Chapter 44.

Voi joulumieli. En ole mitenkään jouluihminen ylipäätään, enkä odota joulua sen suuremmin. Tai no, tänä vuonna tietty tulee odotettua eri tavalla joulua – Ingrid muuttaa kotiin muutama päivä ennen joulua. Mutta muuten, en ole joulun suurin fani.

Joka tapauksessa, mun perinteeseen kuuluu Kauneimmat Joululaulut, joka vuosi. Jo pelkästään kirkkojen akustiikka on jotain sellaista, mistä nautin suunnattomasti. Lisäksi noissa laulutilaisuuksissa on yleisesti kiva tunnelma. Tänä vuonna olen käynyt itseasiassa kolmessa eri tilaisuudessa – ensin kävin tilaisuudessa, jossa mun luokkalaiset huippunaiset tulkkasivat. Pari päivää siitä, kävin katsomassa joululaulut, joita tulkkasivat vuotta myöhemmin aloittaneet opiskelijat. Taas saa olla ehdottoman ylpeä jokaisesta heistä, jokaisesta tulee vielä todella hienoja ja ammattitaitoisia tulkkeja. Näissä tilaisuuksissa oli myös omasta mielestäni kiva tunnelma ja osallistuminen oli ylipäätään kivaa.

Kauneimmat vai kauheimmat joululaulut?

Mutta tänään, kun keskimäärin kaikki meni pieleen. Sovin yhden kaverini kanssa, jotta menen hänen kanssaan kuuntelemaan vielä yhdet joululaulut. Ihan tuohon Martinkirkolle, jonne on matkaa alle puoli kilometriä. Sovittiin, että nähdään kirkossa. Sovittiin jo valmiiksi, missä kohtaa kirkkoa tavataan: ensin paikalla oleva menee suoraan istumaan penkille ja varaa toiselle paikan. No, olin itse ensin paikalla ja menin varaamaan meille paikat sieltä, mistä puhuttiin. Odottelin siinä, ja viittä vaille kuusi tuli viesti kysyen, missä olen. Selvisi, että kaverini oli vahingossa mennyt Mikaelinkirkkoon reilu kilometrin päähän. Siellä oli myös alkamassa sama tapahtuma, samaan aikaan.

No, kömmähdykselle lähinnä hymyillen ja odottaen pari minuuttia, jotta laulutapahtuma alkaa. En halunnut istua paikalla tuppisuuna, joten luonnollisestikin aloin viittomaan lauluja samalla, kun muut lauloivat niitä. En viittonut erityisen isosti tai näyttävästi – ylipäätään mielestäni mitenkään häiritsevästi. En myöskään istunut kaiken keskellä tai ympärilläni ei ollut erityisemmin ihmisiä. Viitoin ja nautin siitä, kun voin osallistua tuollaiseen tapahtumaan edelleen, vaikka en puhu sanaakaan. Ylipäätään en mielelläni mene tuollaisiin tapahtumiin yksin. Jo pelkästään sen takia, kun en kykene puhumaan.

Yksi maailman kauneimmista paikoista. ♥

Tapahtuma loppui, lähdin muiden mukana kirkosta ulos ja kohti kotia. Joku nainen koputti olkapäätäni, luulin tiputtaneeni rahaa, puhelimen tai jotain muuta siinä ulos lähtiessäni. En sitten ollutkaan tiputtanut mitään… Käännyin ja tämä kyseinen, keski-ikäinen naishenkilö kysyi multa, miksi ihmeessä viiton ja haen huomiota – koska en ole edes kuuro. Hän kertoi, miten häiritsin hänen näkyvyyttään koko ajan ja hänen koko kokemuksensa meni täysin pilalle mun takia.

Ei ole sanoja sille, millaisen tunteen tuo antoi itselleni. Olo oli ihan sanaton – miten kukaan voi edes sanoa noin? Tai no, en jaksa hirveästi yllättyä enää mistään. Joka tapauksessa, minkä näkyvyyden peitän? Näkyvyyden alttarille? Kirkkokuoro lauloi urkuparvella, joka on kaikkien selän takana. Edessä käytiin (toisella puolella sitä, missä itse istuin) vain sanomassa pienesti saatesanoja. Ei ollut mitään muuta. Sille en toki voi mitään, mikäli kyseinen henkilö on täysin viittomista vastaan ja hänen koko kokemuksensa meni pilalle. Jollain tasolla mua jopa harmittaa asia hänen puolestaan, koska olin selkeästi syy hänen huonoon kokemukseensa tänään. Vaikka sitten taas, mun ei pitäisi edes miettiä sitä, että potisin harmitusta hänen puolestaan.

Martinkirkko

Todellisuudessa tuollainen sattuu, todella paljon. Valitettavasti kun en voi mitään sille asialle, etä en kykene puhumaan. Totta helvetissä mä mieluummin laulaisin vanhana lauluharrastajana tuollaisissa tilaisuuksissa kuin se, että viittoisin. Tai käyttäisin vähintään viitottua puhetta. Vaikka viittominen on tärkeä osa mua, se ei silti ole mulle sama asia kuin puhuen kommunikaatio.

Tuntuu pahalta, että joku on todella valmis arvostelemaan toista ihmistä noin avoimesti. Arvostelee tietämättä lainkaan sitä, mitä siellä viittomisen takana löytyy. Sentään yhden faktan hänkin tiesi: en ole kuuro. Todennäköisesti hän bongasi sen siitä, kun mulla oli isot kuulokkeet enkä käyttänyt tulkkia. Mutta… Niin. Jäi todella huono fiilis. Tällä hetkellä on lähinnä tunne siitä, etten enää koskaan mene mihinkään tapahtumaan. Ainakaan, jos olen ainoa viittova siellä. Mikäli paikalla löytyy muitakin viittovia ihmisiä, joo. Voin mennä. Mutta muuten, en todellakaan. Vaikka mulla olisi viittomataitoisia kavereita, en todellakaan ole menossa mihinkään mikäli he eivät viito mulle.

Tuo tapahtuma romutti mun pienen, horjuvan itsetunnon totaalisesti. Kerrankin uskalsin mennä, uskalsin tehdä. Viitoin, pystyin näyttämään muille sen, etten todellakaan kykene puhumaan ja olen erilainen. Ja tässä tulos.

Ei ikinä enää.