nyt onkaan ollut… Työt, koulut, Veikari,
treenit… Siinä ne suurimmat muutokset taitavatkin olla tän vuoden aikana. Edelleenkään ei tiedetä terveyspuolelta sitä, mikä on ja ollaan tilanteessa, että neurologi ottaa yhteyttä jos keksii jotain. Sitä odotellessa, nyt on odotettu kauan. Milloinkohan mulla oli viimeisin neurologin aika ylipäätään, maaliskuussa?
Yleisesti ottaen tuntuu, että lähtökohtaisesti kilpailee kelloa ja itseään vastaan
nykyään aamusta yöhön. Toisaalta se on hyvä asia. Kun vain menee ja täyttää
kalenterin aamusta iltaan, ei ole turhan paljoa aikaa pyöritellä asioita
päässään. Illat ja eritoten yöt ovatkin pahimpia siitä, että on liian paljon
aikaa pohtia omia ajatuksiaan. Toisaalta se kostautuu esimerkiksi koulussa ja siinä,
että meinaa olla vähän puoliteholla liikenteessä ainakin osassa asioita.
But I will handle this one, step by step. Tällä kertaa en yritä selvitä kaikesta täysin yksin.
Paitsi sitä en handlaa, että mun puhelin soi. Taas. MIKSI.
